Järkevät käsityöt

Sain ystävältäni Laura Honkasalon kirjan Nuukaillen - eli kuinka pelastin kukkaroni ja maailman, josta kirjoitan kirja-arvostelun myöhemmin. Kirja käsitteli kuitenkin erästä niin herkullista aihetta, että oli pakko istahtaa pienen lukutuokion jälkeen kirjoittamaan omia ajatuksiani teille lukijoille.

Honkasalo nosti esille erittäin tärkeän näkökulman käsitöihin ja itse tekemiseen: onko järkevää tehdä käsitöitä roppakaupalla, vaikka todellista tarvetta ei ole? Olen huomannut pohtivani samaa asiaa, kun olen huokaillut ihanien pipo-ohjeiden äärellä. Periaatteessa tarvitsen talvea varten kaksi pipoa. Yhden, jolla kehtaa mennä isommallekin kirkolle ostoksia tekemään ja yhden, jota pitää päässä koiria ulkoiluttaessa. Viime vuonna neuloin koirien ulkoilutusta varten pipon, jonka resorissa on heijastinnauhaa ja joka on helppo tempaista päähän pimeinä marraskuun iltoina, kun muita heijastimia ei löydy. Viime jouluna annoin tätini miehelle lahjaksi niin hienon pipon, että oli pakko neuloa itsellekin samanlainen. Pipo on jäänyt vähäiselle käytölle - se on tarkoitettu koirien ulkoilutukseen, mutta siinä ei ole heijastinta. Samanaikaisesti minulla on ollut ostettuja pipoja ainakin kaksi kappaletta ja sitten vielä se siistimpi pipo, jota kehtaa kaupungillakin käyttää. Tai eikun. Niitäkin on kaksi, kun oli IHAN PAKKO neuloa yksi ihana pipomalli.

Neulominen, niin ihana ja mahtava harrastus onkin, on erittäin hyvä esimerkki siitä, miten helposti saa upotettua turhiin neulomuksiin sekä aikaa että rahaa. Erään villapaitani langat taisivat maksaa 60 euroa ja tuntikausiahan sitä tein. Tuolloin minulla oli vielä aivan tolkuton määrä muitakin vaatteita. Oli vaan pakko, koska ihana jne.

Nyt kun olen opetellut hiljalleen ompelemaan, törmään omia kangas-, tilkku- ja tuunausmateriaaleja tonkiessa useinkin ajatukseen siitä, että kyllähän tosta esimerkiksi hienon kassin saisi, mutta minulla on tarpeeksi kasseja. Niin käsilaukkuja kuin kauppakassejakin. Minun ei ole siis järkeä ommella yhden ainuttakaan uutta kassia. Sama pätee moneen kodintekstiiliin - kaikkea on niin paljon, ettei oikeasti tarvitse ommella yhtikäs mitään.

Ihanien materiaalien ja ohjeiden äärellä homma lähtee helposti lapasesta. (hehe, lapasesta) Oma tavoitteeni käsitöiden suhteen on se, että en osta mitään kaupasta, jos osaan ja pystyn tekemään itse. Ongelma onkin se, että minulla on jo nyt niin paljon kaikkea, että en tarvitse paljon mitään. En saa siis tehtyä järkeviä käsitöitä ja päädyn käsityöpäissäni virkkaamaan itselleni pöytäliinaa, jota en oikeasti tarvitse. Teen toki vähän väliä tarpeellisia tuunauksia, kunnostuksia ja pieniä käsitöitä, mutta loppujen lopuksi ympärilläni lilluva materia täyttää jo arkielämän tarpeet.

Honkasalo nostaa kirjassaan esille myös sen, että askartelijat ja tee-se-itse-ihmiset eivät tiedä miten ekologisia ja eettisiä askartelu- ja käsityömateriaalit ovat, eikä heitä välttämättä kiinnostakaan. Tämä ei yllätä minua - siinä missä ennen itse tekeminen oli pakon sanelemaa, nykyään käsityöt ja askartelut voivat olla jopa elitismin kanssa flirttaileva harrastus eikä käsintekemisen ihanuus mitenkään korreloi automaattisesta ekologisten tai eettisten aatteiden kanssa. Väkisinkin mieleeni muistuu juttu kokoon taittuvista rukeista, joita kannetaan kehräystapaamisiin. Kehrättävä kuitu saatetaan ostaa sievoisella rahasummalla, valmiiksi karstattuna ja värjättynä. Samaan aikaan meikäläinen nyppii raakavillasta olkia ja lampaanpaskaa, karstaa vanhoilla kirpparilta ostetuilla karstoilla ja kehrää itse tehdyllä värttinällä. Kontrasti näiden kahden harrastustavan välillä on huikea. Toki voi kyseenalaistaa, miksi ihmeessä kehrään villaa kun kaupasta ostettuakin lankaa on vajaat 10 kiloa, mutta pyrkimys on se, että jossain vaiheessa neulon itsekehrättyä ja värjättyä lankaa.

Koska käsityöt ja askartelu ovat äärimmäisen antoisa ja ihastuttava harrastus, on vaikea pitää itsensä lieassa. Huomasin taannoin haikailevani posliinitussien perään. Sitten pohdin, että tarvitsenko oikeasti lautasiini itse piirreltyjä hassuuksia. Lautaselta voi syödä ilman sitä omaa kädenjälkeäkin. Sen sijaan sydänlankaa kynttilöihin tarvitsen ihan oikeasti, koska kynttilät tulevat tarpeeseen.

Erilaiset käsityö- ja askarteluaiheiset kirjat ovat suosittuja, mutta valitettavan kausiluontoisia ja omalla tavallaan suppeita ja kun kerran on tehnyt kaikki mieluisat ohjeet kirjasta, kirjasta tulee turhake. Vaatteet huokuvat aina oman aikansa trendejä ja noudattelevat sen ajan muotia. Sanomattakin selvää, että 1980-luvun neuleohjeet eivät ole enää käyttökelpoisia ellei satu olemaan kasarifanaatikko. Olenkin lakannut ostamasta käsityökirjoja ja kannatan mieluummin Suomen mahtavaa kirjastolaitosta raahaamalla kotiini uusimmat käsityökirjat kirjastosta.

Kun käsitöitä ja askarteluja tekee jatkuvasti, huomaa ikävästi myös sen, että vanhat, huonommat käsityöt eivät enää miellytä omaa silmää. Silkassa itsetekemisen huumassa aikoinaan väkerretyt hässäkät muuttuvat roinaksi.

Ja minne roina menee? Roskiin ja kierrätykseen. Jippijee.

Ota minusta pois kaikki turha

Pakanaverkon kevätleiri päättyi eilen. Olen haikea, jopa surullinen. Itkettää, ikävöin pakanoita - ihania, hassuttelevia, spontaaneja, iloisia ja huumorintajuisia pakanoita.

Pakiksen leirit ovat melkein aina ihania tapahtumia. Henkireikiä. Leiripaikalle muodostuu aivan oma tunnelmansa. Olemme yhdessä spontaaneja, heitämme tyhmää läppää, nauramme, halailemme, rakastumme ja rakastamme. Pikkuhiljaa meille on alkanut syntyä omia rituaalejamme kuten se, että kevätleirillä poltetaan paju-ukko. Itse pääsin tällä kertaa väkertämään pajumiehellemme pään. Sainpa risupäähän vielä kruunun ja sarvetkin. Totesin, että risutyöt ovat hauskoja ja toki alan niitä harjoitella arkielämässäkin.

Kävin valtavan määrän antoisia keskusteluja. Spontaanit musisointihetket auttoivat minua luopuamaan jatkuvasta "mitä noi musta ajattelee"-itsekontrollista. Heitin pois arkipäivän henkisen pakkopaidan ja annoin mennä. Huomasin laulavani tai hyräileväni koko ajan. Olin oma itseni. Tein paljon käsitöitä ja istuin paljon nuotiolla. Sää suosi.

Kun pääsin kotiin, mieleni oli sykkyrällä, sekaisin. Ajatukset poukkoilivat johonkin suuntaan, mutten tiennyt minne. Jokin ajatusmaailmaa vavisteleva oli ihan just melkein tajuttavissa. Raahustin pihalla paljain jaloin ja etsin paikkaa, jonne ajatukseni olivat menossa. Loksloks sanoivat aivot. Yhtäkkiä osasin muotoilla tuon valtavan kasan ajatuksia yhtenäiseksi.

Minun on luovuttava kaikesta turhasta. Fyysisestä omaisuudesta. Henkisen puolen turhista taakoista. Turhista säännöistä siinä missä turhista vaatteista. Annettava eteenpäin. Ymmärsin, että omistaminen on illuusio. Omistamista ei ole. Voin sanoa omistavansa vaikkapa koiran tai kirjan tai hameen. Omistaminen ei kuitenkaan loppupeleissä tarkoita yhtään mitään. Hameen omistaminen ei tarkoita, että hame olisi aina sinun. Se voi kadota, joku voi varastaa. Eläviä olentoja et voi omistaa. Et tietenkään. Vaikka olenkin koirieni omistaja virallisesti, ne ovat ajattelevia, tuntevia olentoja, joiden hyvinvointi on vastuullani. Omistan ne yhtä vähän kuin omistan kumppanini. Ihminen ei myöskään voi oikeasti omistaa luontoa. Hän voi niin väittää. Että tietty metsäpläntti on hänen tai tietty maapala, jolle on rakentanut talonsa. Omistaminen ei suojaa tavaraa muilta kuin niiltä ihmisiltä, jotka eivät varasta. Luonnonvoimat voivat viedä talon hetkessä.

Omistaminen on luonnotonta. Egoa hivelevä illuusio. Harhakuva. Voi omistaa paljon materiaa ja olla maailman onnettomin. Ostaminen ja omistaminen ei tee onnelliseksi.

Hankimme rahaa, jotta voimme omistaa. Ja maksaa toki ruokaostokset ja laskut, joita meille lähetetään. Suurimmat rahasummat käytetään kuitenkin siihen, että haluamme omistaa jotakin. Tätä omistamaamme voimme naurettavuuksiin asti puolustaa. Jo pelkästään rahan takia murhaaminen tuntuu järkyttävältä ajatukselta. Raharaharaha. Raha mahdollistaa, mutta myös vangitsee.

Annoin paljon tavaroita kevätleirillä eteenpäin. Hintalappuja en laittanut. Jos halusi maksaa, sai maksaa. Sai myös tehdä vastapalveluksen minulle tai luvata tekevänsä jonkin hyvän teon tai antaa apua tarvitsevalle. Tärkeää oli, että minä pääsen jostakin itselleni turhasta eroon ja minulle turhat tavarat tulevat jollekulle muulle tarpeeseen. Oli vapauttavaa antaa pois. Itse raahasin leiriltä kassillisen toisen pakanan vanhoja t-paitoja matonkudemateriaaleiksi. Koen siis, etten jäänyt todellakaan miinukselle, vaikka osa tavaroista meni niin sanotusti pilkkahintaan tai ilmaiseksi eteenpäin.

Tänään olen pyörinyt pihalla, rakennellut (ilmaisista, pihan nurkalta otetuista) pajuista sitä sun tätä, virkannut matonkuteesta koreja. Fiilistellyt leirimuistoja ja kerännyt ensimmäiset villivihannekset. Olen kävellyt pihanurmikolla ilman kenkiä. Kerännyt koiraa lenkittäessä roskia. Joka paikassa on sinivuokkoja, valkovuokkoja ja leskenlehtiä. Kevät on täällä. Roinanraivauksen ensimmäinen fyysinen kierros on suoritettu viime vuonna ja tänä vuonna saa lähteä kaikki turha. Kun turhasta luopuu, on enemmän aikaa ja jaksamista kaikkeen tärkeään, kuten uusien taitojen opettelemiseen, perheelle, kumppanille, koirille ja randomille metsähaahuiluille.

Hyvää kevättä blogin lukijoille!

Kun arvomaailma muuttuu

Yhä useammasta suunnasta kuulee väsähtämistä työura- ja rahakeskeiseen elämään. Moni päätyy miettimään kannattaako uhrata työelämälle parhaimmat vuotensa, jäädä eläkkeelle vasta vuosikymmenien päästä, palaa loppuun vähän väliä työstressin takia, olla pois kotoa ja perheen luota tuntikausia viikossa. Toki on paljon ihmisiä, jotka ovat tyytyväisiä työelämässä, tekevät duunia unelmatyöpaikassaan, tekevät juuri niin monta työtuntia kuin haluavat ja ovat kiinnostuneita omasta alastaan. Kaikki eivät ole niin onnekkaita, että työllistyisivät hyväpalkkaiseen työpaikkaan, vaikka tarvittava tutkintokin löytyisi. Taannoin luin jutun siitä, että "kyllä työtä tekevälle löytyy"-sanonta ei pidä paikkansa, ei sitten ollenkaan. Jokaista avointa työpaikkaa kohti oli 10 työtöntä työnhakijaa. Työttömiinhän ei muistaakseni lasketa esimerkiksi kesätöitä etsiviä opiskelijoita, joten yhtä työpaikkaa havittelee aika pirun moni ihminen.

Samanaikaisesti ihmisiä lomautetaan ja irtisanotaan. Luottamus siihen, että ahkera työntekijä saisi työpaikassaan pysyä, horjuu. Omalla sukupolvellani on muistoja vielä 1990-luvun lamasta ja nyörien kiristämisestä työttömyyden vuoksi. Nyt kun vanhempamme ovat mahdollisesti työllistyneet uudestaan, työpaikat horjuvat jälleen. Vuosikymmenien työkokemus ei takaa mitään. Eikä vuosikymmenien työkokemus näy myöskään aina palkassa. Kaikki muu kyllä kallistuu, mutta palkat eivät nouse - siihen ei ole varaa. Huonolla palkalla, jatkuva YT-neuvotteluvaara niskassa on vaikea tehdä parhaansa.

Olen itse siinä mielessä onnekkaassa tilanteessa, että krooninen sairaus, jota ei päällepäin huomaa, on antanut minulle määräaikaisen vapautumisen työelämästä ja työkykyäni arvioidaan vähän väliä ja todetaan, että kuntoutuminen ei etene. Eihän krooninen sairaus helpota tietenkään, vain oireita voi hallita, mutta sairautta ei pois saa millään kuntoutuksella. Elän erittäin pienillä tuloilla (köyhyysrajalla keikkuen) luultavasti koko loppuelämäni - ellei sitä kuuluisaa lottovoittoa tule.

Koska työelämä ei luultavasti tule olemaan vaihtoehto kohdallani, on pakkokin muuttaa omaa suhtautumista kuluttamiseen enkä voi arvottaa itseäni tittelini mukaan vaan oppia arvostamaan itseäni ilman kovaa kuukausipalkkaa tai komeaa titteliä. Pyrin minimoimaan turhat ostokset ja tehdä mahdollisimman paljon itse. Minullahan ei mitään muuta ole kuin aikaa. Jos haluan villapaidan, pienistä tuloistani 40 euroakin on villapaidasta liikaa. Lanka on kaupasta ostettuna tietysti kallista, mutta tarjouslangat ja kavereilta ostetut langat auttavat. Sain pari viikkoa sitten viisi kiloa lankaa ilmaiseksi hyvältä ystävältäni, samoin kuin vaatteita. Kirppareilta minä muutenkin vaatteeni ostan, ne harvat mitä ostan, joten käytetty vaate ilmaiseksi on suuri lahja minulle. Puhumattakaan viidestä kilosta lankaa! Sehän maksaisi omaisuuden kaupassa! Olen äärimmäisen kiitollinen näistä lahjoituksista ja usko ihmiskuntaankin paranee hyväsydämisten ja anteliaiden läheisten toiminnan takia.

Haluan tehdä mieluummin vaihtokauppoja kuin saada kahisevaa kätöseen. Kerään ja kasvatan itse ruokaa. Ruuanlaitto alusta asti säästää sekin. Kaikki tämä omavaraisuuspuuhailu ja kuluttamisvastaisuuteni pohjaa siis siihen, että minulla ei ole yksinkertaisesti varaa maksaa kaikesta täyttä hintaa. Olen oikeastaan tyytyväinen siihen, että minun on pakko elää pienellä budjetilla, koska silloin minun on myös pakko elää omien periaatteitteni ja aatteitteni mukaisesti. Väsyneenä ja stressaantuneena on helppo tehdä heräteostoksia, mutta jos rahaa heräteostoksiin ei yksinkertaisesti ole, silloin on paha ostella.

En koe jääväni mistään paitsi eläessäni näin. Saan käyttää aikani asioihin, joista hyödyn suoraan. En joudu toimimaan työnantajan käskystä omia eettisiä aatteitani vastaan. Olen itse itseni pomo. Raha menettää merkitystään päivä päivältä. Toki tarvitsen rahaa - puhelinlaskua esimerkiksi ei oikein saa vaihtokaupalla maksettua.

Tiedän, että en ole ainut, joka ensin syrjäytyy tahtomattaan tänne yhteiskunnan ulkopuolelle, mutta sitten alkaa syrjäyttää itseään vielä enemmän kun on tarkastellut niin sanottua oravanpyörää kauempaa. Työura alkaa tuntua järjettömältä, oudolta. Miten saatoin joskus ajatella, että haluan tehdä pitkän työuran pienipalkkaisessa ammatissa? Kaltaisiani ihmisiä alkaa löytyä miltei joka puolelta. Yhteiskunnan liepeillä ihmisten arvomaailmat tutisevat, romahtavat ja rakentuvat uudelleen.

Tähän kirjoitukseen inspiroi uusimman Kodin Kuvalehden artikkeli 32-vuotiaasta Tomi Astikaisesta, joka on "elänyt käytännöllisesti ilman rahaa jo vuosia." Astikainen on valmistunut kauppatieteiden maisteriksi vuonna 2006 ja vuosien varrella päätyi elämään ilman rahaa. Hän on kirjoittanut kirjoja, jotka voi ladata ilmaiseksi hänen kotisivuiltaan.

"Tiedän, ettei tämä ole ratkaisu kaikkiin maailman ongelmiin, mutta mitä useampi kieltäytyy ottamasta vastaan korvausta osallistumisestaan (työstään), sitä suurempi mahdollisuus meillä on rakentaa yhteiskunta, jossa herrat eivät pompottele köyhälistöä vaan jokainen saa keskittyä tekemään sitä, missä on hyvä ja mistä tykkää."

Lainaus on Kodin Kuvalehdestä 8/2014 ja nipsaisu Astikaisen kirjeestä vanhemmilleen vuoden 2010 heinäkuussa.

Kaikkien ei toki tarvitse mennä äärimmäisyyksiin, mutta jotain kannattanee napata Astikaisen meiningeistä omaankin elämän työkalupakkiin.

Puutarhaunelmista päivää!

Siellä on melkein keväinen keli! Tosin viime yönä tuli taas maan peitoksi lunta, mutta aika nopsaan se on sulanut tämän päivän aikana loskaksi. Se ei tietty ole kiva, mutta tämä talvi nyt on ollut vähän tällainen. Ensin vesisadetta, sitten kovahkoja pakkasia ja nyt ollaan sitten jo ihan kevään puolella. Luonnollisesti täällä jo suunnitellaan kevään viljelyksiä ja itseasiassa tämä puutarhuri ei malttanut odottaa kevättä enää. Kokeilin laittaa porkkanan kantoja kasvamaan (porkkanan naatit ovat kuulemma syötäviä ja niitä voi käyttää vaikkapa salaattiin) ja aika iloisesti ne pukkaavat vihriää. Versoneet valkosipulit laitoin muutamaksi päiväksi jääkaappiin ja sen jälkeen mm. snapsilaseihin veteen kasvattamaan juuret. Kun juuria oli runsaasti lasin pohjalla, istutin multaan ja melkoisia versohujoppeja on jo nautittavissa. Pitänee tehdä jokin versosalaattihommeli tässä joku päivä.

Tänä vuonna aion kasvattaa ihan kaikkea. Jatkan tuttujen ja turvallisten kanssa ja lähden kokeilemaan muutamaa uutta kasvia. Mm. rosmariini ja laventeli ovat tämän kevään haasteita; ne on kuulemma vaikeita saada kasvamaan.

Moni miettii kasvimaan perustamista, mutta tuskastuu jo etukäteen siitä kuinka työläs kasvimaa on. Itse olen melkoinen huithapeli ja pääni on käytännön asioissa todella hatara, joten voin kokemuksen syvällä rintaäänellä sanoa, että kasvimaa voi olla helppokin. Ajattelin antaa näin kevään kylvöjä odotellessa muutamia omaan kokemukseeni nojaavia neuvoja.

1. Älä tähtää liian korkealle.

Ensimmäisiä kertoja viljelmiä suunnitellessa saattaa innostua. Mitä enemmän erilaisia kasveja, sen enemmän opittavaa. Kannattaa aloittaa helpoilla, varmasti käyttöön tulevilla, satoisilla kasveilla. Ei ole häpeä kasvattaa ensimmäisenä kesänä vaikka yhtä ruukkutomaattia, muutamaa basilikaa ja persiljaa. Kun saa pienen kasvimäärän onnistumaan, motivaatio on korkealla seuraavaa vuotta varten. Jos vapaa-aikaa ei kauheasti ole, ei kannata tehdä monen metrin perunamaata. Muutamakin peruna riittää. Jos kasvien viljely ei ole tuttua, opeteltavia asioita on melko paljon. Jokainen kasvi vaatii joitain erityisolosuhteita tavalla tai toisella. Tärkeää on tulla tutuksi esikasvatuksen, taimetusruukkujen ja ulos istuttamisen kanssa ennen kuin päättää viljellä 20 kasvia yhtenä keväänä.

2. Tee muistiinpanoja

Tämä jää minulta herkästi tekemättä. Tänä vuonna kuitenkin minulla on pelkästään puutarhajuttuihin omistettu muistivihko. Tuonne vihkoon tulen merkitsemään muistiin milloin on siemenet laitettu itämään, milloin sirkkalehdet ilmestyivät, milloin istutin ulos ja tietysti miten kasvit menestyivät. Juureksien ollessa kyseessä on tärkeää edes suurinpiirtein tietää milloin on pottu tai porkkana laitettu maahan, että osaa kerätä sadon oikeaan aikaan. "Kyllä minä tämän muistan ilman muistiinpanoja!" Virhe! Kuinkakohan monta kertaa tuskailin sen kanssa viime vuonna, etten enää muistanut mitä olin milloinkin tehnyt. Muistiinpanoihin saa myös kerättyä kasvista tietoa (monivuotisuus, onko hallanarka, milloin siirretään ulos kasvamaan) eikä aina tarvitse penkoa nettiä tai kirjoja. Vähitellen alkaa muodostua aivan oma, henkilökohtainen käsikirja puutarhahommiin.

3. Älä huolestu kitkemisestä

On totta että siinä vaiheessa kun pieni hentoinen taimi istutetaan kasvimaalle, sen pitää saada kasvaa isoilta rikkaruohoilta rauhassa. Rikkaruohojen kitkeminen on usein se kaikkein puistattavin homma puutarhajutuissa. Mielikuva selkään porottavasta auringosta, nenää pitkin valuvasta hikipisarasta, särkevästä selästä. Kannattaakin minimoida kitkeminen! Miten se tapahtuu? Kattamalla maata. Esimerkiksi olki on hyvä kate kuulemma. Sahanpuruakin voi laittaa. Tai vaikka käsittelemättömiä, jo vähän huonokuntoisia (lahoamaan alkaneita) laudanpätkiä. Puuhaketta. Jotain, mikä peittää maan taimen ympäriltä niin että rikkaruohot eivät pääse kasvamaan. Itse jätin myös osan rikkaruohoista kasvamaan ihan rauhassa. Musta, paljas multa on tyhjä ekologinen lokero ja jos sitä ei täytetä, jokin rikkaruoho siihen varmasti tunkee. Jos on vaikka pieni viaton apila täyttämässä tuota tyhjää maaplänttiä, en lähde kitkemään. Apila vie tilaa isommilta rikkaruohoilta ja myös veden haihtuminen maasta on vähäisempää. Paljaasta maasta haihtuu vesi hiton helposti.  Eräs vinkki on myös asettaa sanomalehden sivu tai aukeama taimen istutuskohdalle. Lapataan taimelle multakeko lehden päälle ja istutetaan taimi kekoon. Keinoja on paljon. Luovuutta käyttämällä keksii hauskoja ratkaisuja itsekin.

4. Tee kasvimaasta miellyttävä hengailupaikka

Puno pajuaitoja ja kehikoita kasveille, aseta ruukkukasvit kivoihin astioihin, hanki tuoli ja pöytä kasvimaan viereen. Tai vaikka keinu. Mitä paremmin kasvimaan läheisyydessä viihtyy, sen useammin kasvimaalla tulee käytyä. Jos oma talo on jatkuvassa kaaoksessa lasten, lemmikkien tai puolison takia, kasvimaan viereen voi tehdä oman pienen paratiisin, jonne vetäytyy kun otsasuoni tykyttää.

Elikäs hyvää kevään ja kesän odotusta kaikille!

Sienestyksen perusteet

Sienestyskausi on vihdoin alkanut kunnolla ja sienikori täyttyy sienistä ja painaa kädessä ihan perkeleesti. Ravasin jo heinäkuun alusta lähtien sienessä, mutta kunnon saaliita sai odotella näihin päiviin asti. Olen itse sienestänyt jo lapsena, mutta aikuisiällä sienestys on alkanut oikeastaan vasta parin viime vuoden aikana. Pelkoni myrkkysieniä kohtaan on suorastaan fobian tasolla, joten olen käyttänyt tuntikausia vertaillen metsästä napattuja sieniä kaikenlaisiin tiedonlähteisiin ja vasta kun olen ollut 100 % varma, sienet ovat menneet pannun kautta pakkaseen. Ajattelin kerätä sienten kunniaksi pienen tietopaketin siitä, miten sienestää muutakin kuin kuuluisia, helposti tunnistettavia suppilovahveroita ja kanttarelleja ilman myrkytyksestä johtuvaa sairaalareissua.

En itse raahaa sienikirjoja metsään. Hermostun välittömästi, jos alan selailla sienikirjaa hikisenä, vähän jo väsyneenä hirvikärpästen ja muiden ötököiden pörrätessä ympärillä.. Aina se kirja pitää ottaa repusta ja laittaa takaisin ja se tuntuu niin kovin hankalalta. Jos näen paljon samaa lajia olevia sieniä, joita en tunnista, teen joko niin että otan yhden tai kaksi "malliksi" kotiin tai vaihtoehtoisesti soitan esimerkiksi Herra Ihmemiehelle tai äidilleni, että "oletko koneen ääressä, katos tämmönen sieni". Vaivaton tapa on myös napata kännykällä mahdollisimman hyvä kuva ja verrata kuvaa sitten kotona netin ja kirjojen kuviin. Tai lähettää kuva sienestä Herra Ihmemiehelle, joka voi sitten bongata oikean sienilajin, jos on tietokoneen ääressä. Jos sieni on selkeästi tuntomerkkien mukainen, ne kannattaa kerätä koriin. Latasin puhelimeen Sieniopas-nimisen appin, mutta ainakin kokeiluversio oli enemmänkin turhauttava kuin hyödyllinen enkä ole valmis ostamaan sitä viiden euron hintaan kokeillakseni onko maksullinen versio yhtään parempi.

Kotona tehtävään tunnistukseen (jonka teen silloinkin kun olen jo melko varma minulle uuden sienilajin nimestä) käytän sekä kaikkia käsillä olevia sienikirjoja että netin apua. Googlen kuvahaku on hyvä ja suurin osa kuvista ohjaa osoitteeseen http://www.kotihiiri.com/polku/, jossa sieniapua on tarjolla aiiiivan älyttömästi. Monesta lähteestä kumpuava tunnistus on luotettavampi kuin yhden ainoan kuvan tai sienikirjan kuvauksella tehty tunnistus. Sienet saattavat näyttää eri puolilla Suomea, jopa eri puolella samaa metsää, hyvinkin erilaiselta.

Olen itse mestari bongaamaan kolmen tähden sieniä. Ruokasienethän tosiaan merkitään kirjoihin 1-3 tähdellä ja kolmonen merkitsee erittäin hyvää ruokasientä. Pienillä risteillä (1-3 näitäkin) merkataankin sitten myrkkysieniä. Suomen luonnossa kasvaa ihana friikkisieni, korvasieni, joka merkitään sekä kolmella tähdellä että kolmella ristillä. Huolellisesti, moneen kertaan ryöpättyä korvasientä saa syödä, mutta itse en ole vuosiin korvasientä nähnyt enkä kyllä hemmetti uskalla kulinaristisen nautinnon takia pelätä myrkytystä. Sienien myrkyllisyys tulee ottaa vakavasti. Jo pienet määrät myrkyllistä sientä voivat aiheuttaa esimerkiksi munuaisiin tai maksaan melkoisia vaurioita. Kun selailee sienikirjoja kirjastossa tai kirjakaupassa, kannattaa napata mukaan mahdollisimman uusi sienikirja. Vanhoissa sienikirjoissa saattaa olla syötävien joukossa nykyään myrkyllisiksi luokiteltuja sieniä.

Suppilovahverot ja kantarellit ovat ne kaikkein helpoimmat sienet. Ne ovat yleensä myös täysin ötökkävapaita, joten kotona ei mene sienten käsittelyyn kuin hetki. Luulin vuosia, että suppiksia on vaikea löytää ja tarvitaan suurinpiirtein maagisia kykyjä, että suppikset löytää. Paskapuhetta, sanon minä. Suppilovahverot kyllä piiloutuvat salakavalasti ruskeiden lehtien sekaan, mutta ovat silti helposti löydettävissä kun tietää mitä etsii. Siinä vaiheessa kun yhden kunnon suppilovahveroryppään löytää, on luultavaa, että 10 metrin säteellä on herkullista suppilovahveroa litratolkulla.

Tatit ovat mielestäni näiden jälkeen helpoin selkeä ryhmä. Ei ole olemassa myrkyllistä tattia. Ainoastaan sappitatti kannattaa jättää metsään. Sappitatti on niin karvaan makuinen, että jo metsässä nautittu pieni maistipala sappitatista aiheuttaa "YÄÄÄRGH PAHAA"-reaktion eikä sen enempää tarvitse ihmetellä kerätäkö tatti mukaan vai ei. Sappitattien lisäksi matoiset tatit kannattaa tietysti jättää metsään. Jos tatti näyttää hyvältä ulkoapäin, kannattaa nipsaista lakista pala ja katsoa ovatko inhat matoset tehneet tuhotöitään. Jos lakki ei ole täysin matojen rei'ittämä, koriin vaan. Myös jalka kannattaa tarkistaa. Vaikka lakki olisi huonossa kunnossa, jalassa saattaa olla syötävää ja toisinpäin.

Haperoita ja rouskuja on metsät pullollaan. Itse en kerää kovinkaan innokkaasti haperoita tai rouskuja, koska haperoita on todella kurja käsitellä. Ne on nääs aika haperoita. Hajoavat jo sienikorissa pieniksi muruiksi. Rouskut ovat usein pieniä ja ne pitää ryöpätä. Jos tykkää nypertää sienien kanssa kotosalla enemmän, mikä ettei keräisi rouskuja tai haperoita. Esimerkiksi sikurirousku on helppo tunnistaa hajusta. Sikurirousku löyhkää currymausteelta. Aika hauskaa. Tattien tavoin kannattaa tarkistaa onko sieni jo ötököiden oma vai ei. Useimmat sekasienet kelpaavat madoille ja muille inhoille pikku vipeltäjille.

Muut sienet ovatkin sitten pirullinen suo. Mitä erikoisemman näköinen sieni, sen helpompi tunnistaa. Esimerkiksi kehnäsieni on helppo tunnistaa. Kolmen tähden sieni on tuokin hämmentävä sieniotus. Selkeä ohjenuora erikoisempiin sieniin on se, että jos et tunnista varmasti syötäväksi, et poimi tai vaikka poimisitkin, et syö. Lankavärjärit voivat tunkea tunnistamattomat sienet pataan ja värjätä niillä lankoja.

Sienestäminen on todella hauskaa ja tervettä puuhaa. Metsässä liikkuminen tekee hyvää niin mielelle kun keholle ja hyvä mieli jatkuu kun pakastin täyttyy sienistä. Sienet ovat ihan ilmaista herkkuruokaa ja kun löytää parhaat sienestyspaikat, sienisaalis voi kasvaa uskomattomiin litramääriin.

Murto-osa viime syksyn sienisaaliista. September 2012 neva forget. Suppikset vasemmalla, kantarellit oikealla.

Omavarainen kesä

Normaalit työssäkävijät heittäytyvät kesällä piknikreissuille, kesämökkikaljoittelun pariin ja ottavat rennosti kesäloman merkeissä. Minulla sen sijaan on erittäin kiireistä varsinkin juuri nyt. Puutarhakasvit vaativat oman panoksensa kastelun ja muun huolehtimisen kanssa, villivihanneksia pitää kerätä talven ruokia varten, pian alkaa sienestys- ja marjastuskausi, kasvivärimatskut ovat parhaimmillaan... Eilen pilkoin talven kokkailuja ja leipomisia varten 9 litraa raparperia. Tuli muuten ryppyiset sormet. Ensimmäiset kantarellit bongasin jo juhannuksena. Halailin herra Ihmemiestä ja höpöteltiin mukavia, yhtäkkiä silmät osuivat kantarellipienokaisiin, kiljaisin riemusta ja riistäydyin haliotteesta irti. Sienissä kulminoituu ilmainen ruoka parhaimmillaan. Kantarellit ja suppilovahverot ovat ostettuina hemmetin kalliita, mutta kerättyinä ilmaisia ja metsässä kävelyhän on terapiaa parhaimmillaan. Kun ottaa vielä koirat mukaan, kaikki hyötyvät ja nauttivat. Nautinto sieniretkistä jatkuu talvella, kun saa napata pakastimesta pussillisen sieniä ruokaa varten.

Kiirettä pitää ja kun en osaa olla ilman käsitöitä kovin pitkään, kaiken ilmainenruokateeyrttikeruukasvivärjäyshässäkän lisäksi pitää toki istua tuntikausia ompelukoneella ja neuloa, vaikka ne voisi aivan hyvin jättää talven puuhiksi. Sisällä tekisi mieli nyhjötellä pahimman auringonpaisteen aikana, mutta toisaalta pitäisi nyt hyödyntää hyvät kelit ja käydä läpi muuttolaatikot ja heittää tavaraa kiertoon, roskiin ja omaan tuunaushyötykäyttöön. Keli on myös loistava erilaisille ulkonikkaroinneille ja esimerkiksi leipälaatikon spraymaalaamiseen tuunausmielessä (siitä tulee kuvia myöhemmin).

Onneksi herra Ihmemies auttoi viimeistelemään kasvimaani ja se on nyt niin zen, että puuttuu vain muovinen Venus-patsas ja sen voisi kuvata johonkin pihapuutarhalifestyle-elämään. Keväällä kylvetyt kasvit alkavat jo tuottaa satoa ja on pakko kehaista, että itse kasvatetut uudet perunat ovat ainakin kolme kertaa parempia kuin kaupasta ostetut. Nostetaan maasta, tuodaan sisälle, pestään ja laitetaan kattilaan. Siitä ei paljon tuoreemmaksi peruna pääse! Maku on kuorissakin aivan uskomaton. Naureskelin, että opetan itseni aivan liian elitistiksi. Ei ole enää kaupasta ostettu kurkku minkäänmakuista. Eikä peruna. Oikeastaan mikään.

Odotan innolla syksyn juuresten nostoa. Porkkanaa, sellereitä, naurista. Jos onnistuvat. Basilikaa pitää jo kerätä talteen.

Eilen hyödynsimme hyvää keliä äidin kanssa ja siivosimme hänen varastonsa. Kun lappasin äidin laatikoista itselleni kaikkea löylykauhasta vanhoihin tauluihin, totesin ettei kyllä ikinä tarvitse ostaa mitään. Kaikkea löytyy jo valmiina ja jos valmista tavaraa ei ole, nykyisillä kädentaidoillani on helppo synnyttää oikeastaan ihan mitä vain. Tekee höpöä tuollaisen tajuaminen. Riippumattomuus notkuvista tavaratalohyllyistä on upeaa ja voimauttavaa.