Syysshamanointia

Kesä meni jostain syystä kovin epämaagisesti. Kesä ei ole lempivuodenaikani, mutta silti takaraivossa hakkaa se perinteinen, että pitää nauttia nyt kuumasta ilmasta, hikoilusta ja hyttysistä ihan täysillä. Olla ulkona koko ajan. Uida, grillata, elää kuin kesä ei enää koskaan tulisi. En ymmärrä yhtään, miten tällainen kesästä nauttiminen on minuun tarttunut. Kesällä tehdään vain fyysiset välttämättömyydet ja toki puutarha vei aikaa. Onneksi sain viettää herra Ihmemiehen kanssa mökkielämää, juhannus oli mukava ja sen sellaista. Huokaan kuitenkin helpotuksesta nyt kun lehdet tipahtelevat maahan. Syksyn tuoksu on uskomaton.

Nyt voi taas mennä metsäänkin ilman, että kuolee lämpöhalvaukseen. Valitettavasti syksy on ollut kovin lämmin ja tämä näkyy hirvikärpästen uskomattomassa määrässä. Vaaleat vaatteet ja huppu tiukasti hiusten suojana on toiminut suurimpien hirvikärpäslaumojen välttämiseen, mutta kyllä niitä pirulaisia silti kymmenen kappaletta löytyi päästä ja vaatteista eräällä reissulla. Lisäksi on niin hiki, ettei haluaisi millään verhota päätään. Epämukavaa.

Kuljeskelin taannoin pari tuntia metsässä. Löysin lankojen värjäykseen sieniä ja nappasin kanervanvarpuja teeaineeksi. Suurimman osan ajasta kulutin kuitenkin harjoitellen hiljaista kulkemista. Olen ihmetellyt mikäs siinä on, että kuulostan suurinpiirtein metsäkoneelta kun tallustan metsässä. Lukiessani James Endredyn Earthwalks-kirjaa, tajusin että niin, kun otan askeleen, etummainen jalka jysähtää samantien tantereeseen, on sen alla sitten mitä tahansa. Jos pidän painon takajalalla ja lasken etujalan varovaisesti, tunnustellen sammalikkoon, askel on pehmeä ja varovainen. Jalansija on turvallisempi näin, koska huomaan heti jos sammalikko painuu jalan alta liian alas tai vettä alkaa tihkua lenkkariin. Huomasin myös olevani tajuttoman kömpelö. Kahdella jalalla on hyvä kävellä tasaisella alustalla. Siinä vaiheessa kun pitää ylittää tai alittaa puunrunkoja, hypätä kiven yli tai tehdä mitä tahansa muuta kuin edetä vasenoikea-marssilla eteenpäin, ihminen on kusessa. Lisäksi sitä pukeutuu niin, että vaatteet eivät periaatteessa saa kastua. Oi kuinka helppoa olisi vipeltää neljällä jalalla, paksu vettä hylkivä turkki päällä! Kadehdin usein koirieni sulokasta liikehdintää luonnollisilla alustoilla. Eipä haittaa sekään jos märkä oksa sipaisee selkää.

Pahimpien sadekuurojen ajaksi pysähdyin puiden alle. Istuin pitkään eräässä rinteessä puun juurella, aivan hiljaa paikoillani. Tuijotin eteenpäin, jähmetin itseni pelkäksi tarkkailijaksi. Tajusin viiltävän selkeästi sen, että olen rymistelylläni ja hajullani karkottanut kaikki metsän eläimet satojen metrien päähän. Linnut olivat hiljaa, vaikka olin istunut paikoillani jo vaikka kuinka kauan. Kuulin ainoastaan yhden linnun laulavan, näin yhden linnun lentävän läheltä. Sitä luulisi, että linnut jos mitkä möykkäävät metsässä aina. Saattavat laulaakin sydämensä kyllyydestä silloin kun ihminen ei tarvo metsässä, risuja rapistellen, vihellellen, hyräillen, kompastellen (ja kiroillen kompastumisiaan kuten minä).

Kuinka äänekkäältä minusta tuntui, kun nousin ylös ja astuin risun päälle. Katki napsahtava risu kuulostaa metsän hiljaisuudessa ukkosen jyrinältä. Olin surullinen. Minä saatan pelätä, että kaukaisuudessa häämöttävä tumma järkäle on karhu, mutta todellisuudessa edustan itse sitä kaikkein vaarallisinta eläintä.

Kävelin hitaasti ja askeliani varoen takaisin kotia kohti. Kalliolla kaivoin rummun repustani. Vaikka minusta tuntui maailman luonnollisimmalta istua kaatuneella puunrungolla ja rummuttaa, tahtia vaihdellen, sitten kävellen, maailmanmenoa pohdiskellen, takaraivossa kilkatti koko ajan ääni, joka sanoi rummutuksen kuuluvan kilometrien päähän ja mitä ihmiset ajattelevat ja mieti nyt jos joku seuraa tätä sun touhua tuolta puskista. Olisin halunnut tanssia, riehakkaasti rummun tahtiin, jalat kalliota tampaten, eläimellisesti, luonnollisesti, mutta siitäpä vasta riemu olisikin revennyt, jos joku olisi minut silloin nähnyt! Pelkäsin siis itsekin kohtaavani perusmarjastajan tai sienestäjän. Kuinka pitkälle metsään on vaellettava, jotta autotien äänet eivät kuulu metsään? Kuinka pitkälle on vaellettava, jotta rumpuni kumisee vain minulle?

Rumpu oli ensimmäistä kertaa tositoimissa. Sain maalattua rumpuuni sen vihoviimeisen symbolin ja nyt se haluaa tulla soitetuksi. Hakatessani rumpua symbolit hyppivät kalvolla, jokainen eri tavalla. Jokaisen symbolin kohdalla ääni on erilainen. Tällä kertaa tietystä kohtaa tuleva ääni miellytti eniten, ehkäpä toisessa mielentilassa ihan vastakkainen kohta onkin paremman kuuloinen?

Pysähdyin katselemaan yhdessä vaiheessa kaatuneen puun juurakkoa. Sienet kasvoivat kuin pieninä portaina juurakossa. Alla oli kolo, täydellinen pesäkolo. Täydellinen reitti Aliseen. Halusin hypätä samantien juurakon alle, kaapia kiviä, hiekkaa ja savea, sukeltaa Aliseen. Estin itseäni kuitenkin, ties vaikka juurakon alla asustaa jokin pieni eläin. Laitoin rummun pois, heitin repun selkään ja kiersin juurakon toiselle puolen. Silmäni suurenivat kun näin ensimmäistä kertaa elämässäni villinä kasvavan hulluruohon. Hulluruoho kuuluu kasveihin, jotka ovat myrkyllisiä, jopa tappavan myrkillisiä, mutta jota shamaanit ovat käyttäneet näkymatkoihinsa. En usko, että tämä Hulluruoho on sattumalta eksynyt kasvamaan täydellisen Alisen aukon lähelle.

Elämässäni on ollut aivan liian monia mukasattumia viimeisten kuukausien ajan. Mielenkiinnolla jään seuraamaan, mitä tapahtuu tulevaisuudessa. Shamanistinen polku tuntuu vievän minua yhä syvemmälle ja syvemmälle arkitodellisuudessa väreilevään maagiseen maailmaan.

Eläinystävät

Ensimmäiset niin sanotut todelliset kosketukseni pakanuuteen tapahtuivat vuosia vuosia sitten, kun surffailin kirjaston koneella netissä ja kävin läpi hyvinkin vajanaista pienen kunnan sivukirjaston rajatiedon hyllyä. Yksi kirja, joka tuli kahlattua useampaan kertaan, oli Serge Kahili Kingin Kaupunkishamaani, joka ammentaa havaijilaisesta shamanismista (pikkasen harhaanjohtava nimi). Tein harjoituksia ensimmäistä kertaa kolmetoistavuotiaana. Olin aivan täpinöissäni, kun kävin saman kirjaston poistokirjahyllyjä läpi tänä kesänä ja tuo teos osui silmään. Luultavasti kyseessä on täsmälleen sama kappale, jota selasin jo yläasteikäisenä. Kirjastotäti oli suopea ja antoi minun kantaa aarteeni ulos ilmaiseksi.

Shamanismi sai kuitenkin väistyä vuosiksi, kun seikkailin ensin wiccan parissa ja sitten uskonnollisessa kriisissä. Vahvasti shamanismi iski hermoon vasta vuonna 2008. Tuolloin voimaeläimekseni asettui hevonen. Voimaeläin on vaihtunut toiseen, mutta hevosia ajattelen aina lämmöllä. Onkin erittäin mukavaa, että olen saanut vuosien tauon jälkeen mahdollisuuden aloittaa ratsastus uudelleen.

On kummallista istua sellaisen eläimen selässä, jonka henki on toiminut henkioppaanani. Se luo todella kunnioittavan suhteen minun ja ratsuni välille. Ihailen niiden kauneutta, sulokkuutta, leikkisyyttä. Hengitän syvään niiden tuoksua (ihan vaan tiedoksi, hevoset eivät tuoksu paskalta, vaan hevoselta. Ei koirakaan tuoksu koiranpaskalta vaan koiralta.), satulanahan narina on tuttu lapsuusvuosilta, suitsien laitto tuntuu utuiselta muistikuvalta. Mutta nyt minulla on täysin eri suhtautuminen kuin silloin lapsena. Haluan ratsastaa kunnioittaen. Hevonen on niin iso eläin, että jos se päättää tehdä jotakin, se tekee. Minulla on hyvin vähän sanomista vaillinaisine ratsastus- ja käsittelytaitoineni siihen, jos hevonen päättää että haluaa minut just nyt heti alas selästään. En voi pakottaa sitä väistämään minua harjatessa, vaan minun on luotettava sen kykyyn tehdä yhteistyötä kanssani.

Ratsastaessa olen huomannut kurkottavani sitä kohti, että olisin yksi toimiva olento kahden eri olennon sijaan. Istun juurruttaen itseni hevoseen kiinni, kuunnellen sitä kehollani. Yritän saada sen kuuntelemaan mahdollisimman pienellä vaivalla, etten repisi suuta tai rummuttaisi jaloillani hevosen kylkiä kipeiksi. Jutustelen hevosen kanssa sitä harjatessani, höpöttelen niitä näitä, hyvä tyttö, viittiitkö antaa armoa aloittelijalle. Annan naapurikarsinan hevosen nuolaista kämmenselkääni tai puhaltaa hiuksiini, on se vekkuli.

Ja se tekee höpöä mies. Hevonen ei ole harrastusväline, vaan elävä olento. Samaan tapaan kuin koira ei ole omistajansa egon jatke, jolla haetaan parhaita agilitytuloksia koiran stressitasoista piittamatta tai ravataan näyttelystä toiseen, jotta omalla lyttynenälleen saisi teettää lisää lyttynenäisiä jälkeläisiä. Minulla on koiria, joiden sielunelämän ymmärtäminen lähtee yhdestä simppelistä asiasta: kumppanuudesta. Jotta käytöshäiriö poistuu, on sukellettava koirien maailmaan. Miettiä miksi koira tekee näin ja noin. Etsiä inhimillinen keino ratkaista ongelma.

Shamanismi liikkuu animalistisella tasolla hyvin vahvasti. On helppoa laajentaa shamanistinen näkökanta koskemaan eläinten kanssa toimimista. Miten hienoa olisi muodostaa koiraansa tai kissaansa niin vahva suhde, että pystyisit kommunikoimaan sen tai kyseisen eläinlajin hengen kanssa selvittääksesi oman eläimesi ongelmia? Kysyä stressaantuneelta koiralta, että hei, mikäs nyt riepoo, ottamaan ratsastaessa yhteyttä hevoseen, moi, mä haluan tehdä sun kanssa yhteistyötä, en kiusata sua?

Siinä missä shamaanit ovat ennen paikallistaneet saalislaumoja, ehkäpä nykyajan shamaanit voisivat sen sijaan kurottaa kohti eläinsuojelua ja eläinten kunnioitusta lisäävän toiminnan edistämiseen?