tiistai 11. marraskuuta 2014

Kirja-arvostelu: Kaaoksen kesyttäjä

Maagisessa todellisuudessa on roina pölissyt siihen malliin, että välillä tarvitsee lisäinspiraatiota ja uusia näkemyksiä tavarakasoihin. Törmäsin useaan otteeseen erinäisissä raivausblogeissa mainintaan Anne Te Velde-Luomasta. Te Velde-Luoma on personal organizer ja hänen kotisivunsa löytyvät osoitteesta www.anneluoma.nl/Suomi.html. Vuonna 2010 on ilmestynyt Te Velde-Luoman kirja Kaaoksen kesyttäjä - tavarat, paperit ja aika haltuun.

Raivaushenkisesti lainasin tietysti kirjan kirjastosta, enkä ostanut omaksi (Te Velde-Luoma sanoo itsekin kirjassaan, että kirjastot ovat kirjojen säilytyspaikkoja, eivät kotien kirjahyllyt). Kun sain kirjan kätöseeni, ensimmäisenä ihmettelin että onpas ohut ja pieni kirja! Tälläkö lipareella viimeiset raivausongelmani poistuvat? Ehkäpä Te Velde-Luoma oli soveltanut kirjassaankin jonkinlaista raivausperiaatetta ja jättänyt kaiken turhan pois, koska vähäisestä sivumäärästään huolimatta kirja on aika napakkaa asiaa.

Ensimmäinen selkeä kritiikin aihe oli fontti. Naarmuisten silmälasien läpi, himmeässä valaistuksessa fontti oli hieman liian pientä ja ohutta. Tämä saattaa olla asia, johon kiinnittävät huomiota lähinnä ne ihmiset, joilla on jo valmiiksi silmissä vikaa, mutta en lähtisi suosittelemaan kirjan lukemista vaikkapa seitsemänkymppiselle mummolleni.

Kun pääsin fonttiangstistani yli, kirjan lukeminen eteni aika nopeasti - vaikka samalla raivauspuuhat olivat kesken. Kirja antaa yksityiskohtaiset ja selkeät ohjeet raivaamiseen, mutta käsittelee myös sitä, miksi roinaa kerääntyy ja millaiset asiat esimerkiksi Suomen historiassa ovat vaikuttaneet siihen, että elämme parittomien sukkien ja rikkinäisten "tää on mun mummon vanha jalkarahi"-tyyppisten esineiden kanssa. Loppukirjassa kevennetään muistia, aikatauluja ja luodaan paperikaaoksesta arkisto.

Koska itse olen raivannut jo melko pitkään, useat kirjan esittelemät perusasiat olivat jo tuttuja tai jopa hallussa. Sen sijaan, että nämä perusjutut olisivat ärsyttäneet, pystyin riemuitsemaan; ton mä osaan jo! Omalle roinanraivaukselleen tulee niin sokeaksi, ettei huomaa edistymistään. Tämä kirja loi hyvää mieltä sen suhteen, että olen oikeasti edistynyt ns. hurjimmista vuosistani. Kirja puhuu myös positiivisesta ajattelusta ja siitä, kuinka suomalaiset häpeävät ja piiskaavat itseään ihan turhaan. Minua esimerkiksi hävettää se, ettei oma roinaproggikseni ole vieläkään valmis, mutta toisaalta en usko kenenkään tuomitsevan minua siitä, että pyrin järkeistämään tavaramäärääni ja ostoskäytöstäni. Kirja siis antaa ohjeistusta myös henkiselle puolelle.

Kaikkein suurin anti minulle kirjasta oli kuitenkin aikaan ja muistiin liittyvä raivaus. Siinä missä materiaalisen omaisuuden karsiminen menee rutiinilla, minulla on vaikeuksia järjestää aikatauluni ja pääni niin, että ne eivät olisi täynnä turhaa ryönää. Siinä missä työuupumus on tuttua huttua kaikille tavalla tai toisella, vapaa-aikauupumuksesta harvoin kirjoitetaan - mutta tässä kirjassa siitä puhutaan! Kirja esittelee toistuvasti yksinkertaisen kaavan kaikenlaiseen raivaamiseen ja tällä kaavalla saa niin kalenterinsa kuin ullakkonsa järjestykseen. Kirjan läpi huokui anteeksiantavainen ja ymmärtäväinen fiilis, joka on omiaan minulle. Joku toinen saattaisi hermostua päähäntaputtelumeininkiin ja kaivata kirjalta enemmän sellaista "potku perseelle"-meininkiä.

Kirja oli melko lyhyt, mutta kuten jo mainitsin, ytimekäs ja asiassa pysyvä. Se, että kirja on helppo lukea kannesta kanteen alle vuorokaudessa, on kuitenkin huono homma sen suhteen, että ei tule samantien tehtyä kirjan ohjeiden mukaan vaan hienot ohjeet ja mietteet pitää selata kirjasta jälkikäteen. Kirjasta olisi saanut irti kaiken kivan parhaiten sillä, että kävisi luku kerrallaan asiat läpi ja samantien soveltaisi käytäntöön.

Nopea lukukokemus takaa sen, että asiat unohtuvatkin nopeasti. Informaatiota ja ohjeita tuli sen verraan haipakkaa tahtia, että vain osa imeytyi muistiin. Kirja ansaitsee ehdottomasti toisen lukukerran. Suosittelen kirjaa kaikille, jotka haluavat lukea empaattisen roinanraivauskirjan. Uskon kirjan antavan niin raivaaja-aloittelijalle kuin kokeneemmallekin raivauskoneelle ajateltavaa ja näkemyksiä.

Tekijä: Anne Te Velde-Luoma
Kirjan nimi: Kaaoksen kesyttäjä - tavarat, paperit ja aika haltuun
Kustantaja: BTJ Finland Oyj
Julkaisuvuosi: 2010
ISBN: 978-951-692-802-2

maanantai 3. marraskuuta 2014

Kirja-arvostelu: Nuukaillen eli kuinka pelastin kukkaroni ja maailman

Ystäväni antoi minulle kuukausi sitten kolme kirjaa, joista yksi oli Laura Honkasalon Nuukaillen eli kuinka pelastin kukkaroni ja maailman. Aloitin kirjan lukemisen hieman epäillen, koska kirjan kansi ei ollut kovin houkutteleva ja kannen pintakin tuntui inhottavalta sormiin. Kyllä, pienet asiat vaikuttavat siihen miten lähden jotakin kirjaa lukemaan. Kirja voitti melko nopeasti minut puolelleni ja olin miltei haikea kun kirja loppui. Perhana kun oli hyvä!

Honkasalo on kirjailija, toimittaja, suomentaja ja kahden lapsen yksinhuoltajaäiti. Nuukaillen on kirjoitettu naisen näkökulmasta ja melko usein asioita käsitellään nimenomaan äidin näkökulmasta. Vaikka en itse äiti-ihminen olekaan, äitinäkökulma ei haitannut lainkaan vaan toi lisäsisältöä kirjaan, kun asioita pohdittiin monen sukupolven näkökulmasta.


Alkuun kirja oli enemmänkin kokoelma pieni säästö- ja nuukailuvinkkejä, mutta kirjan edetessä lähdettiin syvempiin teemoihin kuten downshiftaukseen, käsitöiden mielekkyyteen, informaatioähkyyn, shoppailukulttuuriin, markkinointiin ja ihmisten ostoskäytökseen. Tavallaan Nuukaillen on kokoelma tekstejä siitä, miten materialistinen maailma ei ole kenellekään hyväksi. Honkasalo vertaa usein nykymaailman menoa omaan lapsuuteensa ja nuoruuteensa sekä valitettavan usein myös sota-aikaan ja pula-aikaan. Uskoisin, että kirjailijan tarkoitus on nostaa esimerkiksi pula-aikaan viitatessaan esille sen, että ihan oikeasti pienemmälläkin tavaramäärällä pärjää ja rikkinäisen paidan voi parsia ja korjata tyylikkäästi, mutta jatkuva vastakkainasettelu sota- ja pula-ajan sekä nykyajan välillä luo hieman sellaisen fiiliksen, että Honkasalo ihannoisi näitä vaikeita aikoja.


Aivan kirjan alussa minua häiritsi valtavasti se, että eri lukujen otsikot eivät olleet kovin osuvia, mutta opin nopeasti ohittamaan otsikot ja lukemaan luvun ilman ennakko-oletuksia. Esimerkiksi "Vaatimaton vauva"-otsikolla varustettu luku käsitteli sekä vauvantarvikkeiden valtavaa määrää, nuorisoa, brändejä että muotibloggaajia. Kun ei tarttunut otsikkoon, huomasi, että jokaista aihetta oli käsitelty melko laajasti ja monia eri asioita huomioon ottaen. Mielestäni on tärkeää käsitellä asioita mahdollisimman laajasti (joskin jonkinlaista punaista lankaa noudatellen), koska harvat asiat ovat mustavalkoisia. Tekstiin oli viljelty reilulla kädellä huumoria, joka ainakin minuun iski täysillä.

Joinakin hetkinä epäilin, että Honkasalo on esimerkiksi identtinen kaksoseni, mutta syntymävuosi ei täsmännyt, joten ehkäpä kyseessä on vain jonkinlainen telepaattinen yhteys tai muu jännä, hyvin jännä samankaltaisuus, koska kirjan ajatukset mukailivat niin paljon omiani. Pidin myös siitä, että kirjailija osaa nauraa itselleen ja kirjailijalla oli myös rohkeutta sanoa melko suoraan, jos jokin asia oli hänen mielestään pöljää. Teksti oli siis rehellistä ja (anteeksi että käytän tätä termiä) elämän makuista.


Joihinkin väitteisiin olisin kaivannut tueksi lähteitä, esimerkiksi siihen, että alumiinitölkkien kierrätystehdas saastuttaa Australiassa tai second hand -vaatteita, joita ei saada Suomessa kaupaksi, raahataan jätteeksi Afrikkaan.


Kirjan lopussa on melko kattava kirjallisuuslista, jos kirjan käsittelemät aiheet kiinnostavat. Kirjassa on myös söpöjä pieniä laatikoita, joissa on lainauksia esimerkiksi vuonna 1938 ilmestyneestä "Joka emännän apulainen"-kirjasta tai vuoden 1871 "Kotoaskareet"-kirjasta.

Pikkuvioistaan huolimatta suosittelen kirjaa lämpimästi ihmisille, jotka haluavat tutkailla omaa rahankäyttöään, säästää, oppia nuukailuniksejä ja toisaalta pohtia myös mainostajia, shoppailua, brändejä ja omaa ajankäyttöään. Inspiroiva, maanläheinen kirja.


Tekijä: Laura Honkasalo

Kirjan nimi: Nuukaillen eli kuinka pelastin kukkaroni ja maailman
Kustantaja: Kirjapaja
Julkaisuvuosi: 2014
ISBN: 978-952-247-439-1

keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Järkevät käsityöt

Sain ystävältäni Laura Honkasalon kirjan Nuukaillen - eli kuinka pelastin kukkaroni ja maailman, josta kirjoitan kirja-arvostelun myöhemmin. Kirja käsitteli kuitenkin erästä niin herkullista aihetta, että oli pakko istahtaa pienen lukutuokion jälkeen kirjoittamaan omia ajatuksiani teille lukijoille.

Honkasalo nosti esille erittäin tärkeän näkökulman käsitöihin ja itse tekemiseen: onko järkevää tehdä käsitöitä roppakaupalla, vaikka todellista tarvetta ei ole? Olen huomannut pohtivani samaa asiaa, kun olen huokaillut ihanien pipo-ohjeiden äärellä. Periaatteessa tarvitsen talvea varten kaksi pipoa. Yhden, jolla kehtaa mennä isommallekin kirkolle ostoksia tekemään ja yhden, jota pitää päässä koiria ulkoiluttaessa. Viime vuonna neuloin koirien ulkoilutusta varten pipon, jonka resorissa on heijastinnauhaa ja joka on helppo tempaista päähän pimeinä marraskuun iltoina, kun muita heijastimia ei löydy. Viime jouluna annoin tätini miehelle lahjaksi niin hienon pipon, että oli pakko neuloa itsellekin samanlainen. Pipo on jäänyt vähäiselle käytölle - se on tarkoitettu koirien ulkoilutukseen, mutta siinä ei ole heijastinta. Samanaikaisesti minulla on ollut ostettuja pipoja ainakin kaksi kappaletta ja sitten vielä se siistimpi pipo, jota kehtaa kaupungillakin käyttää. Tai eikun. Niitäkin on kaksi, kun oli IHAN PAKKO neuloa yksi ihana pipomalli.

Neulominen, niin ihana ja mahtava harrastus onkin, on erittäin hyvä esimerkki siitä, miten helposti saa upotettua turhiin neulomuksiin sekä aikaa että rahaa. Erään villapaitani langat taisivat maksaa 60 euroa ja tuntikausiahan sitä tein. Tuolloin minulla oli vielä aivan tolkuton määrä muitakin vaatteita. Oli vaan pakko, koska ihana jne.

Nyt kun olen opetellut hiljalleen ompelemaan, törmään omia kangas-, tilkku- ja tuunausmateriaaleja tonkiessa useinkin ajatukseen siitä, että kyllähän tosta esimerkiksi hienon kassin saisi, mutta minulla on tarpeeksi kasseja. Niin käsilaukkuja kuin kauppakassejakin. Minun ei ole siis järkeä ommella yhden ainuttakaan uutta kassia. Sama pätee moneen kodintekstiiliin - kaikkea on niin paljon, ettei oikeasti tarvitse ommella yhtikäs mitään.

Ihanien materiaalien ja ohjeiden äärellä homma lähtee helposti lapasesta. (hehe, lapasesta) Oma tavoitteeni käsitöiden suhteen on se, että en osta mitään kaupasta, jos osaan ja pystyn tekemään itse. Ongelma onkin se, että minulla on jo nyt niin paljon kaikkea, että en tarvitse paljon mitään. En saa siis tehtyä järkeviä käsitöitä ja päädyn käsityöpäissäni virkkaamaan itselleni pöytäliinaa, jota en oikeasti tarvitse. Teen toki vähän väliä tarpeellisia tuunauksia, kunnostuksia ja pieniä käsitöitä, mutta loppujen lopuksi ympärilläni lilluva materia täyttää jo arkielämän tarpeet.

Honkasalo nostaa kirjassaan esille myös sen, että askartelijat ja tee-se-itse-ihmiset eivät tiedä miten ekologisia ja eettisiä askartelu- ja käsityömateriaalit ovat, eikä heitä välttämättä kiinnostakaan. Tämä ei yllätä minua - siinä missä ennen itse tekeminen oli pakon sanelemaa, nykyään käsityöt ja askartelut voivat olla jopa elitismin kanssa flirttaileva harrastus eikä käsintekemisen ihanuus mitenkään korreloi automaattisesta ekologisten tai eettisten aatteiden kanssa. Väkisinkin mieleeni muistuu juttu kokoon taittuvista rukeista, joita kannetaan kehräystapaamisiin. Kehrättävä kuitu saatetaan ostaa sievoisella rahasummalla, valmiiksi karstattuna ja värjättynä. Samaan aikaan meikäläinen nyppii raakavillasta olkia ja lampaanpaskaa, karstaa vanhoilla kirpparilta ostetuilla karstoilla ja kehrää itse tehdyllä värttinällä. Kontrasti näiden kahden harrastustavan välillä on huikea. Toki voi kyseenalaistaa, miksi ihmeessä kehrään villaa kun kaupasta ostettuakin lankaa on vajaat 10 kiloa, mutta pyrkimys on se, että jossain vaiheessa neulon itsekehrättyä ja värjättyä lankaa.

Koska käsityöt ja askartelu ovat äärimmäisen antoisa ja ihastuttava harrastus, on vaikea pitää itsensä lieassa. Huomasin taannoin haikailevani posliinitussien perään. Sitten pohdin, että tarvitsenko oikeasti lautasiini itse piirreltyjä hassuuksia. Lautaselta voi syödä ilman sitä omaa kädenjälkeäkin. Sen sijaan sydänlankaa kynttilöihin tarvitsen ihan oikeasti, koska kynttilät tulevat tarpeeseen.

Erilaiset käsityö- ja askarteluaiheiset kirjat ovat suosittuja, mutta valitettavan kausiluontoisia ja omalla tavallaan suppeita ja kun kerran on tehnyt kaikki mieluisat ohjeet kirjasta, kirjasta tulee turhake. Vaatteet huokuvat aina oman aikansa trendejä ja noudattelevat sen ajan muotia. Sanomattakin selvää, että 1980-luvun neuleohjeet eivät ole enää käyttökelpoisia ellei satu olemaan kasarifanaatikko. Olenkin lakannut ostamasta käsityökirjoja ja kannatan mieluummin Suomen mahtavaa kirjastolaitosta raahaamalla kotiini uusimmat käsityökirjat kirjastosta.

Kun käsitöitä ja askarteluja tekee jatkuvasti, huomaa ikävästi myös sen, että vanhat, huonommat käsityöt eivät enää miellytä omaa silmää. Silkassa itsetekemisen huumassa aikoinaan väkerretyt hässäkät muuttuvat roinaksi.

Ja minne roina menee? Roskiin ja kierrätykseen. Jippijee.

perjantai 24. lokakuuta 2014

Raivoraivausta

Muovittoman syyskuun aikana lähdin miettimään paperitonta marraskuuta - marraskuuta siksi, että unohdin jotenkin lahjakkaasti että syyskuun jälkeen tulee lokakuu eikä marraskuu. Hups. Olen siis viettänyt paperitonta marraskuutani lokakuussa. Paperiton marraskuu tarkoittaa siis sitä, että ihan oikeasti käyn kaikki paperit läpi ja ihan oikeasti heitän kaiken, aivan kaiken, turhan paperin pois. Paperiroinaa on lähtenyt laidasta laitaan: vanhoja bodauslehtiä (menneisyyteeni kuuluu lyhyt, mutta sitäkin intensiivisempi salisikakausi), lehtileikkeitä (vanhin vuodelta 2009 ja oli edelleen lukematta), satunnaisia muistolappuja (miksi säilyttää kirjeitä ihmiseltä, jonka kanssa kävi kirjeenvaihtoa ehkä kaksi kuukautta ja sitten kyllästyi?) ja (huonoja) piirrustuksia yli kymmenen vuoden takaa.

Samanaikaisesti on vähän kaikkea muutakin raivattu. Vaatteita, kirjoja, kuiva-ainekaapin sisältöä (jos en ole saanut kuivattua minttua käytettyä 10 vuodessa, en varmasti sitä kaipaa), askartelutarvikkeita. Vaikka tuntuu melko usein siltä että ei tää saakelin raivaaminen lopu IKINÄ, olen huomannut vähitellen, että sitä roinaa ei tosiaan enää kamalasti ole. Intensiivistä raivaamista on takana yli vuosi, mutta ensimmäistä kertaa kyseenalaistin tavaramääräni neljä vuotta sitten. Neljässä vuodessa on tapahtunut paljon ja ehkä iloisin muutos on oma suhtautuminen kuluttamiseen, shoppailuun ja heräteostoksiin.

Minulla oli aikoinaan tapana shoppailla ihan hitosti. Hitosti siinä mielessä, että budjettia ei oikeasti ollut laittaa mihinkään ylimääräiseen. Minussa asui pieni känkkäränkkä, joka huusi kaupassa "Mutku mä haluuuuun!" ja pakkohan oli antaa periksi. Itse ostaminen oli niin kivaa jännää ihanaa. Nykyään teen todella harvoin heräteostoksia - osittain jo senkin takia, että en viihdy kaupoissa tai kauppakeskuksissa kuten ennen. Liikaa ihmisiä. Kotiini ei siis kovin monia heräteostoksia valu. Ilmaistakaan tavaraa ei tunnu tulevan ihan niin paljon. Osaan jopa sanoa ei, kun minulle tarjotaan jotakin tarpeetonta. Tai osaan heittää pois tavaran, jonka olen vastikään saanut ja luullut tarvitsevani. Kun heräteostoksia ei tule tehtyä, minulla on varaa ostaa esimerkiksi vähän kalliimmatkin oksasakset.

Nyt olen periaatteessa loppusuoralla tavaramääräni kanssa. Itse olen sokea omalle edistymiselleni, mutta joskus hoksaan että ihan oikeasti tavaraa on vähemmän. Jatkuva raivaaminen aiheuttaa sen että joka puolella on raivattavaa tavaraa (varsinkin näin muuton jälkeen, kun tavarat hakevat vieläkin sitä parasta paikkaansa), joten tuntuu ettei roinalle näy loppua. Kun tartun jälleen yhteen kaaoskohtaan, huomaan että ei saakeli, ei tätä niin paljon olekaan.

Makuuhuoneeseen muutti uusi huonekalu. Muuttaessani huonekalujen järjestystä aloin samalla raivata kuin vahingossa. Teki mieli nauraa mielipuolista naurua, kun vieressä oleva roskapussi täyttyi koko ajan. Kuinka helppoa nyt onkaan heittää pois, sen enempää ajattelematta. Miten se on joskus ollut niin vaikeaa? Varastoon meni tosin edelleen tavaraa, joka saattaa olla ylimääräistä, mutten jaksa stressata siitä sen enempää. Varastotilaa löytyy kuitenkin runsaasti, joten voin säilyttää edelleen nokkahuilua, vaikka en osaa soittaa kuin Ostakaa makkaraa ja koirat alkavat ulvoa ja herra Ihmemies pitelee korviaan kun soitan.

Iltaisin istun väljästi sisustetussa olohuoneessa ja mietin, että mitä minä nyt teen. Kaikkein suurin raivausduuni on tehty. Intensiivinen proggis on ohi. Mitäs nyt sitten? Oisko jossain vielä joku laatikko? Tai pussukka? Kävisinkö vaatekaapin taas läpi? Eiku hei, nythän mä voin tehdä ihan mitä vain, koska ei tarvitse stressata tavaravuorista siellä täällä.

Loppuun vielä linkkivinkki kaikille raivaajille: Jennin Arkijärki -blogi on mielenkiintoinen roinanraivausblogi. Suosittelen tutustumaan - itselleni blogi antoi polttoainetta siihen viimeisimpään rutistukseen.

tiistai 30. syyskuuta 2014

Muovikassien uusi elämä

Jaksaa jaksaa! Muutama tunti muovitonta syyskuuta jäljellä ja yksi kaikkein tärkeimpiä ja hauskimpia ohjeistuksia on vielä julkaisematta!

Kyseessä on niinkin mukava koko perheen puuha kuin muovikassien uusiokäyttö. En puhu nyt kauppakassin muuttamisesta roskapussiksi vaan siitä, miten muovikassit voi silittää ja miten niistä voi sen jälkeen vaikkapa ommella tai virkata.

Bongasin ohjeen jo vuosia sitten askartelulehdestä, mutta tämän vuoden puolella innostuin kokeilemaan. Ensin piti ommella kestokauppakasseja, mutta päädyinkin virkkaamaan hassunhauskaa muovista verhoa kylpyhuoneeseen suojaamaan siivoustarvikkeita pahimmilta roiskeilta. Kylpyhuoneeni ei taida olla minkään standardien mukainen, joten omat ratkaisut ovat pakollisia.

Tarvitaan:
- muovikasseja
- sakset
- silityslauta- ja rauta
- leivinpaperia

Muovikasseista leikataan pois kahvat. Kassin pohja leikataan auki ja sivut avataan. Sivujen avaaminen tarkoittaa siis sitä, että sivujen taitteet avataan - kassin tulee olla vain kaksinkertainen joka kohdasta. Kaksinkertainen muovikassi asetetaan silityslaudalle kahden leivinpaperin väliin (muutenhan kassi sulaa kiinni silitysrautaan ja luultavasti silityslautaankin) ja silitys aloitetaan ensin alimmalla silitysraudan lämpötilalla. Alkuperäisen ohjeen mukaan tämän lämpötilan tulisi riittää, mutta ei kyllä riittänyt. Lämpötilaa saa siis säätää hieman kovemmallekin, jollei kassi ala sulaa. Jotkin kassit vetäytyvät sulaessaan ja joidenkin kassien kaksi kerrosta sulavat kauniisti kiinni säilyttäen suurin piirtein alkuperäisen kokonsa. Kassia silitetään, kunnes kummatkin muovikerrokset ovat sulaneet kauttaaltaan toisiinsa. Annetaan jäähtyä leivinpapereiden välissä.

Kun muovikassit ovat jäähtyneet, alkaa pohdinta että mitäs nyt kun on kaikki talouden muovikassit silitetty. Muovista voi leikata esimerkiksi neliöitä, suikaleita, mitä ikinä haluaa ja sitten ommella siksakilla yhteen mitä kekseliäimpiin tarkoituksiin. Kassiksi, pieneksi pussukaksi tai vaikkapa pihalle varmasti sadetta kestäväksi pöytäliinaksi. Itse olen tosiaan lähtenyt virkkaamaan muovikasseja riemunkirjavaksi verhoksi. Koska t-paitojen leikkaaminen matonkuteeksi on jo tuttua hommaa, oli melko helppo hoksata miten kassi leikataan kuteeksi. Kuva toivottavasti kertoo enemmän kuin tuhat sanaa siitä, miten olen kasseja leikannut.




Aika perstuntumalla lähdin tekemään verhoa, mutta hauskaa hommaa ja helppoa. Koukun koko huikea 12, kiinteitä silmukoita ja ketjusilmukkaa. Eri värisiä kasseja yhdistellen on aika pirteä. Kun yksi kassi loppuu, otan uuden kassisuikaleen, solmin päät yhteen ja jatkan virkkaamista. Pinnasta tulee elävä - toisin sanoen sympaattisen muhkurainen ja epäsymmetrinen.



Kunhan saan silitettyä lisää kasseja, saan verhon valmiiksi ja seuraava haaste onkin saada verho paikoilleen. Jääköhän se ensi vuoden muovittomalle syyskuulle?

Maailman helpoin saippuateline

Jösses! Muoviton syyskuu on tämän päivän jälkeen ohi ja kaksi päivitystä aiheeseen on vielä julkaisematta. Tuumasta toimeen siis!

Pitkään tuskailin vessan saippuatelineen kanssa. Kiinteä käsisaippua näytti hölmöltä ja epäsiistiltä hengaillessaan lavuaarin ylänurkassa. Pähkäilin lähtisinkö nikkaroimaan pienistä rimoista telinettä vai mitä häh. Luultavasti mielessä kävi myös todella monimutkaisia ratkaisuja, koska päädyn usein ajattelemaan aivan liian monimutkaisesti.

Muihin projekteihin liittyen leikkasin kylpyhuoneessa puolentoista litran limupullon katki muutaman sentin pohjan yläpuolelta. Häärätessäni huiskasin turhan pohjan lavuaarin reunalle. Kun siivosin kylpyhuonetta, tajusin että perhana, toihan on täydellinen saippuateline.

Ja tämän hokaisun jälkeen ei yksikään muovipullo ole ollut rauhassa.

Limupullot ovat rahanarvoista kierrätystavaraa, mutta kotiin kertyy muitakin muovipulloja. Esimerkiksi väkiviinaetikka ja jotkut öljyt (halvat rypsi-, auringonkukka- ja oliiviöljyt) pakataan muovipulloihin, joita ei voi pullonpalautusautomaattiin tunkea. Kehoitan siis käyttämään tällaisia pulloja. Tarjoan saippuatelineeseen ohjeen alempana, mutta sitä ennen annan ajateltavaa seuraavien linkkien kautta.

45 Ideas of How To Recycle Plastic Bottles
23 Creative Ways To Reuse Old Plastic Bottles




Pelkällä muovipullolla saa yksinkertaisen, läpinäkyvän saippuatelineen, mutta luonnollisesti maalaaminen, decoupage- yms. koristelutekniikat kannattaa ottaa käyttöön. Kylpyhuoneen saippuateline (kts. ylläoleva kuva) on täysin koristelematon, ainakin vielä. Aika saakelin vaikea kuvata muuten tommonen setti ja saippuatkin ihan ruokottomia. Sen siitä saa, kun käyttää jämäsaippuoita käsisaippuana.

Muovipullo kannattaa leikata mattoveitsellä - varovaisesti. Leikkaamista helpottaa, jos piirtää pulloon viivan, jota pitkin pyrkii leikkaamaan. Tässä silkkaa äksöniä tihkuva kuva öljypullosta, jossa on em. viiva ja näppärä pieni mattoveitsi.





Jos taloudessa on isoja tai pieniä tapaturma-alttiita ihmisiä, saippuatelineen reuna kannattaa pehmustaa sopivaksi katsomallaan metodilla. Muovittoman syyskuun teemaan sopii tietysti pehmustaa reuna muovilla. Esimerkiksi muovisesta kauppakassista voi leikata sopivan kaistaleen. Alla olevassa kuvassa näkyy vasemmassa kokeilussa miten en tule liiman kanssa toimeen (piti tulla ihanasti ja mahtavasti liimattu muovikassista leikattu reunuste, tuli tommonen) ja oikealla näkyy, miten en osannut leikata viivaa pitkin vaikka kieli oli ihan keskellä suuta. Ei mennyt niin kuin Strömsössä.


Tietoa siitä, miten huonosti liimattu muovireunus pysyy paikallaan, ei ole. Luultavasti irtoaa ensimmäisessä pesussa. Reunuksettomat saippuatelineet ovat kuitenkin äärimmäisen helppoja pestä. Väkisinkin saippua tiputtelee pohjalle vettä, joten pesu tapahtuu sillä viisiin, että otetaan saippuat pois, lasketaan vettä telineen pohjalle, pyyhkäistään tiskiharjalla tai -rätillä ja huuhtaistaan. Asetetaan saippuapalaset paikalleen ja nautiskellaan yksinkertaisesta ja ihanasta saippuatelineestä.

Nyt onkin sitten vuoden verran aikaa miettiä, mitä noille pullon loppuosille tekee.

lauantai 20. syyskuuta 2014

Lampaankääpä kohtaa etikkaliemen

Lähimetsissä sienestetään ahkerasti. Samassa metsässä kanssani käy muitakin, joten kantarellisaalis on jäänyt tänä vuonna todella pieneksi. Selkeästi kanssasienestäjäni ovat vain tattien, kantarellien ja suppilovahveroiden perään, koska esimerkiksi haperot, kehnäsienet, orakkaat ja lampaankäävät ovat saaneet olla rauhassa. Olen luovuttanut kantarellien suhteen ja alkanut kerätä koriini muille kelpaamattomia sieniä. Viime reissulla löysin mukavasti lampaankääpää ja koska sieniä alkaa olla pakastimessa aika roimasti, etsin sieniruokin keskittyvästä keittokirjastani jotain uutta ja erikoista.

Päädyin säilömään lampaankäävät etikkaan ja ah, nehän ovat herkullisia! Tarjolla siis jo toistamiseen resepti tässä blogissa! (huh huh, menee jo ihan kokkailublogin puolelle)



Lampaankäävät etikassa

Lampaankääpiä
Sipulia
Valkosipulia

Etikkaliemi
(riittää puolen litran purkkiin)
1 dl väkiviinaetikkaa
3 dl vettä
1 dl (ruoko)sokeria
suolaa
mustapippuria

Putsatut, peratut ja paloitellut lampaankäävät ryöpätään suolalla maustetussa vedessä ja jäähdytetään. Sipuli pilkotaan purkin koosta riippuen renkaiksi tai puolirenkaiksi (kuten kuvassa). Valkosipulin määrä on makuasia - tähän purkilliseen meni kaksi kynttä. Valkosipulinkynnet leikataan ronskisti kappaleiksi. Isompana silppuna ne luovuttavat mielestäni makua hieman maltillisemmin kuin pienen pienenä murskeena.

Etikkaliemen ainekset sekoitetaan keskenään ja kiehautetaan. Liemen annetaan jäähtyä.

Sienet, sipulirenkaat ja valkosipulit ladotaan kerroksittain (tai ainakin yritetään, omani menivät iloisesti sekaisin) puhtaaseen säilykepurkkiin ja etikkaliemi kaadetaan purkkiin. Annetaan tekeytyä ainakin päivän verran.

Tätä voi lappaa suoraan purkista suuhunsa, mutta parhaimmillaan se on toki jonkin ruuan lisukkeena. Jouluiseksi sienisalaatiksikin tässä on potentiaalia. Maidottomat syöjät valuttavat enimmät liemet pois ja laittaa tarjolle. Maitoa sulattavat voivat sekoittaa purkin sisällön esimerkiksi kermaviiliin, smetanaan tai kermasta vatkattuun vaahtoon, liemeäkin kannattaa myös laittaa mauksi mukaan.

Ruokosokerin voi toki korvata normaalilla sokerilla, mutta itse olen huomannut ruokosokerin maun olevan ylivertainen missä tahansa kokkailussa. Purkkiin voi luonnollisesti laittaa vaikkapa tilliä, etikkaliemeen sinapinsiemeniä, kerrostaa lampaankääpää sipulin ja yrttien kera ja niin edelleen. Yksinkertaista perusreseptiä on helppo muokata omaan suuhun sopivaksi.

Kipin kapin siis sienimetsään!

torstai 11. syyskuuta 2014

Muovittoman syyskuun villit linkit

Ruohonjuuri myy pesuaineita suoraan asiakkaiden omiin pulloihin ja puteleihin, täten vähentäen muovipakkausjätettä. Taannoin uutisoitiin siitä, että Tukes eli Turvallisuus- ja kemikaalivirasto tulkitsi tämän kuluttajalle vaaralliseksi. Onneksi asiasta noussut nettikohu pisti Tukesin miettimään. Tässä linkissä Ruohonjuuren markkinointi- ja ostopäällikkö kertoo "Olen käynyt hyvähenkistä sähköpostikeskustelua Tukesin kanssa. He selvittävät nyt arkijärkivaihtoehtoa, jossa asiakkaan astiaan laitetaan tarra, joka sisältää ostetun pesuaineen sisällön." Näin sitä vastustetaan järjettömiä säännöksiä!

Muokkaus: valitettavasti järkivaihtoehtoa ei löytynyt vaan Ruohonjuuren Fb-sivun mukaan 
"Turvallisuus- ja kemikaaliviraston (Tukes), sosiaali- ja terveysministeriön ja ympäristöministeriön palaveerasivat tänä aamuna tuloksena oli se, että Suomi pyytää Euroopan komissiota kiirehtimään tulkintaohjetta pesuaineiden irtomyyntiasiaan. "

Mustin ja Mirrin sivuilta bongasin kampanjan, jossa lähinnä Turun seudulla asiakkaat saavat alennusta ostamistaan ruokapakkauksista, jos palauttavat tyhjät pakkaukset liikkeeseen. Ah kuinka hienoa! Toivottavasti tällainen leviää myös Suomen muihin Musti ja Mirri -liikkeisiin.

Hieman aiheen vierestä menee seuraava linkki, mutta aihepiiri on kuitenkin muovittoman syyskuun teemaan joiltain osin sopiva. Yle uutisoi, että yhä useampi nuori ostaa mieluummin käytettyä kuin uutta. Valitettavasti kirjoitus oli hieman, noh. Mielestäni kierrättäminen ja kirppisostelu ei ole trendikäs ilmiö vaan täysin maalaisjärkeen perustuvat asia. Jos saman tuotteen saa halvemmalla käytettynä, onhan se järkevä ostaa käytettynä! Se toki ilahduttaa, että käytetyn tavaran ostaminen ei ole enää "köyhäilyä". Itselleni kirppisostelu on aina ollut luontainen tapa, mutta esimerkiksi opiskelutoverini vuosia vuosia sitten totesi, että hän ei halua ostaa mitään kirpparilta, koska ei halua näyttää köyhältä. Nyt tätä köyhän kuvitteellista leimaa ei ilmeisesti enää ole.

Kierrättämiseen ja kulutuksen vähentämiseen alkaa olla siis monenlaisia, yleisesti hyväksyttyjä keinoja eivätkä nämä ole enää pelkkien viherpiipertäjien, köyhien tai muuten outojen ja surkeiden hommaa. Hiphei!

torstai 4. syyskuuta 2014

Laitetaanko roskat pieneen pussiin?

Nokkelimmat varmaan arvaavatkin, että tämä muovittomaan syyskuuhun liittyvä kirjoitus koskee hedelmäpusseja. Pusseja, joihin laitetaan pakasteet kassalla. Ilmeisesti nämä pienet pussit ovat jollain tavalla todella saastuttavia ja luontoa kiusaavia. Nopea googlettelu ei kovin paljon valaissut miksi juuri nämä pienet kevyet epelit ovat pahapahapaha, mutta puhutaanpa nyt silti noista pienistä muovipusseista.

Itse käytän melko monipuolisesti kotiin päätyneitä hedelmäpusseja. Ne toimivat pieninä roskapusseina, kelmun korvikkeena ja sekalaisina säilytyspusseina. Valitettavasti pakastamiseen ne ovat mielestäni liian ohuita ja helposti rikkoontuvia. Kaupungissa asuessani muovipussit toimivat myös ilmaisina koirankakkapusseina. (Tässä vaiheessa voinemme miettiä sitä, kuinka fiksua on nostattaa hysteriaa koirankakkaa kohtaan. Kakka maatuu kivasti, mutta kun sen pakkaa muovipussiin ja laittaa lähimpään roskikseen, kakkakin on jätettä. Maatuvia koirankakkapusseja ei kannata käyttää, jollei ole varma että saa heitettyä maatuvan kakkapussin muun biojätteen sekaan.)

Ja koirankakasta päästäänkin otsikon aiheeseen. Huhtikuussa Facebookissa koiraihmiset intoutuivat juurikin koirankakkakeskustelusta johtuen keräämään ihan ihmisten roskia lenkkipolkujen varsilta. Sen enempää ihmisten järjettömään roskaamiseen en puutu, mutta ehdotankin seuraavaa:

Kun lähdet syystä tai toisesta kävelylle, ota mukaan hedelmäpussi, kerää se täyteen roskia ja vie täysi roskapussi isoon roskikseen.

Jotta hedelmäpussi on tähän käyttöön (tai mihin tahansa uusiokäyttöön) sopiva, pitää pussia kohdella hyvin. Hintatarra kannattaa laittaa mahdollisimman siististi ja suorasti niin ettei se ryttää pussia kasaan. Sangat kannattaa solmia kevyesti kiinni. Jos pussin sitoo kolminkertaiseen umpisolmuun, se on aika sviidun vaikea avata kotona kauniisti ja turhautuneena sitä sitten repii pussin kylkeen aukon ja hedelmäpussista tulee jätettä.

Hedelmäpusseille on myös olemassa kestovaihtoehtoja. Kaivan syyskuun aikana ompelukoneen esille ja lähden kokeilemaan kestopussien tekemistä. Kaupoista saa myös ostaa kestopusseja, mutta niihin ei meinaa tarttua hintalappu. Googlettelessani törmäsin tällaisiin pusseihin, joissa hintalapun saa ilmeisesti liimattua sivulla olevaan läpyskään. Nerokasta!

Loppuun kuva muovirasian ja hedelmäpussin kierrättämisestä. Koirani syövät raakaruokaa, joka on lähes tulkoon aina pakastemuodossa ja pakattu hankalaan pötköön. Jos koko pötkö ei yhdessä ruokinnassa kulu, se pitää säilöä jääkaappiin. Rasia on vanha jauhelihapaketti ja kelmun/kannen korvikkeena hedelmäpussi.





keskiviikko 3. syyskuuta 2014

Pihistelyviikon loppu

Tupaantulijaiskahvit menivät hyvin, pihistelyssä olisi ollut parantamisen varaa. Autosta poksahti kytkin, joka toki näkyy ensin säästönä polttoainekuluissa, mutta hankaloitti elämää huomattavasti. Äiti vei kauppaan ja toi ruokakasseja ja oli pakko ihan nopeasti kehitellä ostoslistoja. Kuinka helppoa olisikaan ollut, jos olisi tehnyt ne pihistelyruokamenut silloin alussa? Herra Ihmemiehen kanssa tehtiin kauppalistoja, jotka sisälsivät meetvurstia, katkarapuja, suklaata ja tölkkipersikoita. Hölmöjä ”nyt just tekee mieli tätä”-kauppalistoja.

Toisaalta valtava yltäkylläisyys vallitsi. Pakastimeen laitettiin lisää ruokaa. Omalta pihalta kerättiin basilikaa ja satunnaisesti varhaissipulia. Pakastimesta otettiin sieniä. Siivotessani kiivaasti sukulaisten visiittiä varten tajusin, että mulla on ihan kaikkea. Ja se mitä puuttuu, tulee tavalla tai toisella luokseni.

Kun tupariaamu koitti, hermostutti riittääkö ruoka ja onko hyvää. Menuun kuului sämpylöitä levitteineen, suklaaleivonnaisia ja raparperipiirakkaa. Koristeeksi hain ruusun ja orapihlajan oksia. Sämpylöihin ryöppäsin nopeasti nokkosia ja itsetehdyt levitteet sisälsivät oman pihan sipulia ja basilikaa. Suklaaleivonnaisten päälle ripottelin ystävän puskista kerättyjä punaherukoita. Raparperi oli omasta pihasta. Virvoitusjuomana tarjoilin kuivahkoa raparperi-punaherukkasimaa - itsetehtyä tietenkin.

Sukulaiset viihtyivät, ihastelivat kotia, koirat käyttäytyivät hienosti. Simaa ylistettiin, suklaaleivonnaisia kehuttiin. Koti oli täynnä rupattelevia, naureskelevia ihmisiä ja tunnelma oli lämmin. Sain lahjaksi kahvia, kynttilöitä, ulkokukkia ja pakasterasioita. Pakkasin pakasterasioihin raparperipiirakan jämät. Kamera ikuisti koirista arimman istumassa isoisäni sylissä.


Koti on siisti, kotoisa, ihana ja minulla on kaikki mitä tarvitsen.