Luinen tabu

Minä olen pienestä pitäen kokenut valtavaa viehtymystä luonnosta löytyneitä luita ja sarvia kohtaan. Sarvet ovatkin Suomessa erittäin suosittu koriste - siinä missä täytetyt peuranpäät ja massiiviset taljat. Lattialla saattaa retkottaa lehmäntalja ja hienostorouva heittää päälleen minkkiturkin. Jostain syystä kuitenkin esimerkiksi pääkallot tuntuvat aiheuttavan ihmisissä pelkoa, kummastelua, jopa paheksuntaa. Kuten hienot linnunsulat eksyvät laukkuuni, myös satunnaiset luulöydöt pääsevät mukaan metsäretkiltäni. Koen luiden olevan jotain hienoa, mystisiä. Ehkä upein luujuttu kokoelmissani on koiran pääkallo, joka löytyi melko puhtaana Pakanaverkon Euran ekskursiolta.. Kun isäni näki pääkallon, hän vaikutti suorastaan järkyttyneeltä.

Mihin sä tota tarvitset, hän ärähti. Kerroin että se on ovikoriste.

On outoa, miten palanen kuollutta eläintä pääkallon muodossa, kuohauttaa. Miksi nahkatakit päälläni eivät aiheuta sihisevää paheksuntaa? Minulla itselläni on kolme koiraa ja koen koirat niin suureksi osaksi itseäni, että on luonnollista pitää oven yllä koiran pääkalloa.

Rakensin Ecoshamanism-kirjan ohjeiden mukaisesti pienestä, koiraa ulkoiluttaessa löytyneestä luusta pillin. Toistaiseksi se ei vihellä, mutta työskenteleminen luun kanssa tuntui jollain tavalla... oikealta? Alkukantaiselta?  Siltä että näin just pitää tehdä.

Mutta epäröin silti joka kerta kun lähden työstämään luuta johonkin käytettävään muotoon. Jotain tabun tyyppistä ajattelua on selkeästi mukana. Olen outo, kun kerään luita. Olen outo, kun kuulen koiran pääkallon nähdessäni metsässä loikkivan koiran. Minussa on jotain väärää, kun teen näin.

Mistä johtuu tämä erittäin valikoiva, luuhun liittyvä kielteisyys? On ok syödä kuollutta eläintä, mutta ei käyttää hyödyksi, koristeeksi? Enhän minä sentään ihmisluita tunge vaatteitteni napeiksi. Se vasta pyöristyttävää olisikin! Onko suhtautumisemme kuolemaan niin kieroutunut, luonnollinen suhde kadonnut hautausmaiden syövereihin, kliinisiin vanhainkotikuolemiin ja siihen, että vajaan kolmenkymmenen vuoden ikäisenä en ole koskaan nähnyt kuollutta ihmistä?

Viisi vuotta sitten koirani kuoli syliini. Miten loputtomalta tuskani tuntui, kun pesin sen ruumiin ja itkin kodinhoitohuoneen pöydän äärellä odottaessani että hauta kaivetaan valmiiksi. Tuijotin koirani rintakehää, odotin että se vetäisi lopulta henkeä, nostaisi päätään ja katsoisi minua, että tässähän sitä ollaan, mitä sinä itket. En kadu, että näin sen vetävän viimeisen hengenvetonsa. Olin sen tukena viimeisessä, siinä kamalimmassa hetkessä.

Kosketus kuolemaan tulee siis nykyään ehkä kaikkein radikaaleimmin luiden muodossa. Tuota pientä luuta ovat joskus ympäröineet lihakset,jänteet, turkki. Luu on liikkunut, elänyt. Luu on ollut osa elävää olentoa, tärkeä osa. Kun sen näkee yksinään, kalliolla, sammaleeseen hautautuneena, katsoo kuolemaa, joka on jokaisen meidän kohtalo.

Ehkä sen takia luita on vaikea ymmärtää, koska kuolemaa on vaikea ymmärtää. Kuolemaa ei haluta ajatella, kuolema on kamala asia, kuolema on tabu, onnettomuus, sairaus, suru, itku, ikävä läheistä. Kuolemaa ei haluta ymmärtää.

Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö meidän tulisi yrittää ymmärtää kuolemaa, joka on aina jonkin uuden alku. Metsään kuolleen peuran hajonnut ruumis elää jossain muussa muodossa. Siinäkin äänessä, jonka luusta veistetty pilli päästä ilmoille. Villatakin napin kolahduksessa. Ja kun näen luun, muistan olevani elossa, tiedän että niin ei aina tule olemaan, mutta tiedän myös, että maailma ei pysähdy, jos minä lakkaan tässä muodossa olemasta.

Superruokaa, luomuruokaa, lähiruokaa, kasvisruokaa, tehotuotettua ruokaa, vhh-ruokaa...

Kävin tuossa pohtimaan sitä, kuinka nykyään ruoka ei missään nimessä ole ruokaa, vaan sen edessä on aina jokin liite. Itse esimerkiksi suosin lähiruokaa, luomuruokaa vähähiilihydraattista ruokaa, kotimaista superruokaa, lisäaineetonta ruokaa... ngh. Tulee paha mieli kun listaa tuolla tavalla.

Terveys on nykyään tuotteita, määrittelyjä, hassuja nimiä. Jos juokset metsässä, hypit kannolta toiselle, kiipeilet puihin tai kalliolle, liikut Luonnollisen liikkumisen konseptin mukaan. Lähdevesi on tuote, joka koetaan erityisen ihanana ja mahtavana (tamperelaisen superfood-kahvilan lähdevesi oli erään lehtijutun mukaan aiiiiivan täynnä kolibakteereja. Gj elikäs good job.). Pakuria, jota kasvaa koivussa, myydään kovaan hintaan. Ihmiset syövät jopa savea, kun se sopivasti markkinoidaan. Villivihannekset, kuten nokkonen, on tiedetty terveelliseksi jo aikoja sitten, mutta nyt on superfoodia, lähiruuista lähintä ja kai se on vähähiilihydraattistakin? Mitäs jos sitä sanoisi vain nokkoseksi?

Ruoka on ruokaa. Piste. Se on joko terveellistä tai epäterveellistä. Joko olet yliherkkä jollekin, tai et ole.

Ärrrrsyttää ihan älyttömästi se, että ympäri nettiä hypetetään kotimaisia marjoja ihan valtavan uutena keksintönä. Onko tämä jokin uusavuttomuuden uusi muoto, tajutaan että ai, viinimarjat ja mustikat on terveellisiä? Jo isomummoni tarjoili kuumaa viinimarjamehua flunssaan.

Ruoka muodostaa ehdottomasti ihmisen terveyden perusta. Kallis einesruoka ei pärjää mitenkään kotona rakkaudella, hyvistä raaka-aineista valmistetulle ruualle, joka parhaimmillaan nautiskellaan sopivien ruokajuomien kera perheen, lähimmäisten tai ystävien kesken.

Metsässä voi kävellä ihan itse. Se on hyvää liikuntaa ilman, että joku kertoo sinulle kuinka se pitäisi tehdä. Uiminen läheisen järven rannalla on kivaa, eikä hikiliikuntaa uimahallin altaan päästä päähän. Järvellä voi vaikka leikkiäkin: seisoa käsillään pohjassa, kellua eri tavoin, tehdä kuperkeikkoja. Sukeltaa kilpaa kalojen kanssa. Ei tarvitse erityisesti treenata hiekkasäkkien kanssa, jos on mahdollisuus kärrätä klapeja, lapioida multaa tai nostella vaikka renkaita tarpeen mukaan talvi- tai kesävarastoon.

Koska en osaa mitenkään järkevästi päättää merkintää, sanon vain turhautuneena "nggggh" ja menen hakemaan lasillisen suoraan hanasta tulevaa, puhdasta lähdevettä. Kyllä, sekin on mahdollista.

Villapäissään

Sain sattumalta ilmaiseksi melkein 20 kg raakavillaa. Normaali lankakerä painaa yleensä 50-100 grammaa, joten tuo määrä on huikea. Olin saanut oppia rukilla kehräämisestä ystäväni äidiltä viime vuoden loppupuolella ja kun sain villasäkit käsiini, tein myös värttinän (ja myöhemmin kumppani teki uuden, koska ensimmäinen oli hieman, köh, prototyyppi) ja aloin opetella värttinän kanssa kehräämistä. Homma on erittäin aikaa vievää ja työlääksikin sitä voisi sanoa, mutta olen vahvasti sitä mieltä, että likainen lampaanvilla sisältää jonkinlaisia päihdyttäviä, karstatessa ja kehrätessä haihtuvia ainesosia, koska tuossa touhussa ei paljon murheet paina.

On maagista katsoa, kun omien käsien kautta syntyy kaunista lankaa. Siinä kulminoituu jotenkin omavaraisuus hyvin vahvasti. Siinä missä yleensä ihminen on kaupasta ostettavien vaatteiden varassa, minulla on yhtäkkiä lankaa, jonka olen tehnyt itse ja josta voin itse neuloa tai virkata vaatteita! Vielä kun olisi omasta lampaasta kerittyä niin voisi kunnolla rehvastella.

Tässä kuva ensimmäisestä valmistuneesta kerästä.

Ihanaa, eikö!

Jos kehrääminen kiinnostaa, niin esimerkiksi täältä  pääsee erittäin hienosti alkuun. Tekemällä sinnikkäästi oppii parhaiten. Odottelen nyt, että sateinen kevätsää muuttuu aurinkoiseksi kevätsääksi ja sitten vietämmekin koirien kanssa iloisia hetkiä kehräten auringossa grammatolkulla lankaa. Seuraava askel onkin sitten värjäämisen opettelu.

Identiteettileikki

Ihminen määrittelee itsensä monin eri tavoin. Minä olen ollut jo yläasteella äidinkielenopettajan lempilapsi, yo-kirjoituksista odotimme opettajan kanssa L:ää ja oli selkeää mikä minusta tulee isona. Kirjailija. Kirjoitin vuosikausia, novelleja, blogitekstejä, aloitin kirjan, aloitin toisen. Loppujen lopuksi päädyin onnettomaan tilanteeseen: olin muodostanut itselleni paineita olla kirjailija, tuottava ja tuottelias kirjailija enkä siten pystynyt kirjoittamaan. Kirjoittaessani muodostin jatkuvia paineita siitä, millaista tekstini pitää olla, sisäinen kriitikko nalkutti olkapäällä ihan koko ajan. Kirjoittamisesta tuli mahdotonta, ikävää, velvollisuus.

Viime syksynä päätin luopua kirjoittajaminästäni ja hyväksyä sen, etten koskaan tule kirjoittamaan kirjaa. Paria kuukautta myöhemmin aloitin kirjoittamaan tietokirjaa, jonka parissa on vierähtänyt mukavia ja ihania hetkiä. Kumppani pääsi tänään maistelemaan joitakin palasia ja palaute oli myönteistä ja kannustavaa, vaikka jännitinkin älyttömästi mitä hän sanoo.

Blogit ovat eläneet hiljaiseloa, koska olen ajatellut paljon sitä, miksi on tarpeen kertoa kaikki mahdollinen ja mahdoton netin syövereissä. Eikö joskus voi ihan vaan omaksi ilokseen ajatella jotakin? Eikö riitä, että tietää itse jonkun asian, osaa itse jonkin asian ja pohtii tällaisia ja tällaisia asioita ihan oman pään sisällä? Tällainen jakso oli hyvä käydä läpi, mutta olen saanut lähiaikoina jatkuvalla syötöllä kannustavia kommentteja kirjoittelujeni suhteen ja kyllähän se blogisti minussa kovasti kirkui vastaan joka kerta kun torppasin jonkun asian jonka halusin kertoa blogissa. Ja koska minulla on hölmöjä sääntöjä blogauksen suhteen, ajattelin että tähän blogiin, pakanablogiini, ei voi kertoa elämästä yleensä vaan pitäisi perustaa erikseen kaikki mahdolliset blogit. Ja paskanmarjat, sanon minä. Jatkossa siis tulen valottamaan totta tosiaan maagista todellisuuttani kaikin tavoin.

Lisäksi olen tajunnut itsessäni sen, että minä olen tarinankertoja. Olen aina ollut ja tulen aina olemaan. Rakastan kertoa tarinoita, keksittyjä, elettyjä, kuultuja. Ystäväni sanoi viikonloppuna "you got the words" ja olin erittäin kiitollinen näistä sanoista. Minulle myönnettiin myös paras kunnia ikinä, "sulta mä olen oppinut asioita". Kauniisti sanottu. On hienoa, jos omilla, usein valtavirrasta poikkeavilla mielipiteilläni saan jonkun ajattelemaan jotakin asiaa tarkemmin.

Tunnen jälleen vahvaa kutsumusta kirjoittamiseen ja tarinoiden kertomiseen. Vaikka kirjoitankin bittiavaruuteen, näen itseni kuusien ympäröivän nuotion vierellä, kertomassa tarinoita menneestä, nykyisestä ja tulevasta, toivoen että joku tarina jossakin sytyttää pienen kipinän ja ohjaa ihmisiä koti inspiroituneita seikkailuita.