Koulujen uskonnollisuus

Ylen sivuilta löytyi pitkä ja erittäin mielenkiintoinen teksti uskonnonvapauden toteutumisesta koulussa. Tai siis siitä, että se ei toteudu. Olen itse ollut lähinnä oppilaan puolella kärsimässä siitä, että väestörekisteriin kuuluvana oikeuksiani poljettiin jatkuvasti. Ala-asteella opiskelin normaalisti uskontoa, vielä silloinkin kun en enää kuulunut evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Viidennellä luokalla ennen ruokailua piti ristiä kädet ja sanoa "Kiitos Jeesus ruuasta, aamen." Tiesin jo silloin, ettei tämä ole oikein, mutta erottuminen massasta ei silloin käynyt päinsä. Kun pääsin seiskaluokalle, ajattelin että tästä se lähtee. Halusin elämänkatsomustietoa uskonnon sijaan. Koska meitä väestörekisteriläisiä oli pienessä koulussa niin vähän, uskontotuntien ajan pidin vapaatuntia ja maanantaisin koulupäiväni alkoi sillä, että kävelin varttia vaille kahdeksan aamulla bussipysäkille ja vähän vaille viisi kävelin takaisin bussipysäkiltä. Päivä oli pitkä pienelle seiskaluokkalaiselle. Elämänkatsomustunnit järjestettiin siis varsinaisen koulupäivän päätteeksi. Sanomattakin selvää, kuinka väsyttävää tuollainen oli. Seuraavana vuonna en halunnut samaa rumbaa kokea, joten menin normaalisti opiskelemaan kristinuskoa. Näin se meni lukiossakin.

Kirkollisiin tapahtumiin en mennyt ja kevätjuhlissa en laulanut suvivirttä. Koin kuitenkin todella loukkaavaksi sen, että joudun osallistumaan edes sen kuuntelemiseen. En minä halua! Pakanaidentiteetti oli jo tuollon alkanut muodostua, vaikka lopullinen pakanaksi tunnustautuminen tapahtuikin myöhemmin.

Olen tehnyt opettajansijaisuuksia jonkin verran. Muistan, kuinka pahalta tuntui toimia sijaisena ala-asteella, kun yksi opettaja opetti kaiken, myös uskontoa. Uskonnonopetus oli vaikea pala niellä. Miksi minun pitää opettaa tällaista, jotain mihin en usko, jonka opettamiseen kouluissa en usko? Kerran tein myös kouluavustajan sijaisuuden. Istuin levottoman, helposti väkivaltaan turvautuvan pienen pojan kanssa lukemassa kappaletta siitä, kuinka joltain heebolta revittiin silmät päästä. Samsonko sen tyypin nimi oli? Tilanne oli ahdistava. Muistan itse ahdistuneeni ala-asteella kyyneliin asti jostakin pääsiäisvirrestä, kun oli kuolemaa ja ahdistusta ja ties mitä. Kirkon seinällä oli valtava, kammottava taulu ristillä riippuvasta Jeesuksesta ja miltei yhtä kammottava oli taulu, jossa käärinliinoihin puetut ihmiset nousivat avoimista haudoista.

Olen lähinnä pitänyt älämölöä uskonnon pakottamisesta lapsille, mutta en ole tajunnut kokonaisuudessaan, kuinka ahdistavaa voi olla opettajan rooli systeemissä, jossa uskonnollisuus on sisäänrakennettua. Ja nimenomaan evankelis-luterilainen uskonnollisuus. Vuodesta toiseen sama suvivirsi. Jos ei laula, pitää ainakin nousta seisomaan, koska niin kuuluu tehdä. Jos ei nouse seisomaan, on huono esimerkki.

Artikkelista poimittua:

"Mäntysalon mukaan hyvin usein koulut tarjoavat uskonnollisesti verhoiltuja retkiä tai muita tilaisuuksia, kuten esimerkiksi juhlia. Jos perhe ei halua, että lapsi osallistuu tilaisuuteen, vaihtoehdoksi ei anneta vastaavaa samantasoista ohjelmaa. Mäntysalon mukaan koulut saattavat antaa ymmärtää, että lapsi voi joutua kiusatuksi tai syrjityksi, tai että lapsi jää jostakin kivasta paitsi. Tämä asettaa oppilaat eriarvoiseen asemaan."

Koska uskonnollisuus kouluissa on niin vanha juttu, saattavat jotkut ihmetellä että miksi tästä nyt nostaa mitään äläkkää ja onpas herkkänahkaista tämä. Mutta vaihdetaanpa tilalle poliittinen ideologia, esimerkiksi Kokoomuksen tai Vasemmistoliiton ideologia. Lapsia ja nuoria vietäisiin erilaisiin puolueen tapahtumiin, koululla kävisi aina joku tietyn puolueen edustaja puhumassa aamunavauksissa ja yhdessä hoilattaisiin puoluelauluja. Vaikka opettaja olisi poliittisesti aivan eri mieltä, hän joutuisi myös osallistumaan tavalla tai toisella. Kuulostaako tämä hälyyttävältä? Sitä kristinuskon rakenteellinen suosiminen kouluissa on.

Ei evoluutiota näille lukiolaisille

Eräs opettaja oli päättänyt jättää lukiolaisten biologian opinnoiden alusta sellaisen pikkujutun kuin evoluution opettamisen ja lykännyt sen itsenäisesti opiskeltavaksi. Ja syy? Oman uskonnollinen vakaumus. Tässä uutinen Turun Sanomien sivuilta. Onhan sitä heitetty ilmoille, että sairaanhoidolliset toimeenpiteetkin (kuten abortti) voisi jättää työpaikallaan tekemättä oman uskonnollisen vakaumuksensa perusteella. Uskomatonta ja uskomattoman häiritsevää, että opettaja voi tehdä tällaisia periaatepäätöksiä omien henkilökohtaisten mielipiteittensä mukaan.

Olen pöyristynyt ja kauhuissani. Sanaton.

Aikakauslehtien kierrätys

Silloin tällöin sorrun ostamaan aikakauslehtiä, vaikka petyn joka kerta. Aikakauslehdet ovat kalliita ja harvoin löytää aikakauslehteä, joka on oikeasti hintansa väärti (uusin Koto Living oli poikkeus, siitä mahdollisesti lisää myöhemmin!). Suuri pettymys oli ekologista elämäntapaa käsittelevä aikakauslehti (nimeä en muista), joka vaikutti alkuun todella hyvältä, mutta loppujen lopuksi jäi mielikuva jonkinlaisesta ekologisesta vastineesta Seiskapäivää-lehdelle. Pyrin siis välttämään houkuttelevaa lehtihyllyä kaupassa kuin kaupassa.

Aikakauslehtiä saa kuitenkin halvalla ihan jo paperinkeräyslaatikoita dyykkaamalla. Meidän perheessä lehdet kierrätetään. Itse en tilaa yhtäkään lehteä, mutta äitini tilaa muutamiakin lehtiä ja mummokin joitakin. Kun lehti napsahtaa postilaatikkoon, alkaa kierrätysketjumme. Jos äiti on saanut Kotivinkin postista, seuraavaksi se menee mummolle luettavaksi ja mummon luettua lehti tulee takaisin äidilleni ja minä luen sen. Sen jälkeen lehti joko päätetään säilyttää kokonaisena tai sitten se päätyy minulle silputtavaksi.

Aikakauslehdet vievät tolkuttomia määriä tilaa kokonaisina vuosikertoina. Suurin osa jutuista ei kiinnosta, voi olla että lehteä säilytetään vain jonkin tietyn "täytyy lukee tää joskus"-artikkelin takia. Olen ratkaissut tilaa rohmuavan aikakauslehtiongelman sillä, että kerään nipun lehtiä eteeni, otan esille sakset ja erivärisiä klemmareita sekä asetan paperinkeräyskorini lähelle. Olen värikoodannut klemmarit, esimerkiksi vihreä klemmari on puutarha ja keltainen ruuanlaitto. Sitten selataan lehti läpi. Kaikki mielenkiintoiset kuvat, artikkelit, käsityöohjeet ja reseptit leikataan tai revitään lehdestä irti. Joko niputan ne kaikki samaan kasaan tai alan välittömästi laittamaan niitä eri pinoihin, merkitsemällä pinot ja monien sivujen jutut klemmareilla. Kuvat laitan omaan pinoonsa. Lehtiä ei saa käsiteltyä kovin montaa kerralla, koska informaatioähky ja aivojumi. Jossain vaiheessa tulee sellainen olo, että miksi helvetissä kiusaa itseään tällä tavalla ja on parempi lopettaa.

Suurimmat käyttökohteet lehtileikkeille ovat olleet sisustuskansio ja päiväkirjat. Päiväkirjoihin olen liimannut vuosien ajan kuvia, joskin nykyään liimailen kuvia muualle kuin päiväkirjaan tai käytän ne decoupage-töihin, kuten aiemmassa blogauksessani näkyy. Esimerkiksi itse tehdyt kalenterit, muistivihot, itse kootut reseptikirjat sun muut ovat loistavia kuvakohteita. Sisustuskansiostani olen äärimmäisen ylpeä. Kerään kansioon minua miellyttäviä kuvia sisutusratkaisuista. Kuvassa voi olla kokonainen huone tai vaan pelkästään yksi lamppu tai kirjahylly. Kun pitää keksiä ideoita sisustukseen, kansio esille ja miettimään. Ei tarvitse suinpäin rynnätä kirjastoon typeriä sisustuskirjoja hakemaan tai tuijottaa netissä usein melko pöljiäkin sisustusideoita. Epäilen, että olen perinyt äidiltä jonkinlaisen pakonomaista sisustusajattelua aiheuttavan sisustusgeenin, koska sisustan omien tilojeni lisäksi mielessäni myös muiden henkilöiden koteja. Anteeksi vain kaikille tutuilleni, en voi sille mitään ja useimmilla teistä on todella kiva sisustus!

Reseptikirjaan on myös kiva liimailla juttuja, joko kokonaisia reseptejä tai vain herkullisia kuvia. Käsityökansioon laitetaan rei'itetyt sivut, joissa on kiva ohje vaikkapa koirien villapaitaan. Puutarhakansio on vasta tekeillä, mutta sinne kerään kaikki lehtien puutarhavinkit. Lopputulos on se, että minulla on täysin omia tarpeitani vastaavaa kokoelma tietoa aiheesta kuin aiheesta.

Kivat kuvat ja hauskat tekstit voi liimailla myös synttäri- ja joulukortteihin.

Kun aikakauslehdet ovat tunnistamattomana silppuna paperinkeräyslaatikossa tai -korissa tai missä ikinä, ne on kiva kiikuttaa sitten varsinaiseen paperinkierrätykseen. Ja katsoa samalla, olisiko joku jättänyt pinnalle ehjiä, pidempää kiertoa odottavia lehtiä.

Dekupaassia eli decoupage-työ

Mielestäni on äärettömän hauskaa miettiä miten vierasperäiset sanat muuttuvat suomalaiseen suuhun sopivaksi. Dekupaassi. Hehe.

Niin siis. Jos tekniikka ei ole tuttu, decoupage tarkoittaa siis yksinkertaisuudessaan sitä, että otetaan paperia ja läästitään se decoupage- eli liimalakalla kiinni johonkin. Esimerkiksi kiva lehtikuva rasian kylkeen tai kartasto olohuoneen pöytää koristamaan. Decoupage on erittäin mielenkiintoinen ja inspiroiva tapa muuntaa tylsät objektit (esim. jugurttiämpärit) hienoiksi käyttöesineiksi. Yleisintä lienee lautasliinojen ja servettien käyttäminen dekupaassiin (hehe, hassu sana, hehe), mutta minulla ne menevät ruttuun ja myttyyn ja repeävät ja niin edelleen. Käytän useimmiten lehtikuvia, ne on vähän jämäkämpiä. Esimerkiksi Tiimarista saa liimalakkaa, mutta en ollut kovin tyytyväinen ja hinta oli aika huima kuitenkin. Löysin laadukkaampaa, halvempaa liimalakkaa askarteluliikkeestä, joka ei kuulu mihinkään ketjuun.

Löysin vanhan cd-romppukotelon roinia selvitellessä. Muistatteko ns. multimedia cd-romput? Tämä käsitteli historiaa. Cd-romppu koneeseen ja eikun klikkailemaan ritarin haarniskaa, jotta hassu miesääni kertoisi kivoja historillisia faktoja

Kotelo vaikutti todella kätsyltä säilytysrasialta. Tällainen se oli ensin.

Ja tällainen siitä tuli! Pirullisen paljon vaati nättejä kuvia, mutta on kyllä hieno. En tiedä mitä sinne tungen. On se silti pirun hieno, onhan?

Sienestyksen perusteet

Sienestyskausi on vihdoin alkanut kunnolla ja sienikori täyttyy sienistä ja painaa kädessä ihan perkeleesti. Ravasin jo heinäkuun alusta lähtien sienessä, mutta kunnon saaliita sai odotella näihin päiviin asti. Olen itse sienestänyt jo lapsena, mutta aikuisiällä sienestys on alkanut oikeastaan vasta parin viime vuoden aikana. Pelkoni myrkkysieniä kohtaan on suorastaan fobian tasolla, joten olen käyttänyt tuntikausia vertaillen metsästä napattuja sieniä kaikenlaisiin tiedonlähteisiin ja vasta kun olen ollut 100 % varma, sienet ovat menneet pannun kautta pakkaseen. Ajattelin kerätä sienten kunniaksi pienen tietopaketin siitä, miten sienestää muutakin kuin kuuluisia, helposti tunnistettavia suppilovahveroita ja kanttarelleja ilman myrkytyksestä johtuvaa sairaalareissua.

En itse raahaa sienikirjoja metsään. Hermostun välittömästi, jos alan selailla sienikirjaa hikisenä, vähän jo väsyneenä hirvikärpästen ja muiden ötököiden pörrätessä ympärillä.. Aina se kirja pitää ottaa repusta ja laittaa takaisin ja se tuntuu niin kovin hankalalta. Jos näen paljon samaa lajia olevia sieniä, joita en tunnista, teen joko niin että otan yhden tai kaksi "malliksi" kotiin tai vaihtoehtoisesti soitan esimerkiksi Herra Ihmemiehelle tai äidilleni, että "oletko koneen ääressä, katos tämmönen sieni". Vaivaton tapa on myös napata kännykällä mahdollisimman hyvä kuva ja verrata kuvaa sitten kotona netin ja kirjojen kuviin. Tai lähettää kuva sienestä Herra Ihmemiehelle, joka voi sitten bongata oikean sienilajin, jos on tietokoneen ääressä. Jos sieni on selkeästi tuntomerkkien mukainen, ne kannattaa kerätä koriin. Latasin puhelimeen Sieniopas-nimisen appin, mutta ainakin kokeiluversio oli enemmänkin turhauttava kuin hyödyllinen enkä ole valmis ostamaan sitä viiden euron hintaan kokeillakseni onko maksullinen versio yhtään parempi.

Kotona tehtävään tunnistukseen (jonka teen silloinkin kun olen jo melko varma minulle uuden sienilajin nimestä) käytän sekä kaikkia käsillä olevia sienikirjoja että netin apua. Googlen kuvahaku on hyvä ja suurin osa kuvista ohjaa osoitteeseen http://www.kotihiiri.com/polku/, jossa sieniapua on tarjolla aiiiivan älyttömästi. Monesta lähteestä kumpuava tunnistus on luotettavampi kuin yhden ainoan kuvan tai sienikirjan kuvauksella tehty tunnistus. Sienet saattavat näyttää eri puolilla Suomea, jopa eri puolella samaa metsää, hyvinkin erilaiselta.

Olen itse mestari bongaamaan kolmen tähden sieniä. Ruokasienethän tosiaan merkitään kirjoihin 1-3 tähdellä ja kolmonen merkitsee erittäin hyvää ruokasientä. Pienillä risteillä (1-3 näitäkin) merkataankin sitten myrkkysieniä. Suomen luonnossa kasvaa ihana friikkisieni, korvasieni, joka merkitään sekä kolmella tähdellä että kolmella ristillä. Huolellisesti, moneen kertaan ryöpättyä korvasientä saa syödä, mutta itse en ole vuosiin korvasientä nähnyt enkä kyllä hemmetti uskalla kulinaristisen nautinnon takia pelätä myrkytystä. Sienien myrkyllisyys tulee ottaa vakavasti. Jo pienet määrät myrkyllistä sientä voivat aiheuttaa esimerkiksi munuaisiin tai maksaan melkoisia vaurioita. Kun selailee sienikirjoja kirjastossa tai kirjakaupassa, kannattaa napata mukaan mahdollisimman uusi sienikirja. Vanhoissa sienikirjoissa saattaa olla syötävien joukossa nykyään myrkyllisiksi luokiteltuja sieniä.

Suppilovahverot ja kantarellit ovat ne kaikkein helpoimmat sienet. Ne ovat yleensä myös täysin ötökkävapaita, joten kotona ei mene sienten käsittelyyn kuin hetki. Luulin vuosia, että suppiksia on vaikea löytää ja tarvitaan suurinpiirtein maagisia kykyjä, että suppikset löytää. Paskapuhetta, sanon minä. Suppilovahverot kyllä piiloutuvat salakavalasti ruskeiden lehtien sekaan, mutta ovat silti helposti löydettävissä kun tietää mitä etsii. Siinä vaiheessa kun yhden kunnon suppilovahveroryppään löytää, on luultavaa, että 10 metrin säteellä on herkullista suppilovahveroa litratolkulla.

Tatit ovat mielestäni näiden jälkeen helpoin selkeä ryhmä. Ei ole olemassa myrkyllistä tattia. Ainoastaan sappitatti kannattaa jättää metsään. Sappitatti on niin karvaan makuinen, että jo metsässä nautittu pieni maistipala sappitatista aiheuttaa "YÄÄÄRGH PAHAA"-reaktion eikä sen enempää tarvitse ihmetellä kerätäkö tatti mukaan vai ei. Sappitattien lisäksi matoiset tatit kannattaa tietysti jättää metsään. Jos tatti näyttää hyvältä ulkoapäin, kannattaa nipsaista lakista pala ja katsoa ovatko inhat matoset tehneet tuhotöitään. Jos lakki ei ole täysin matojen rei'ittämä, koriin vaan. Myös jalka kannattaa tarkistaa. Vaikka lakki olisi huonossa kunnossa, jalassa saattaa olla syötävää ja toisinpäin.

Haperoita ja rouskuja on metsät pullollaan. Itse en kerää kovinkaan innokkaasti haperoita tai rouskuja, koska haperoita on todella kurja käsitellä. Ne on nääs aika haperoita. Hajoavat jo sienikorissa pieniksi muruiksi. Rouskut ovat usein pieniä ja ne pitää ryöpätä. Jos tykkää nypertää sienien kanssa kotosalla enemmän, mikä ettei keräisi rouskuja tai haperoita. Esimerkiksi sikurirousku on helppo tunnistaa hajusta. Sikurirousku löyhkää currymausteelta. Aika hauskaa. Tattien tavoin kannattaa tarkistaa onko sieni jo ötököiden oma vai ei. Useimmat sekasienet kelpaavat madoille ja muille inhoille pikku vipeltäjille.

Muut sienet ovatkin sitten pirullinen suo. Mitä erikoisemman näköinen sieni, sen helpompi tunnistaa. Esimerkiksi kehnäsieni on helppo tunnistaa. Kolmen tähden sieni on tuokin hämmentävä sieniotus. Selkeä ohjenuora erikoisempiin sieniin on se, että jos et tunnista varmasti syötäväksi, et poimi tai vaikka poimisitkin, et syö. Lankavärjärit voivat tunkea tunnistamattomat sienet pataan ja värjätä niillä lankoja.

Sienestäminen on todella hauskaa ja tervettä puuhaa. Metsässä liikkuminen tekee hyvää niin mielelle kun keholle ja hyvä mieli jatkuu kun pakastin täyttyy sienistä. Sienet ovat ihan ilmaista herkkuruokaa ja kun löytää parhaat sienestyspaikat, sienisaalis voi kasvaa uskomattomiin litramääriin.

Murto-osa viime syksyn sienisaaliista. September 2012 neva forget. Suppikset vasemmalla, kantarellit oikealla.