Kesä meni jostain syystä kovin epämaagisesti. Kesä ei ole lempivuodenaikani, mutta silti takaraivossa hakkaa se perinteinen, että pitää nauttia nyt kuumasta ilmasta, hikoilusta ja hyttysistä ihan täysillä. Olla ulkona koko ajan. Uida, grillata, elää kuin kesä ei enää koskaan tulisi. En ymmärrä yhtään, miten tällainen kesästä nauttiminen on minuun tarttunut. Kesällä tehdään vain fyysiset välttämättömyydet ja toki puutarha vei aikaa. Onneksi sain viettää herra Ihmemiehen kanssa mökkielämää, juhannus oli mukava ja sen sellaista. Huokaan kuitenkin helpotuksesta nyt kun lehdet tipahtelevat maahan. Syksyn tuoksu on uskomaton.
Nyt voi taas mennä metsäänkin ilman, että kuolee lämpöhalvaukseen. Valitettavasti syksy on ollut kovin lämmin ja tämä näkyy hirvikärpästen uskomattomassa määrässä. Vaaleat vaatteet ja huppu tiukasti hiusten suojana on toiminut suurimpien hirvikärpäslaumojen välttämiseen, mutta kyllä niitä pirulaisia silti kymmenen kappaletta löytyi päästä ja vaatteista eräällä reissulla. Lisäksi on niin hiki, ettei haluaisi millään verhota päätään. Epämukavaa.
Kuljeskelin taannoin pari tuntia metsässä. Löysin lankojen värjäykseen sieniä ja nappasin kanervanvarpuja teeaineeksi. Suurimman osan ajasta kulutin kuitenkin harjoitellen hiljaista kulkemista. Olen ihmetellyt mikäs siinä on, että kuulostan suurinpiirtein metsäkoneelta kun tallustan metsässä. Lukiessani James Endredyn Earthwalks-kirjaa, tajusin että niin, kun otan askeleen, etummainen jalka jysähtää samantien tantereeseen, on sen alla sitten mitä tahansa. Jos pidän painon takajalalla ja lasken etujalan varovaisesti, tunnustellen sammalikkoon, askel on pehmeä ja varovainen. Jalansija on turvallisempi näin, koska huomaan heti jos sammalikko painuu jalan alta liian alas tai vettä alkaa tihkua lenkkariin. Huomasin myös olevani tajuttoman kömpelö. Kahdella jalalla on hyvä kävellä tasaisella alustalla. Siinä vaiheessa kun pitää ylittää tai alittaa puunrunkoja, hypätä kiven yli tai tehdä mitä tahansa muuta kuin edetä vasenoikea-marssilla eteenpäin, ihminen on kusessa. Lisäksi sitä pukeutuu niin, että vaatteet eivät periaatteessa saa kastua. Oi kuinka helppoa olisi vipeltää neljällä jalalla, paksu vettä hylkivä turkki päällä! Kadehdin usein koirieni sulokasta liikehdintää luonnollisilla alustoilla. Eipä haittaa sekään jos märkä oksa sipaisee selkää.
Pahimpien sadekuurojen ajaksi pysähdyin puiden alle. Istuin pitkään eräässä rinteessä puun juurella, aivan hiljaa paikoillani. Tuijotin eteenpäin, jähmetin itseni pelkäksi tarkkailijaksi. Tajusin viiltävän selkeästi sen, että olen rymistelylläni ja hajullani karkottanut kaikki metsän eläimet satojen metrien päähän. Linnut olivat hiljaa, vaikka olin istunut paikoillani jo vaikka kuinka kauan. Kuulin ainoastaan yhden linnun laulavan, näin yhden linnun lentävän läheltä. Sitä luulisi, että linnut jos mitkä möykkäävät metsässä aina. Saattavat laulaakin sydämensä kyllyydestä silloin kun ihminen ei tarvo metsässä, risuja rapistellen, vihellellen, hyräillen, kompastellen (ja kiroillen kompastumisiaan kuten minä).
Kuinka äänekkäältä minusta tuntui, kun nousin ylös ja astuin risun päälle. Katki napsahtava risu kuulostaa metsän hiljaisuudessa ukkosen jyrinältä. Olin surullinen. Minä saatan pelätä, että kaukaisuudessa häämöttävä tumma järkäle on karhu, mutta todellisuudessa edustan itse sitä kaikkein vaarallisinta eläintä.
Kävelin hitaasti ja askeliani varoen takaisin kotia kohti. Kalliolla kaivoin rummun repustani. Vaikka minusta tuntui maailman luonnollisimmalta istua kaatuneella puunrungolla ja rummuttaa, tahtia vaihdellen, sitten kävellen, maailmanmenoa pohdiskellen, takaraivossa kilkatti koko ajan ääni, joka sanoi rummutuksen kuuluvan kilometrien päähän ja mitä ihmiset ajattelevat ja mieti nyt jos joku seuraa tätä sun touhua tuolta puskista. Olisin halunnut tanssia, riehakkaasti rummun tahtiin, jalat kalliota tampaten, eläimellisesti, luonnollisesti, mutta siitäpä vasta riemu olisikin revennyt, jos joku olisi minut silloin nähnyt! Pelkäsin siis itsekin kohtaavani perusmarjastajan tai sienestäjän. Kuinka pitkälle metsään on vaellettava, jotta autotien äänet eivät kuulu metsään? Kuinka pitkälle on vaellettava, jotta rumpuni kumisee vain minulle?
Rumpu oli ensimmäistä kertaa tositoimissa. Sain maalattua rumpuuni sen vihoviimeisen symbolin ja nyt se haluaa tulla soitetuksi. Hakatessani rumpua symbolit hyppivät kalvolla, jokainen eri tavalla. Jokaisen symbolin kohdalla ääni on erilainen. Tällä kertaa tietystä kohtaa tuleva ääni miellytti eniten, ehkäpä toisessa mielentilassa ihan vastakkainen kohta onkin paremman kuuloinen?
Pysähdyin katselemaan yhdessä vaiheessa kaatuneen puun juurakkoa. Sienet kasvoivat kuin pieninä portaina juurakossa. Alla oli kolo, täydellinen pesäkolo. Täydellinen reitti Aliseen. Halusin hypätä samantien juurakon alle, kaapia kiviä, hiekkaa ja savea, sukeltaa Aliseen. Estin itseäni kuitenkin, ties vaikka juurakon alla asustaa jokin pieni eläin. Laitoin rummun pois, heitin repun selkään ja kiersin juurakon toiselle puolen. Silmäni suurenivat kun näin ensimmäistä kertaa elämässäni villinä kasvavan hulluruohon. Hulluruoho kuuluu kasveihin, jotka ovat myrkyllisiä, jopa tappavan myrkillisiä, mutta jota shamaanit ovat käyttäneet näkymatkoihinsa. En usko, että tämä Hulluruoho on sattumalta eksynyt kasvamaan täydellisen Alisen aukon lähelle.
Elämässäni on ollut aivan liian monia mukasattumia viimeisten kuukausien ajan. Mielenkiinnolla jään seuraamaan, mitä tapahtuu tulevaisuudessa. Shamanistinen polku tuntuu vievän minua yhä syvemmälle ja syvemmälle arkitodellisuudessa väreilevään maagiseen maailmaan.
tiistai 1. lokakuuta 2013
Roinaa siellä, roinaa täällä
Olen aloittanut roinanraivauksesta ainakin kaksi blogikirjoitusta, mutta ne ovat jääneet luonnosten Ö-mappiin. Sinänsä outoa, koska roinanraivaus on se, mitä teen kaikkein eniten. Minulla on siis paljon tavaraa. Vähemmän kuin viisi vuotta sitten, mutta silti paljon. Minun on ollut pakko asua isoissa kämpissä, koska minulla on niin paljon tavaraa. Olen siis maksanut kalliisti tavaroistani vuosien varrella. Olen päättänyt nyt, että seuraavan kerran kun muutan, minulla on vain tarpeellinen mukava. Hurja, suuri päätös, mutta tarpeellinen.
Minulla on kirjoja, vaatteita, lakanoita, muistoesineitä, askartelutarvikkeita, lankoja, kankaita. Pehmoleluja, My Little Ponyja, piirrustustarvikkeita, maalaustarvikkeita, pakanallista roinaa, valokuvakansioita, muistivihkoja, emaliastioita, kaikkea. Minulla on ihan oikeasti kaikkea. Jos osaan olla ostamatta yhtikäs mitään muuta kuin ruokaa seuraavan kahden tai kolmen vuoden ajan, pärjään silti. Astioita ja ruuanlaittovälineitä on laatikkokaupalla. Kodinkoneita, pieniä ja isoja.
Myönnän, että olen hamsteri. Hamstraan tavaraa sylikaupalla. Sen sijaan, että suuri tavaramäärä toisi onnea ja turvallisuutta, se tuo sekasortoa ja ahdistusta. Isojen tavaramäärien muuttaminen on vittumaista. Siivoaminen tupaten täynnä olevassa asunnossa tai talossa on työlästä. Olen nyt siis vähitellen luopunut tavaroistani.
Kun heitin roskiin vanhoja tavaroitani ja poltin vanhoja henkilökohtaisia papereita, tunsin valtavaa helpotusta. Halusin itkeä roihuavan roskatynnyrin vieressä, onnesta. Kaikki se, mikä oli sidottuna noihin vanhoihin tavaroihin, vapautui. Tunteet, traumat, ikävät muistot. Kuinka hienoa oli nähdä tulen ahmivan terapiarunojani ja vanhoja piirrustuksia, joita en halua säilyttää.
Raivaaminen ei aina ole helppoa. Joskus roinan heittäminen pois tuntuu kurjalta ja ahdistavalta. Mielessä hakkaa, että kyllähän tätä voi vielä käyttää, tämä on hyväkuntoinen, kyllä se pitää säilyttää pahan päivän varalle. Tajusin eilen, että en menetä mitään, jos myyn tai heitän pois vanhoja, pieniä vaatteita. Vaatteita kertyy kuitenkin vanhojen tilalle. Viime viikonloppuna sain pikkuveljen vanhoja t-paitoja hirmuisen kasan ja nyt olen t-paitamielessä oikein hyvässä tilanteessa. Mutta kun! Minulla on niin ihania kirpparilöytöjä tuolla tallessa, ei voi heittää pois! Ei voi!
Pyrin antamaan itselleni hieman armoa, kun raivaaminen menee suurinpiirtein itkemiseksi ja esineisiin tarrautumiseksi. Taputan itseäni selkään ja sanon, että tämä riittää tälle päivälle, tämä on ihan hyvä, katso nyt kuinka paljon olet jo heittänyt pois, jatketaan toiste, hienosti tehty. On uskomatonta, miten vahvasti tavaran omistaminen meihin vaikuttaa.
Erittäin hieno kirja tavarasta on Kari Ojalan Irti tavarasta. Toinen hyvä opus roinavuoren selättämiseen on Rita Emmetiin Kaikki paikallaan - rojun taltuttajan käsikirja.
Loppujen lopuksi tarvitsemme onnelliseen elämään vain vähän tavaraa.
Minulla on kirjoja, vaatteita, lakanoita, muistoesineitä, askartelutarvikkeita, lankoja, kankaita. Pehmoleluja, My Little Ponyja, piirrustustarvikkeita, maalaustarvikkeita, pakanallista roinaa, valokuvakansioita, muistivihkoja, emaliastioita, kaikkea. Minulla on ihan oikeasti kaikkea. Jos osaan olla ostamatta yhtikäs mitään muuta kuin ruokaa seuraavan kahden tai kolmen vuoden ajan, pärjään silti. Astioita ja ruuanlaittovälineitä on laatikkokaupalla. Kodinkoneita, pieniä ja isoja.
Myönnän, että olen hamsteri. Hamstraan tavaraa sylikaupalla. Sen sijaan, että suuri tavaramäärä toisi onnea ja turvallisuutta, se tuo sekasortoa ja ahdistusta. Isojen tavaramäärien muuttaminen on vittumaista. Siivoaminen tupaten täynnä olevassa asunnossa tai talossa on työlästä. Olen nyt siis vähitellen luopunut tavaroistani.
Kun heitin roskiin vanhoja tavaroitani ja poltin vanhoja henkilökohtaisia papereita, tunsin valtavaa helpotusta. Halusin itkeä roihuavan roskatynnyrin vieressä, onnesta. Kaikki se, mikä oli sidottuna noihin vanhoihin tavaroihin, vapautui. Tunteet, traumat, ikävät muistot. Kuinka hienoa oli nähdä tulen ahmivan terapiarunojani ja vanhoja piirrustuksia, joita en halua säilyttää.
Raivaaminen ei aina ole helppoa. Joskus roinan heittäminen pois tuntuu kurjalta ja ahdistavalta. Mielessä hakkaa, että kyllähän tätä voi vielä käyttää, tämä on hyväkuntoinen, kyllä se pitää säilyttää pahan päivän varalle. Tajusin eilen, että en menetä mitään, jos myyn tai heitän pois vanhoja, pieniä vaatteita. Vaatteita kertyy kuitenkin vanhojen tilalle. Viime viikonloppuna sain pikkuveljen vanhoja t-paitoja hirmuisen kasan ja nyt olen t-paitamielessä oikein hyvässä tilanteessa. Mutta kun! Minulla on niin ihania kirpparilöytöjä tuolla tallessa, ei voi heittää pois! Ei voi!
Pyrin antamaan itselleni hieman armoa, kun raivaaminen menee suurinpiirtein itkemiseksi ja esineisiin tarrautumiseksi. Taputan itseäni selkään ja sanon, että tämä riittää tälle päivälle, tämä on ihan hyvä, katso nyt kuinka paljon olet jo heittänyt pois, jatketaan toiste, hienosti tehty. On uskomatonta, miten vahvasti tavaran omistaminen meihin vaikuttaa.
Erittäin hieno kirja tavarasta on Kari Ojalan Irti tavarasta. Toinen hyvä opus roinavuoren selättämiseen on Rita Emmetiin Kaikki paikallaan - rojun taltuttajan käsikirja.
Loppujen lopuksi tarvitsemme onnelliseen elämään vain vähän tavaraa.
keskiviikko 11. syyskuuta 2013
Koulujen uskonnollisuus
Ylen sivuilta löytyi pitkä ja erittäin mielenkiintoinen teksti uskonnonvapauden toteutumisesta koulussa. Tai siis siitä, että se ei toteudu. Olen itse ollut lähinnä oppilaan puolella kärsimässä siitä, että väestörekisteriin kuuluvana oikeuksiani poljettiin jatkuvasti. Ala-asteella opiskelin normaalisti uskontoa, vielä silloinkin kun en enää kuulunut evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Viidennellä luokalla ennen ruokailua piti ristiä kädet ja sanoa "Kiitos Jeesus ruuasta, aamen." Tiesin jo silloin, ettei tämä ole oikein, mutta erottuminen massasta ei silloin käynyt päinsä. Kun pääsin seiskaluokalle, ajattelin että tästä se lähtee. Halusin elämänkatsomustietoa uskonnon sijaan. Koska meitä väestörekisteriläisiä oli pienessä koulussa niin vähän, uskontotuntien ajan pidin vapaatuntia ja maanantaisin koulupäiväni alkoi sillä, että kävelin varttia vaille kahdeksan aamulla bussipysäkille ja vähän vaille viisi kävelin takaisin bussipysäkiltä. Päivä oli pitkä pienelle seiskaluokkalaiselle. Elämänkatsomustunnit järjestettiin siis varsinaisen koulupäivän päätteeksi. Sanomattakin selvää, kuinka väsyttävää tuollainen oli. Seuraavana vuonna en halunnut samaa rumbaa kokea, joten menin normaalisti opiskelemaan kristinuskoa. Näin se meni lukiossakin.
Kirkollisiin tapahtumiin en mennyt ja kevätjuhlissa en laulanut suvivirttä. Koin kuitenkin todella loukkaavaksi sen, että joudun osallistumaan edes sen kuuntelemiseen. En minä halua! Pakanaidentiteetti oli jo tuollon alkanut muodostua, vaikka lopullinen pakanaksi tunnustautuminen tapahtuikin myöhemmin.
Olen tehnyt opettajansijaisuuksia jonkin verran. Muistan, kuinka pahalta tuntui toimia sijaisena ala-asteella, kun yksi opettaja opetti kaiken, myös uskontoa. Uskonnonopetus oli vaikea pala niellä. Miksi minun pitää opettaa tällaista, jotain mihin en usko, jonka opettamiseen kouluissa en usko? Kerran tein myös kouluavustajan sijaisuuden. Istuin levottoman, helposti väkivaltaan turvautuvan pienen pojan kanssa lukemassa kappaletta siitä, kuinka joltain heebolta revittiin silmät päästä. Samsonko sen tyypin nimi oli? Tilanne oli ahdistava. Muistan itse ahdistuneeni ala-asteella kyyneliin asti jostakin pääsiäisvirrestä, kun oli kuolemaa ja ahdistusta ja ties mitä. Kirkon seinällä oli valtava, kammottava taulu ristillä riippuvasta Jeesuksesta ja miltei yhtä kammottava oli taulu, jossa käärinliinoihin puetut ihmiset nousivat avoimista haudoista.
Olen lähinnä pitänyt älämölöä uskonnon pakottamisesta lapsille, mutta en ole tajunnut kokonaisuudessaan, kuinka ahdistavaa voi olla opettajan rooli systeemissä, jossa uskonnollisuus on sisäänrakennettua. Ja nimenomaan evankelis-luterilainen uskonnollisuus. Vuodesta toiseen sama suvivirsi. Jos ei laula, pitää ainakin nousta seisomaan, koska niin kuuluu tehdä. Jos ei nouse seisomaan, on huono esimerkki.
Artikkelista poimittua:
Koska uskonnollisuus kouluissa on niin vanha juttu, saattavat jotkut ihmetellä että miksi tästä nyt nostaa mitään äläkkää ja onpas herkkänahkaista tämä. Mutta vaihdetaanpa tilalle poliittinen ideologia, esimerkiksi Kokoomuksen tai Vasemmistoliiton ideologia. Lapsia ja nuoria vietäisiin erilaisiin puolueen tapahtumiin, koululla kävisi aina joku tietyn puolueen edustaja puhumassa aamunavauksissa ja yhdessä hoilattaisiin puoluelauluja. Vaikka opettaja olisi poliittisesti aivan eri mieltä, hän joutuisi myös osallistumaan tavalla tai toisella. Kuulostaako tämä hälyyttävältä? Sitä kristinuskon rakenteellinen suosiminen kouluissa on.
Kirkollisiin tapahtumiin en mennyt ja kevätjuhlissa en laulanut suvivirttä. Koin kuitenkin todella loukkaavaksi sen, että joudun osallistumaan edes sen kuuntelemiseen. En minä halua! Pakanaidentiteetti oli jo tuollon alkanut muodostua, vaikka lopullinen pakanaksi tunnustautuminen tapahtuikin myöhemmin.
Olen tehnyt opettajansijaisuuksia jonkin verran. Muistan, kuinka pahalta tuntui toimia sijaisena ala-asteella, kun yksi opettaja opetti kaiken, myös uskontoa. Uskonnonopetus oli vaikea pala niellä. Miksi minun pitää opettaa tällaista, jotain mihin en usko, jonka opettamiseen kouluissa en usko? Kerran tein myös kouluavustajan sijaisuuden. Istuin levottoman, helposti väkivaltaan turvautuvan pienen pojan kanssa lukemassa kappaletta siitä, kuinka joltain heebolta revittiin silmät päästä. Samsonko sen tyypin nimi oli? Tilanne oli ahdistava. Muistan itse ahdistuneeni ala-asteella kyyneliin asti jostakin pääsiäisvirrestä, kun oli kuolemaa ja ahdistusta ja ties mitä. Kirkon seinällä oli valtava, kammottava taulu ristillä riippuvasta Jeesuksesta ja miltei yhtä kammottava oli taulu, jossa käärinliinoihin puetut ihmiset nousivat avoimista haudoista.
Olen lähinnä pitänyt älämölöä uskonnon pakottamisesta lapsille, mutta en ole tajunnut kokonaisuudessaan, kuinka ahdistavaa voi olla opettajan rooli systeemissä, jossa uskonnollisuus on sisäänrakennettua. Ja nimenomaan evankelis-luterilainen uskonnollisuus. Vuodesta toiseen sama suvivirsi. Jos ei laula, pitää ainakin nousta seisomaan, koska niin kuuluu tehdä. Jos ei nouse seisomaan, on huono esimerkki.
Artikkelista poimittua:
"Mäntysalon mukaan hyvin usein koulut tarjoavat uskonnollisesti verhoiltuja retkiä tai muita tilaisuuksia, kuten esimerkiksi juhlia. Jos perhe ei halua, että lapsi osallistuu tilaisuuteen, vaihtoehdoksi ei anneta vastaavaa samantasoista ohjelmaa. Mäntysalon mukaan koulut saattavat antaa ymmärtää, että lapsi voi joutua kiusatuksi tai syrjityksi, tai että lapsi jää jostakin kivasta paitsi. Tämä asettaa oppilaat eriarvoiseen asemaan."
Koska uskonnollisuus kouluissa on niin vanha juttu, saattavat jotkut ihmetellä että miksi tästä nyt nostaa mitään äläkkää ja onpas herkkänahkaista tämä. Mutta vaihdetaanpa tilalle poliittinen ideologia, esimerkiksi Kokoomuksen tai Vasemmistoliiton ideologia. Lapsia ja nuoria vietäisiin erilaisiin puolueen tapahtumiin, koululla kävisi aina joku tietyn puolueen edustaja puhumassa aamunavauksissa ja yhdessä hoilattaisiin puoluelauluja. Vaikka opettaja olisi poliittisesti aivan eri mieltä, hän joutuisi myös osallistumaan tavalla tai toisella. Kuulostaako tämä hälyyttävältä? Sitä kristinuskon rakenteellinen suosiminen kouluissa on.
tiistai 3. syyskuuta 2013
Ei evoluutiota näille lukiolaisille
Eräs opettaja oli päättänyt jättää lukiolaisten biologian opinnoiden alusta sellaisen pikkujutun kuin evoluution opettamisen ja lykännyt sen itsenäisesti opiskeltavaksi. Ja syy? Oman uskonnollinen vakaumus. Tässä uutinen Turun Sanomien sivuilta. Onhan sitä heitetty ilmoille, että sairaanhoidolliset toimeenpiteetkin (kuten abortti) voisi jättää työpaikallaan tekemättä oman uskonnollisen vakaumuksensa perusteella. Uskomatonta ja uskomattoman häiritsevää, että opettaja voi tehdä tällaisia periaatepäätöksiä omien henkilökohtaisten mielipiteittensä mukaan.
Olen pöyristynyt ja kauhuissani. Sanaton.
sunnuntai 1. syyskuuta 2013
Aikakauslehtien kierrätys
Silloin tällöin sorrun ostamaan aikakauslehtiä, vaikka petyn joka kerta. Aikakauslehdet ovat kalliita ja harvoin löytää aikakauslehteä, joka on oikeasti hintansa väärti (uusin Koto Living oli poikkeus, siitä mahdollisesti lisää myöhemmin!). Suuri pettymys oli ekologista elämäntapaa käsittelevä aikakauslehti (nimeä en muista), joka vaikutti alkuun todella hyvältä, mutta loppujen lopuksi jäi mielikuva jonkinlaisesta ekologisesta vastineesta Seiskapäivää-lehdelle. Pyrin siis välttämään houkuttelevaa lehtihyllyä kaupassa kuin kaupassa.
Aikakauslehtiä saa kuitenkin halvalla ihan jo paperinkeräyslaatikoita dyykkaamalla. Meidän perheessä lehdet kierrätetään. Itse en tilaa yhtäkään lehteä, mutta äitini tilaa muutamiakin lehtiä ja mummokin joitakin. Kun lehti napsahtaa postilaatikkoon, alkaa kierrätysketjumme. Jos äiti on saanut Kotivinkin postista, seuraavaksi se menee mummolle luettavaksi ja mummon luettua lehti tulee takaisin äidilleni ja minä luen sen. Sen jälkeen lehti joko päätetään säilyttää kokonaisena tai sitten se päätyy minulle silputtavaksi.
Aikakauslehdet vievät tolkuttomia määriä tilaa kokonaisina vuosikertoina. Suurin osa jutuista ei kiinnosta, voi olla että lehteä säilytetään vain jonkin tietyn "täytyy lukee tää joskus"-artikkelin takia. Olen ratkaissut tilaa rohmuavan aikakauslehtiongelman sillä, että kerään nipun lehtiä eteeni, otan esille sakset ja erivärisiä klemmareita sekä asetan paperinkeräyskorini lähelle. Olen värikoodannut klemmarit, esimerkiksi vihreä klemmari on puutarha ja keltainen ruuanlaitto. Sitten selataan lehti läpi. Kaikki mielenkiintoiset kuvat, artikkelit, käsityöohjeet ja reseptit leikataan tai revitään lehdestä irti. Joko niputan ne kaikki samaan kasaan tai alan välittömästi laittamaan niitä eri pinoihin, merkitsemällä pinot ja monien sivujen jutut klemmareilla. Kuvat laitan omaan pinoonsa. Lehtiä ei saa käsiteltyä kovin montaa kerralla, koska informaatioähky ja aivojumi. Jossain vaiheessa tulee sellainen olo, että miksi helvetissä kiusaa itseään tällä tavalla ja on parempi lopettaa.
Suurimmat käyttökohteet lehtileikkeille ovat olleet sisustuskansio ja päiväkirjat. Päiväkirjoihin olen liimannut vuosien ajan kuvia, joskin nykyään liimailen kuvia muualle kuin päiväkirjaan tai käytän ne decoupage-töihin, kuten aiemmassa blogauksessani näkyy. Esimerkiksi itse tehdyt kalenterit, muistivihot, itse kootut reseptikirjat sun muut ovat loistavia kuvakohteita. Sisustuskansiostani olen äärimmäisen ylpeä. Kerään kansioon minua miellyttäviä kuvia sisutusratkaisuista. Kuvassa voi olla kokonainen huone tai vaan pelkästään yksi lamppu tai kirjahylly. Kun pitää keksiä ideoita sisustukseen, kansio esille ja miettimään. Ei tarvitse suinpäin rynnätä kirjastoon typeriä sisustuskirjoja hakemaan tai tuijottaa netissä usein melko pöljiäkin sisustusideoita. Epäilen, että olen perinyt äidiltä jonkinlaisen pakonomaista sisustusajattelua aiheuttavan sisustusgeenin, koska sisustan omien tilojeni lisäksi mielessäni myös muiden henkilöiden koteja. Anteeksi vain kaikille tutuilleni, en voi sille mitään ja useimmilla teistä on todella kiva sisustus!
Reseptikirjaan on myös kiva liimailla juttuja, joko kokonaisia reseptejä tai vain herkullisia kuvia. Käsityökansioon laitetaan rei'itetyt sivut, joissa on kiva ohje vaikkapa koirien villapaitaan. Puutarhakansio on vasta tekeillä, mutta sinne kerään kaikki lehtien puutarhavinkit. Lopputulos on se, että minulla on täysin omia tarpeitani vastaavaa kokoelma tietoa aiheesta kuin aiheesta.
Kivat kuvat ja hauskat tekstit voi liimailla myös synttäri- ja joulukortteihin.
Kun aikakauslehdet ovat tunnistamattomana silppuna paperinkeräyslaatikossa tai -korissa tai missä ikinä, ne on kiva kiikuttaa sitten varsinaiseen paperinkierrätykseen. Ja katsoa samalla, olisiko joku jättänyt pinnalle ehjiä, pidempää kiertoa odottavia lehtiä.
Aikakauslehtiä saa kuitenkin halvalla ihan jo paperinkeräyslaatikoita dyykkaamalla. Meidän perheessä lehdet kierrätetään. Itse en tilaa yhtäkään lehteä, mutta äitini tilaa muutamiakin lehtiä ja mummokin joitakin. Kun lehti napsahtaa postilaatikkoon, alkaa kierrätysketjumme. Jos äiti on saanut Kotivinkin postista, seuraavaksi se menee mummolle luettavaksi ja mummon luettua lehti tulee takaisin äidilleni ja minä luen sen. Sen jälkeen lehti joko päätetään säilyttää kokonaisena tai sitten se päätyy minulle silputtavaksi.
Aikakauslehdet vievät tolkuttomia määriä tilaa kokonaisina vuosikertoina. Suurin osa jutuista ei kiinnosta, voi olla että lehteä säilytetään vain jonkin tietyn "täytyy lukee tää joskus"-artikkelin takia. Olen ratkaissut tilaa rohmuavan aikakauslehtiongelman sillä, että kerään nipun lehtiä eteeni, otan esille sakset ja erivärisiä klemmareita sekä asetan paperinkeräyskorini lähelle. Olen värikoodannut klemmarit, esimerkiksi vihreä klemmari on puutarha ja keltainen ruuanlaitto. Sitten selataan lehti läpi. Kaikki mielenkiintoiset kuvat, artikkelit, käsityöohjeet ja reseptit leikataan tai revitään lehdestä irti. Joko niputan ne kaikki samaan kasaan tai alan välittömästi laittamaan niitä eri pinoihin, merkitsemällä pinot ja monien sivujen jutut klemmareilla. Kuvat laitan omaan pinoonsa. Lehtiä ei saa käsiteltyä kovin montaa kerralla, koska informaatioähky ja aivojumi. Jossain vaiheessa tulee sellainen olo, että miksi helvetissä kiusaa itseään tällä tavalla ja on parempi lopettaa.
Suurimmat käyttökohteet lehtileikkeille ovat olleet sisustuskansio ja päiväkirjat. Päiväkirjoihin olen liimannut vuosien ajan kuvia, joskin nykyään liimailen kuvia muualle kuin päiväkirjaan tai käytän ne decoupage-töihin, kuten aiemmassa blogauksessani näkyy. Esimerkiksi itse tehdyt kalenterit, muistivihot, itse kootut reseptikirjat sun muut ovat loistavia kuvakohteita. Sisustuskansiostani olen äärimmäisen ylpeä. Kerään kansioon minua miellyttäviä kuvia sisutusratkaisuista. Kuvassa voi olla kokonainen huone tai vaan pelkästään yksi lamppu tai kirjahylly. Kun pitää keksiä ideoita sisustukseen, kansio esille ja miettimään. Ei tarvitse suinpäin rynnätä kirjastoon typeriä sisustuskirjoja hakemaan tai tuijottaa netissä usein melko pöljiäkin sisustusideoita. Epäilen, että olen perinyt äidiltä jonkinlaisen pakonomaista sisustusajattelua aiheuttavan sisustusgeenin, koska sisustan omien tilojeni lisäksi mielessäni myös muiden henkilöiden koteja. Anteeksi vain kaikille tutuilleni, en voi sille mitään ja useimmilla teistä on todella kiva sisustus!
Reseptikirjaan on myös kiva liimailla juttuja, joko kokonaisia reseptejä tai vain herkullisia kuvia. Käsityökansioon laitetaan rei'itetyt sivut, joissa on kiva ohje vaikkapa koirien villapaitaan. Puutarhakansio on vasta tekeillä, mutta sinne kerään kaikki lehtien puutarhavinkit. Lopputulos on se, että minulla on täysin omia tarpeitani vastaavaa kokoelma tietoa aiheesta kuin aiheesta.
Kivat kuvat ja hauskat tekstit voi liimailla myös synttäri- ja joulukortteihin.
Kun aikakauslehdet ovat tunnistamattomana silppuna paperinkeräyslaatikossa tai -korissa tai missä ikinä, ne on kiva kiikuttaa sitten varsinaiseen paperinkierrätykseen. Ja katsoa samalla, olisiko joku jättänyt pinnalle ehjiä, pidempää kiertoa odottavia lehtiä.
Dekupaassia eli decoupage-työ
Mielestäni on äärettömän hauskaa miettiä miten vierasperäiset sanat muuttuvat suomalaiseen suuhun sopivaksi. Dekupaassi. Hehe.
Niin siis. Jos tekniikka ei ole tuttu, decoupage tarkoittaa siis yksinkertaisuudessaan sitä, että otetaan paperia ja läästitään se decoupage- eli liimalakalla kiinni johonkin. Esimerkiksi kiva lehtikuva rasian kylkeen tai kartasto olohuoneen pöytää koristamaan. Decoupage on erittäin mielenkiintoinen ja inspiroiva tapa muuntaa tylsät objektit (esim. jugurttiämpärit) hienoiksi käyttöesineiksi. Yleisintä lienee lautasliinojen ja servettien käyttäminen dekupaassiin (hehe, hassu sana, hehe), mutta minulla ne menevät ruttuun ja myttyyn ja repeävät ja niin edelleen. Käytän useimmiten lehtikuvia, ne on vähän jämäkämpiä. Esimerkiksi Tiimarista saa liimalakkaa, mutta en ollut kovin tyytyväinen ja hinta oli aika huima kuitenkin. Löysin laadukkaampaa, halvempaa liimalakkaa askarteluliikkeestä, joka ei kuulu mihinkään ketjuun.
Löysin vanhan cd-romppukotelon roinia selvitellessä. Muistatteko ns. multimedia cd-romput? Tämä käsitteli historiaa. Cd-romppu koneeseen ja eikun klikkailemaan ritarin haarniskaa, jotta hassu miesääni kertoisi kivoja historillisia faktoja
Kotelo vaikutti todella kätsyltä säilytysrasialta. Tällainen se oli ensin.
Niin siis. Jos tekniikka ei ole tuttu, decoupage tarkoittaa siis yksinkertaisuudessaan sitä, että otetaan paperia ja läästitään se decoupage- eli liimalakalla kiinni johonkin. Esimerkiksi kiva lehtikuva rasian kylkeen tai kartasto olohuoneen pöytää koristamaan. Decoupage on erittäin mielenkiintoinen ja inspiroiva tapa muuntaa tylsät objektit (esim. jugurttiämpärit) hienoiksi käyttöesineiksi. Yleisintä lienee lautasliinojen ja servettien käyttäminen dekupaassiin (hehe, hassu sana, hehe), mutta minulla ne menevät ruttuun ja myttyyn ja repeävät ja niin edelleen. Käytän useimmiten lehtikuvia, ne on vähän jämäkämpiä. Esimerkiksi Tiimarista saa liimalakkaa, mutta en ollut kovin tyytyväinen ja hinta oli aika huima kuitenkin. Löysin laadukkaampaa, halvempaa liimalakkaa askarteluliikkeestä, joka ei kuulu mihinkään ketjuun.
Löysin vanhan cd-romppukotelon roinia selvitellessä. Muistatteko ns. multimedia cd-romput? Tämä käsitteli historiaa. Cd-romppu koneeseen ja eikun klikkailemaan ritarin haarniskaa, jotta hassu miesääni kertoisi kivoja historillisia faktoja
Kotelo vaikutti todella kätsyltä säilytysrasialta. Tällainen se oli ensin.
Ja tällainen siitä tuli! Pirullisen paljon vaati nättejä kuvia, mutta on kyllä hieno. En tiedä mitä sinne tungen. On se silti pirun hieno, onhan?
Sienestyksen perusteet
Sienestyskausi on vihdoin alkanut kunnolla ja sienikori täyttyy sienistä ja painaa kädessä ihan perkeleesti. Ravasin jo heinäkuun alusta lähtien sienessä, mutta kunnon saaliita sai odotella näihin päiviin asti. Olen itse sienestänyt jo lapsena, mutta aikuisiällä sienestys on alkanut oikeastaan vasta parin viime vuoden aikana. Pelkoni myrkkysieniä kohtaan on suorastaan fobian tasolla, joten olen käyttänyt tuntikausia vertaillen metsästä napattuja sieniä kaikenlaisiin tiedonlähteisiin ja vasta kun olen ollut 100 % varma, sienet ovat menneet pannun kautta pakkaseen. Ajattelin kerätä sienten kunniaksi pienen tietopaketin siitä, miten sienestää muutakin kuin kuuluisia, helposti tunnistettavia suppilovahveroita ja kanttarelleja ilman myrkytyksestä johtuvaa sairaalareissua.
En itse raahaa sienikirjoja metsään. Hermostun välittömästi, jos alan selailla sienikirjaa hikisenä, vähän jo väsyneenä hirvikärpästen ja muiden ötököiden pörrätessä ympärillä.. Aina se kirja pitää ottaa repusta ja laittaa takaisin ja se tuntuu niin kovin hankalalta. Jos näen paljon samaa lajia olevia sieniä, joita en tunnista, teen joko niin että otan yhden tai kaksi "malliksi" kotiin tai vaihtoehtoisesti soitan esimerkiksi Herra Ihmemiehelle tai äidilleni, että "oletko koneen ääressä, katos tämmönen sieni". Vaivaton tapa on myös napata kännykällä mahdollisimman hyvä kuva ja verrata kuvaa sitten kotona netin ja kirjojen kuviin. Tai lähettää kuva sienestä Herra Ihmemiehelle, joka voi sitten bongata oikean sienilajin, jos on tietokoneen ääressä. Jos sieni on selkeästi tuntomerkkien mukainen, ne kannattaa kerätä koriin. Latasin puhelimeen Sieniopas-nimisen appin, mutta ainakin kokeiluversio oli enemmänkin turhauttava kuin hyödyllinen enkä ole valmis ostamaan sitä viiden euron hintaan kokeillakseni onko maksullinen versio yhtään parempi.
Kotona tehtävään tunnistukseen (jonka teen silloinkin kun olen jo melko varma minulle uuden sienilajin nimestä) käytän sekä kaikkia käsillä olevia sienikirjoja että netin apua. Googlen kuvahaku on hyvä ja suurin osa kuvista ohjaa osoitteeseen http://www.kotihiiri.com/polku/, jossa sieniapua on tarjolla aiiiivan älyttömästi. Monesta lähteestä kumpuava tunnistus on luotettavampi kuin yhden ainoan kuvan tai sienikirjan kuvauksella tehty tunnistus. Sienet saattavat näyttää eri puolilla Suomea, jopa eri puolella samaa metsää, hyvinkin erilaiselta.
Olen itse mestari bongaamaan kolmen tähden sieniä. Ruokasienethän tosiaan merkitään kirjoihin 1-3 tähdellä ja kolmonen merkitsee erittäin hyvää ruokasientä. Pienillä risteillä (1-3 näitäkin) merkataankin sitten myrkkysieniä. Suomen luonnossa kasvaa ihana friikkisieni, korvasieni, joka merkitään sekä kolmella tähdellä että kolmella ristillä. Huolellisesti, moneen kertaan ryöpättyä korvasientä saa syödä, mutta itse en ole vuosiin korvasientä nähnyt enkä kyllä hemmetti uskalla kulinaristisen nautinnon takia pelätä myrkytystä. Sienien myrkyllisyys tulee ottaa vakavasti. Jo pienet määrät myrkyllistä sientä voivat aiheuttaa esimerkiksi munuaisiin tai maksaan melkoisia vaurioita. Kun selailee sienikirjoja kirjastossa tai kirjakaupassa, kannattaa napata mukaan mahdollisimman uusi sienikirja. Vanhoissa sienikirjoissa saattaa olla syötävien joukossa nykyään myrkyllisiksi luokiteltuja sieniä.
Suppilovahverot ja kantarellit ovat ne kaikkein helpoimmat sienet. Ne ovat yleensä myös täysin ötökkävapaita, joten kotona ei mene sienten käsittelyyn kuin hetki. Luulin vuosia, että suppiksia on vaikea löytää ja tarvitaan suurinpiirtein maagisia kykyjä, että suppikset löytää. Paskapuhetta, sanon minä. Suppilovahverot kyllä piiloutuvat salakavalasti ruskeiden lehtien sekaan, mutta ovat silti helposti löydettävissä kun tietää mitä etsii. Siinä vaiheessa kun yhden kunnon suppilovahveroryppään löytää, on luultavaa, että 10 metrin säteellä on herkullista suppilovahveroa litratolkulla.
Tatit ovat mielestäni näiden jälkeen helpoin selkeä ryhmä. Ei ole olemassa myrkyllistä tattia. Ainoastaan sappitatti kannattaa jättää metsään. Sappitatti on niin karvaan makuinen, että jo metsässä nautittu pieni maistipala sappitatista aiheuttaa "YÄÄÄRGH PAHAA"-reaktion eikä sen enempää tarvitse ihmetellä kerätäkö tatti mukaan vai ei. Sappitattien lisäksi matoiset tatit kannattaa tietysti jättää metsään. Jos tatti näyttää hyvältä ulkoapäin, kannattaa nipsaista lakista pala ja katsoa ovatko inhat matoset tehneet tuhotöitään. Jos lakki ei ole täysin matojen rei'ittämä, koriin vaan. Myös jalka kannattaa tarkistaa. Vaikka lakki olisi huonossa kunnossa, jalassa saattaa olla syötävää ja toisinpäin.
Haperoita ja rouskuja on metsät pullollaan. Itse en kerää kovinkaan innokkaasti haperoita tai rouskuja, koska haperoita on todella kurja käsitellä. Ne on nääs aika haperoita. Hajoavat jo sienikorissa pieniksi muruiksi. Rouskut ovat usein pieniä ja ne pitää ryöpätä. Jos tykkää nypertää sienien kanssa kotosalla enemmän, mikä ettei keräisi rouskuja tai haperoita. Esimerkiksi sikurirousku on helppo tunnistaa hajusta. Sikurirousku löyhkää currymausteelta. Aika hauskaa. Tattien tavoin kannattaa tarkistaa onko sieni jo ötököiden oma vai ei. Useimmat sekasienet kelpaavat madoille ja muille inhoille pikku vipeltäjille.
Muut sienet ovatkin sitten pirullinen suo. Mitä erikoisemman näköinen sieni, sen helpompi tunnistaa. Esimerkiksi kehnäsieni on helppo tunnistaa. Kolmen tähden sieni on tuokin hämmentävä sieniotus. Selkeä ohjenuora erikoisempiin sieniin on se, että jos et tunnista varmasti syötäväksi, et poimi tai vaikka poimisitkin, et syö. Lankavärjärit voivat tunkea tunnistamattomat sienet pataan ja värjätä niillä lankoja.
Sienestäminen on todella hauskaa ja tervettä puuhaa. Metsässä liikkuminen tekee hyvää niin mielelle kun keholle ja hyvä mieli jatkuu kun pakastin täyttyy sienistä. Sienet ovat ihan ilmaista herkkuruokaa ja kun löytää parhaat sienestyspaikat, sienisaalis voi kasvaa uskomattomiin litramääriin.
En itse raahaa sienikirjoja metsään. Hermostun välittömästi, jos alan selailla sienikirjaa hikisenä, vähän jo väsyneenä hirvikärpästen ja muiden ötököiden pörrätessä ympärillä.. Aina se kirja pitää ottaa repusta ja laittaa takaisin ja se tuntuu niin kovin hankalalta. Jos näen paljon samaa lajia olevia sieniä, joita en tunnista, teen joko niin että otan yhden tai kaksi "malliksi" kotiin tai vaihtoehtoisesti soitan esimerkiksi Herra Ihmemiehelle tai äidilleni, että "oletko koneen ääressä, katos tämmönen sieni". Vaivaton tapa on myös napata kännykällä mahdollisimman hyvä kuva ja verrata kuvaa sitten kotona netin ja kirjojen kuviin. Tai lähettää kuva sienestä Herra Ihmemiehelle, joka voi sitten bongata oikean sienilajin, jos on tietokoneen ääressä. Jos sieni on selkeästi tuntomerkkien mukainen, ne kannattaa kerätä koriin. Latasin puhelimeen Sieniopas-nimisen appin, mutta ainakin kokeiluversio oli enemmänkin turhauttava kuin hyödyllinen enkä ole valmis ostamaan sitä viiden euron hintaan kokeillakseni onko maksullinen versio yhtään parempi.
Kotona tehtävään tunnistukseen (jonka teen silloinkin kun olen jo melko varma minulle uuden sienilajin nimestä) käytän sekä kaikkia käsillä olevia sienikirjoja että netin apua. Googlen kuvahaku on hyvä ja suurin osa kuvista ohjaa osoitteeseen http://www.kotihiiri.com/polku/, jossa sieniapua on tarjolla aiiiivan älyttömästi. Monesta lähteestä kumpuava tunnistus on luotettavampi kuin yhden ainoan kuvan tai sienikirjan kuvauksella tehty tunnistus. Sienet saattavat näyttää eri puolilla Suomea, jopa eri puolella samaa metsää, hyvinkin erilaiselta.
Olen itse mestari bongaamaan kolmen tähden sieniä. Ruokasienethän tosiaan merkitään kirjoihin 1-3 tähdellä ja kolmonen merkitsee erittäin hyvää ruokasientä. Pienillä risteillä (1-3 näitäkin) merkataankin sitten myrkkysieniä. Suomen luonnossa kasvaa ihana friikkisieni, korvasieni, joka merkitään sekä kolmella tähdellä että kolmella ristillä. Huolellisesti, moneen kertaan ryöpättyä korvasientä saa syödä, mutta itse en ole vuosiin korvasientä nähnyt enkä kyllä hemmetti uskalla kulinaristisen nautinnon takia pelätä myrkytystä. Sienien myrkyllisyys tulee ottaa vakavasti. Jo pienet määrät myrkyllistä sientä voivat aiheuttaa esimerkiksi munuaisiin tai maksaan melkoisia vaurioita. Kun selailee sienikirjoja kirjastossa tai kirjakaupassa, kannattaa napata mukaan mahdollisimman uusi sienikirja. Vanhoissa sienikirjoissa saattaa olla syötävien joukossa nykyään myrkyllisiksi luokiteltuja sieniä.
Suppilovahverot ja kantarellit ovat ne kaikkein helpoimmat sienet. Ne ovat yleensä myös täysin ötökkävapaita, joten kotona ei mene sienten käsittelyyn kuin hetki. Luulin vuosia, että suppiksia on vaikea löytää ja tarvitaan suurinpiirtein maagisia kykyjä, että suppikset löytää. Paskapuhetta, sanon minä. Suppilovahverot kyllä piiloutuvat salakavalasti ruskeiden lehtien sekaan, mutta ovat silti helposti löydettävissä kun tietää mitä etsii. Siinä vaiheessa kun yhden kunnon suppilovahveroryppään löytää, on luultavaa, että 10 metrin säteellä on herkullista suppilovahveroa litratolkulla.
Tatit ovat mielestäni näiden jälkeen helpoin selkeä ryhmä. Ei ole olemassa myrkyllistä tattia. Ainoastaan sappitatti kannattaa jättää metsään. Sappitatti on niin karvaan makuinen, että jo metsässä nautittu pieni maistipala sappitatista aiheuttaa "YÄÄÄRGH PAHAA"-reaktion eikä sen enempää tarvitse ihmetellä kerätäkö tatti mukaan vai ei. Sappitattien lisäksi matoiset tatit kannattaa tietysti jättää metsään. Jos tatti näyttää hyvältä ulkoapäin, kannattaa nipsaista lakista pala ja katsoa ovatko inhat matoset tehneet tuhotöitään. Jos lakki ei ole täysin matojen rei'ittämä, koriin vaan. Myös jalka kannattaa tarkistaa. Vaikka lakki olisi huonossa kunnossa, jalassa saattaa olla syötävää ja toisinpäin.
Haperoita ja rouskuja on metsät pullollaan. Itse en kerää kovinkaan innokkaasti haperoita tai rouskuja, koska haperoita on todella kurja käsitellä. Ne on nääs aika haperoita. Hajoavat jo sienikorissa pieniksi muruiksi. Rouskut ovat usein pieniä ja ne pitää ryöpätä. Jos tykkää nypertää sienien kanssa kotosalla enemmän, mikä ettei keräisi rouskuja tai haperoita. Esimerkiksi sikurirousku on helppo tunnistaa hajusta. Sikurirousku löyhkää currymausteelta. Aika hauskaa. Tattien tavoin kannattaa tarkistaa onko sieni jo ötököiden oma vai ei. Useimmat sekasienet kelpaavat madoille ja muille inhoille pikku vipeltäjille.
Muut sienet ovatkin sitten pirullinen suo. Mitä erikoisemman näköinen sieni, sen helpompi tunnistaa. Esimerkiksi kehnäsieni on helppo tunnistaa. Kolmen tähden sieni on tuokin hämmentävä sieniotus. Selkeä ohjenuora erikoisempiin sieniin on se, että jos et tunnista varmasti syötäväksi, et poimi tai vaikka poimisitkin, et syö. Lankavärjärit voivat tunkea tunnistamattomat sienet pataan ja värjätä niillä lankoja.
Sienestäminen on todella hauskaa ja tervettä puuhaa. Metsässä liikkuminen tekee hyvää niin mielelle kun keholle ja hyvä mieli jatkuu kun pakastin täyttyy sienistä. Sienet ovat ihan ilmaista herkkuruokaa ja kun löytää parhaat sienestyspaikat, sienisaalis voi kasvaa uskomattomiin litramääriin.
Murto-osa viime syksyn sienisaaliista. September 2012 neva forget. Suppikset vasemmalla, kantarellit oikealla.
tiistai 20. elokuuta 2013
Kirja-arvostelu: Junky Styling - huippumuotia vanhoista vaatteista
Olen vihdoin ottanut härkää sarvista ja päättänyt opetella ompelemaan. Olen todennut monta kertaa, kuinka naurettavaa on se, että osaan neuloa pitsihuiveja ja palmikkovillapaitoja, mutta en osaa ommella kestävää saumaa. Edelleenkin on opettelemista, mutta olen edistynyt muutamassa kuukaudessa melko paljon. Tälläkin hetkellä päälläni on kirpparimekosta tuunaamani paita. Itsetehtyä tai tuunattua ei voita mikään.
Olen erittäin huono seuraamaan valmiita ohjeita, joten olen etsiskellyt kirjastosta inspiraatiota omiin ompeluksiin. Erilaiset muodin historiaa käsittelevät opukset ovat loistavia tähän. Rakastin jo teininä vaatesuunnittelua ja on ollut mukavaa luonnostella vuosien jälkeen vaatteita piirrustuslehtiöön. Oma kroppani on tehty lähinnä 1950-luvun vaatteita varten, nykymuoti ei minulle sovi, ei tyylillisesti eivätkä leikkauksetkaan kroppaani imartele. Menin sitten lainaamaan kirjastosta juurikin vintagevaatteita esitteleviä kirjoja ja myös kammottavan muotiblogaajien kasaaman kirjan, josta arvostelu tuttavani Pussinäädän kirjablogissa . Kun käteeni osui Junky Styling -kirja, olin melko varautunut tuon Style-kirjan jälkeen. Yllätyin kuitenkin iloisesti.
Kuvia on paaaljon. Se on mukavaa. Teksti oli kuitenkin äärettömän vaaleaa ja ohutta, vaikealukuista. Kirjan alku käsittelee kirjoittajien Junky Styling -vaatemerkkiä. Olisi ehkä ihan kiinnostavaa luettavaa, mutta silmäni alkavat särkeä pelkästä ajatuksesta, että lukisin vaatemerkin historiaa pitkät pätkät. Lyhyesti: Junky Styling on kirppariostosten mielikuvituksellista käyttöä persoonallisten vaatteien materiaaliksi. Vaikka alku ei annakaan migreeniherkälle lukijalle mitään, lopun vaateohjeet ovat mahtavia! Miltä kuulostaa toppi vanhoista housuista ja vanhasta t-paidasta? Ehkä vähän hassulta, nutta kuvat todistavat että homma toimii. Kirja sisältää myös materiaalitietoa ja kirpparivaatteiden ostoon vinkkejä. Jotkut kirjan ohjeet voivat näyttää vähän pöljiltäkin (yksi toppi näyttää siltä, että päälle on vedetty nurinperin pieni keltainen lasten toppatakki), mutta ainakin oma ompelumielikuvitukseni alkoi laukata kirjaa lukiessa hurjasti. Kirja auttaa näkemään valmiin vaatteen materiaalina sen sijaan, että vaate nähtäisiin esimerkiksi t-paitana, josta saadaa tuunaamalla hauskempi t-paita. Esimerkiksi iso miesten kauluspaita muutetaan ihastuttavaksi hameeksi, jossa hihat muodostavat toiselle sivulle rusetin. Kaltaiselleni "vitut mä mitään ohjeita tai kaavoja tähän tartte"-ompelijalle summittaiset ohjeet ovat enemmän kuin tervetulleita tarkkojen kaavojen ja yksityiskohtaisten ompeluohjeiden sijaan.
Suurin suru ehkä tämän kirjan kanssa on siinä, että vaatekaappini on nyt jo aika täydellinen ja jos alan käydä läpi vaatteita, jotka makaavat liian pieninä (mutta ah niin ihanina ettei voi heittää pois) varastossa, vaatekaappini räjähtää taas käsiin.
Suosittelen kirjaa kaikille kirpparihenkisille ompelijoille. En ehkä lähtisi ihan omaan hyllyyn ostamaan, mutta kirjasto on ystävä!
Junky Styling - huippumuotia vanhoista vaatteista
Tekijä: Annika Sanders
Kustantaja: Perhemedia, 2011
ISBN: 978-952-494-286-7
Olen erittäin huono seuraamaan valmiita ohjeita, joten olen etsiskellyt kirjastosta inspiraatiota omiin ompeluksiin. Erilaiset muodin historiaa käsittelevät opukset ovat loistavia tähän. Rakastin jo teininä vaatesuunnittelua ja on ollut mukavaa luonnostella vuosien jälkeen vaatteita piirrustuslehtiöön. Oma kroppani on tehty lähinnä 1950-luvun vaatteita varten, nykymuoti ei minulle sovi, ei tyylillisesti eivätkä leikkauksetkaan kroppaani imartele. Menin sitten lainaamaan kirjastosta juurikin vintagevaatteita esitteleviä kirjoja ja myös kammottavan muotiblogaajien kasaaman kirjan, josta arvostelu tuttavani Pussinäädän kirjablogissa . Kun käteeni osui Junky Styling -kirja, olin melko varautunut tuon Style-kirjan jälkeen. Yllätyin kuitenkin iloisesti.
Kuvia on paaaljon. Se on mukavaa. Teksti oli kuitenkin äärettömän vaaleaa ja ohutta, vaikealukuista. Kirjan alku käsittelee kirjoittajien Junky Styling -vaatemerkkiä. Olisi ehkä ihan kiinnostavaa luettavaa, mutta silmäni alkavat särkeä pelkästä ajatuksesta, että lukisin vaatemerkin historiaa pitkät pätkät. Lyhyesti: Junky Styling on kirppariostosten mielikuvituksellista käyttöä persoonallisten vaatteien materiaaliksi. Vaikka alku ei annakaan migreeniherkälle lukijalle mitään, lopun vaateohjeet ovat mahtavia! Miltä kuulostaa toppi vanhoista housuista ja vanhasta t-paidasta? Ehkä vähän hassulta, nutta kuvat todistavat että homma toimii. Kirja sisältää myös materiaalitietoa ja kirpparivaatteiden ostoon vinkkejä. Jotkut kirjan ohjeet voivat näyttää vähän pöljiltäkin (yksi toppi näyttää siltä, että päälle on vedetty nurinperin pieni keltainen lasten toppatakki), mutta ainakin oma ompelumielikuvitukseni alkoi laukata kirjaa lukiessa hurjasti. Kirja auttaa näkemään valmiin vaatteen materiaalina sen sijaan, että vaate nähtäisiin esimerkiksi t-paitana, josta saadaa tuunaamalla hauskempi t-paita. Esimerkiksi iso miesten kauluspaita muutetaan ihastuttavaksi hameeksi, jossa hihat muodostavat toiselle sivulle rusetin. Kaltaiselleni "vitut mä mitään ohjeita tai kaavoja tähän tartte"-ompelijalle summittaiset ohjeet ovat enemmän kuin tervetulleita tarkkojen kaavojen ja yksityiskohtaisten ompeluohjeiden sijaan.
Suurin suru ehkä tämän kirjan kanssa on siinä, että vaatekaappini on nyt jo aika täydellinen ja jos alan käydä läpi vaatteita, jotka makaavat liian pieninä (mutta ah niin ihanina ettei voi heittää pois) varastossa, vaatekaappini räjähtää taas käsiin.
Suosittelen kirjaa kaikille kirpparihenkisille ompelijoille. En ehkä lähtisi ihan omaan hyllyyn ostamaan, mutta kirjasto on ystävä!
Junky Styling - huippumuotia vanhoista vaatteista
Tekijä: Annika Sanders
Kustantaja: Perhemedia, 2011
ISBN: 978-952-494-286-7
Kesä kääntyy syksyyn
Syksy on jo elokuisissa öissä. Sammakot ja rupikonnat pomppivat tieltä pois, kun ulkoilutan koiraa pimeässä. Tekee mieli nauraa kun näkee taas tummaa tähtitaivasta. Olen nyt tullut siihen lopputulokseen, että syksy on ihan ehdottomasti lempivuodenaikani. Syksyiset yöt tuovat vahvasti mieleen Pakanaverkon syysleirin nuotiolla istumiset. Ne ovat pinttyneet niin selkeästi mieleen, että varmasti vuosienkin päästä haistan ilmassa kummitusjutut, savun ja kuulen pakanoiden rupattelun, naurun, laulamisen ja shamaanirummun kuminan.
Kiirettä on ollut, sadonkorjuu on parhaimmillaan. Omenoita, marjoja, sieniä! Mehuja, hilloja, maustekurkkuja! Kirsikkatomaatit tuottavat jo hyvin satoa, basilikaa tungen jo kaikille vieraillekin. Näen jatkuvasti unta ensilumesta, kaipaan luultavasti jo talven kylmiä kelejä. Jo pelkkä ajatus lämpimään, mukavaan villapaitaan kääriytymisestä saa hymyn huulille.
Vähitellen ulkopuuhat alkavat olla lähes tulkoon vain retkiä metsään sienien ja marjojen toivossa. Vaikka kasvimaatani yli kaiken rakastankin, haluaisin jo vetäytyä kehräämään lankaa, neulomaan sukkia ja ompelemaan. Kaikkea tätä tulee jo tehtyä muutenkin, mutta olisi sitten oikein kylmän syksyn lupa horrostaa lankakerien äärellä.
Onnellisuus. Yltäkylläisyys. Rakkaus.
Olen innostunut tuunailemaan vähän kaikkea ja nyt kun syyssateet alkavat olla jokapäiväisiä täällä meillä päin, lienee aikaa blogatakin onnistuneita ja vähemmän onnistuneita tekeleitä. Tein heinäkuussa päätöksen elää äitini luona vielä talven yli kun homma tuntuu toimivan oikein hyvin näin. Sitten pistettiin huusholli mullinmallin ja sain sisustettua itselleni monitoimihuoneen pienestä, vanhasta makuuhuoneestani. En tiedä johtuuko kotoisuus noista kaikista huoneessa vietetyistä teinivuosista vai yksinkertaisesti siitä, että sain kaiken tarvittavan mahtumaan huoneeseeni ja silti huone ei ole kovin täynnä. Pienen tilan sisustusratkaisujakin lienee tulossa jossain vaiheessa. Koska olen itse niistä niin perkeleen ylpeä. Kun on vähän tilaa, tulee priorisoitua omaisuutta. Omasta tyylistäni en joutunut tippaakaan tinkimään. Kun istahdan työpöytäni äärelle, tunnen inspiraatiota ja hyvää mieltä. Tässä on hyvä tehdä mitä vain!
Tällä hetkellä elämästä ei puutu mitään mutta ei ole mitään ylimääräistäkään. Paitsi käsittelemättömiä askartelutarvikelaatikoita ja paperiroinaa. Luopuminen on mukavaa. Kun antaa pois, saa joskus jotain takaisinkin: äitini tuli eilen kotiin kädessään ihastuttavat mustavalkoraidalliset kumisaappaat, juuri minun kokoani. Olen lähettänyt äidin mukana hänen työpaikkansa kierrätyspöydälle kirjoja, vaatteita, käsilaukkuja, ties mitä. Nyt sain ilmaiseksi samaiselta kierrätyspöydältä uuden veroiset saappaat, onneksi en kerennyt ostaa itselleni saappaita.
Joskus elämä osaa olla täydellistä.
Kiirettä on ollut, sadonkorjuu on parhaimmillaan. Omenoita, marjoja, sieniä! Mehuja, hilloja, maustekurkkuja! Kirsikkatomaatit tuottavat jo hyvin satoa, basilikaa tungen jo kaikille vieraillekin. Näen jatkuvasti unta ensilumesta, kaipaan luultavasti jo talven kylmiä kelejä. Jo pelkkä ajatus lämpimään, mukavaan villapaitaan kääriytymisestä saa hymyn huulille.
Vähitellen ulkopuuhat alkavat olla lähes tulkoon vain retkiä metsään sienien ja marjojen toivossa. Vaikka kasvimaatani yli kaiken rakastankin, haluaisin jo vetäytyä kehräämään lankaa, neulomaan sukkia ja ompelemaan. Kaikkea tätä tulee jo tehtyä muutenkin, mutta olisi sitten oikein kylmän syksyn lupa horrostaa lankakerien äärellä.
Onnellisuus. Yltäkylläisyys. Rakkaus.
Olen innostunut tuunailemaan vähän kaikkea ja nyt kun syyssateet alkavat olla jokapäiväisiä täällä meillä päin, lienee aikaa blogatakin onnistuneita ja vähemmän onnistuneita tekeleitä. Tein heinäkuussa päätöksen elää äitini luona vielä talven yli kun homma tuntuu toimivan oikein hyvin näin. Sitten pistettiin huusholli mullinmallin ja sain sisustettua itselleni monitoimihuoneen pienestä, vanhasta makuuhuoneestani. En tiedä johtuuko kotoisuus noista kaikista huoneessa vietetyistä teinivuosista vai yksinkertaisesti siitä, että sain kaiken tarvittavan mahtumaan huoneeseeni ja silti huone ei ole kovin täynnä. Pienen tilan sisustusratkaisujakin lienee tulossa jossain vaiheessa. Koska olen itse niistä niin perkeleen ylpeä. Kun on vähän tilaa, tulee priorisoitua omaisuutta. Omasta tyylistäni en joutunut tippaakaan tinkimään. Kun istahdan työpöytäni äärelle, tunnen inspiraatiota ja hyvää mieltä. Tässä on hyvä tehdä mitä vain!
Tällä hetkellä elämästä ei puutu mitään mutta ei ole mitään ylimääräistäkään. Paitsi käsittelemättömiä askartelutarvikelaatikoita ja paperiroinaa. Luopuminen on mukavaa. Kun antaa pois, saa joskus jotain takaisinkin: äitini tuli eilen kotiin kädessään ihastuttavat mustavalkoraidalliset kumisaappaat, juuri minun kokoani. Olen lähettänyt äidin mukana hänen työpaikkansa kierrätyspöydälle kirjoja, vaatteita, käsilaukkuja, ties mitä. Nyt sain ilmaiseksi samaiselta kierrätyspöydältä uuden veroiset saappaat, onneksi en kerennyt ostaa itselleni saappaita.
Joskus elämä osaa olla täydellistä.
torstai 11. heinäkuuta 2013
Kirkosta eroaminen
Olen seurannut mielenkiinnolla muutaman päivän ajan Päivi Räsäsen Kansanlähetyspäivien puheen aiheuttamaan some-myrskyä. Tämä oli ensimmäinen uutinen aiheesta. Erityisesti on ihmetelty sitä, miten sisäasianministeri voi sanoa Jumalan sanan painavan enemmän kuin ihmisten lait. Räsänen veti melko nopeasti aina pätevän natsikortin esiin Iltasanomien jutussa ja on muutenkin sitä mieltä, että koko homma on otettu pois asiayhteydestään. Fakta on kuitenkin se, että meidän sisäasianministerimme on syvästi kristillinen henkilö.
On tärkeää keskustella siitä, onko tällainen yhdistelmä poliitiikkaa ja melko fundamentaalista uskoa Raamatun sanaan kuinka järkevä. Karhun kansa jätti taannoin uskonnollisen yhdyskunnan hakemuksen. Karhun kansa tulisi olemaan suomenuskoisten oma uskonnollinen yhdyskunta. Siis suomenuskoisten. Ihmisten, jotka seuraavat vanhoja suomalaisia perinteitä, palvovat vanhoja suomalaisia jumalia. Ja miten kävi? Hakemus menee suoraan kristillisen (muistattehan, että muita jumalia ei saa pitää?) poliitikon vaikutusalueelle. Tässä blogikirjoituksessa on asiasta tarkemmin, mutta lyhykäisyydessään hakemusta arvioivat kristilliset arvot omaavat kolme asiantuntijaa.
Kuulostaa aika kierolta, eikö? Minusta on ainakin outoa se, että hakemusta eivät arvioi uskontotieteilijät, vaan esimerkiksi Luther-säätiössä touhuileva ihminen.
Nyt Päivi Räsänen on aiheuttanut homoiltakohua vastaavan kohun ja tulokset näkyvät eroakirkosta.fin tilastoista. Räsäsen aiheuttamat eropiikit ovat huomattavia. Nyt someen ilmestyykin uutisia siitä, että älkää nyt yhden ihmisen sanomisten takia kirkosta eroa. Olen kuitenkin sitä mieltä, että jos kirkosta eroaminen on noin hilkulla, että Räsänen kallistaa vaa'an eron puolelle, ero olisi joskus tullut joka tapauksessa. Elämäni aikana olen tavannut hyvin vähän kirkkoon kuuluvia aktiivisia kristittyjä. Suurin osa kirkkoon kuuluvista tuttavista ja ystävistä ovat olleet ns. tapakristitittyjä, jotka makselevat kiltisti kirkollisveronsa, mutta eivät palveluja käytä. Jotkut saattavat ajatella, että ne kirkkohäät pitää sitten kirkossa kuitenkin järjestää, saatetaan haluta pysyä kirkossa kun odottaa kummiksi pääsyä tai oman lapsen ristiäisiä. Tärkein motivaatio ei ole se, että halutaan tukea evankelis-luterialaista kirkkoa varsinaisesti, vaan halutaan seurata niin sanottuja perinteitä.
Itse en ole vuosikausiin kuulunut kirkkoon. Käyn kirkossa lähinnä hautajaisissa. Häät vietän ihan jossain muualla kuin kirkossa. Lapsiani ei tulla kastamaan kirkkoon, pyrin saamaan heille uskonnonopetuksen sijaan elämänkatsomustietoa ja en automaattisesti oleta heidän menevän rippileirille (kannattaa lukea kannanotot Riparisota ja sen jälkeen Nuoret, ripari ja uskonnonvapaus ). En edes halua kirkkomaalle maatumaan. Minun ei ole siis missään nimessä järkevää kuulua kirkkoon. Eikö tilanne voi olla tämä myös kirkkoon vielä kuuluvien ihmisten elämässä? Olisiko mitenkään mahdollista, että kirkon tarjoamat palvelut eivät vain kiinnosta tai hivele omaa maailmakatsomusta oikeista kohdista?
Kirkosta eroamisesta on vuosien varrella ollut paljonkin juttua siellä täällä. Muistan kun noin kymmenen vuotta sitten aamutelevisiossa kirkon edustaja hymisteli, että ei olla huolissaan näistä kirkosta eroamisista, kun kuitenkin ihmiset edellä mainittujen perinteiden takia kuuluvat kirkkoon runsain joukoin. Vuosia myöhemmin sävy oli muuttunut siihen, että nyt kun se on niin helppoa erota kirkosta, monet mielijohteesta eroavat, mutta samaan tahtiin liittyvät takaisin, ei syytä huoleen. Onpa kirkon jäsenkatoa selitetty silläkin, että kun Suomessa noita ei-kristittyjä maahanmuuttajia on niin paljon. Nyt evankelis-luterilainen kirkko alkaa hiljalleen myöntää jo sen, että eroaminen tuntuu ja näkyy.
Kirkko, joka ennen oli hyvinkin vallankahvassa, elää nyt murrosvaihetta. Vanha tyyli ei enää pidä jäseniä sisällä. On uudistuttava. Mielestäni ei olisi ollenkaan hassu ajatus se, että evankelis-luterialaiseen kirkkoon kuuluisivat vain aktiiviset evlut-kristityt. Se toki ei tuo rahaa kassaan niin paljon, mutta kirkko olisi silloin sitä mitä sen pitäisi olla: samoihin arvoihin uskovien ihmisten yhteen liittäjä.
On tärkeää keskustella siitä, onko tällainen yhdistelmä poliitiikkaa ja melko fundamentaalista uskoa Raamatun sanaan kuinka järkevä. Karhun kansa jätti taannoin uskonnollisen yhdyskunnan hakemuksen. Karhun kansa tulisi olemaan suomenuskoisten oma uskonnollinen yhdyskunta. Siis suomenuskoisten. Ihmisten, jotka seuraavat vanhoja suomalaisia perinteitä, palvovat vanhoja suomalaisia jumalia. Ja miten kävi? Hakemus menee suoraan kristillisen (muistattehan, että muita jumalia ei saa pitää?) poliitikon vaikutusalueelle. Tässä blogikirjoituksessa on asiasta tarkemmin, mutta lyhykäisyydessään hakemusta arvioivat kristilliset arvot omaavat kolme asiantuntijaa.
Kuulostaa aika kierolta, eikö? Minusta on ainakin outoa se, että hakemusta eivät arvioi uskontotieteilijät, vaan esimerkiksi Luther-säätiössä touhuileva ihminen.
Nyt Päivi Räsänen on aiheuttanut homoiltakohua vastaavan kohun ja tulokset näkyvät eroakirkosta.fin tilastoista. Räsäsen aiheuttamat eropiikit ovat huomattavia. Nyt someen ilmestyykin uutisia siitä, että älkää nyt yhden ihmisen sanomisten takia kirkosta eroa. Olen kuitenkin sitä mieltä, että jos kirkosta eroaminen on noin hilkulla, että Räsänen kallistaa vaa'an eron puolelle, ero olisi joskus tullut joka tapauksessa. Elämäni aikana olen tavannut hyvin vähän kirkkoon kuuluvia aktiivisia kristittyjä. Suurin osa kirkkoon kuuluvista tuttavista ja ystävistä ovat olleet ns. tapakristitittyjä, jotka makselevat kiltisti kirkollisveronsa, mutta eivät palveluja käytä. Jotkut saattavat ajatella, että ne kirkkohäät pitää sitten kirkossa kuitenkin järjestää, saatetaan haluta pysyä kirkossa kun odottaa kummiksi pääsyä tai oman lapsen ristiäisiä. Tärkein motivaatio ei ole se, että halutaan tukea evankelis-luterialaista kirkkoa varsinaisesti, vaan halutaan seurata niin sanottuja perinteitä.
Itse en ole vuosikausiin kuulunut kirkkoon. Käyn kirkossa lähinnä hautajaisissa. Häät vietän ihan jossain muualla kuin kirkossa. Lapsiani ei tulla kastamaan kirkkoon, pyrin saamaan heille uskonnonopetuksen sijaan elämänkatsomustietoa ja en automaattisesti oleta heidän menevän rippileirille (kannattaa lukea kannanotot Riparisota ja sen jälkeen Nuoret, ripari ja uskonnonvapaus ). En edes halua kirkkomaalle maatumaan. Minun ei ole siis missään nimessä järkevää kuulua kirkkoon. Eikö tilanne voi olla tämä myös kirkkoon vielä kuuluvien ihmisten elämässä? Olisiko mitenkään mahdollista, että kirkon tarjoamat palvelut eivät vain kiinnosta tai hivele omaa maailmakatsomusta oikeista kohdista?
Kirkosta eroamisesta on vuosien varrella ollut paljonkin juttua siellä täällä. Muistan kun noin kymmenen vuotta sitten aamutelevisiossa kirkon edustaja hymisteli, että ei olla huolissaan näistä kirkosta eroamisista, kun kuitenkin ihmiset edellä mainittujen perinteiden takia kuuluvat kirkkoon runsain joukoin. Vuosia myöhemmin sävy oli muuttunut siihen, että nyt kun se on niin helppoa erota kirkosta, monet mielijohteesta eroavat, mutta samaan tahtiin liittyvät takaisin, ei syytä huoleen. Onpa kirkon jäsenkatoa selitetty silläkin, että kun Suomessa noita ei-kristittyjä maahanmuuttajia on niin paljon. Nyt evankelis-luterilainen kirkko alkaa hiljalleen myöntää jo sen, että eroaminen tuntuu ja näkyy.
Kirkko, joka ennen oli hyvinkin vallankahvassa, elää nyt murrosvaihetta. Vanha tyyli ei enää pidä jäseniä sisällä. On uudistuttava. Mielestäni ei olisi ollenkaan hassu ajatus se, että evankelis-luterialaiseen kirkkoon kuuluisivat vain aktiiviset evlut-kristityt. Se toki ei tuo rahaa kassaan niin paljon, mutta kirkko olisi silloin sitä mitä sen pitäisi olla: samoihin arvoihin uskovien ihmisten yhteen liittäjä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)