Kaikki kiertoon!

Olen melko pitkään tuskaillut kosmetiikan kanssa. Periaatteet eivät salli halpojen kemikaalitököttien ostamista ja Lushin tuotteet ovat ihania, mutta välillä budjettiin sopimattomia. Ihoni on todella epäpuhdas ja yleensä vielä noessakin kaiken maailman puulämmityshommista. Kun ei tarvitse paljon enää naamalla päteä yökerhossa vastakkaiselle sukupuolelle, kiinnostus läästiä naamaa ja tuskastua mustapäiden määrästä, on laimentunut. Päätin nyt kuitenkin lähteä tekemään kotikosmetiikkakokeiluja valmistin sekä hiusöljyn (hiukset ovat minulle oikeasti tärkeät ja niihin tuhraankin rahaa ja aikaa) että kasvojen puhdistukseen tarkoitetun öljyn, Käytän meikkiä niin harvoin, että varsinaista meikinpuhdistusöljyä tämä ei ole. Oliiviöljyyn lorauttelin mm. laventelia ja ylang ylangia. Tein (äidin suosiollisella avustuksella) vanhasta froteepyyhkeestä kestopuhdistusliinoja. Ohjeen ja inspiraation löysin tästä kertakaikkisen mainiosta blogista, Hääräämöstä. Koska saumuria ei löydy, tein ihan vain yksinkertaisia neliöitä, joita siksakkasin kunnes ompelukoneiden jumaluus katsoi minua jälleen epäsuopeasti ja päätimme äidin kanssa vaihtaa askareita. Minä kokosin keittiöjakkaran ja hän siksakkasi neliöt loppuun. Näissä kestopuhdistusliinoissa on sen verran karkea pinta, että käytän niitä pyörivin liikkein, jolloin saadaan samaan settiin myös ihon kuorinta. En tiedä vaikuttaako tämä(kään) parantavasti ihon kuntoon, mutta ainakin mukavaa touhua tällainen kotikosmetiikkahääräily!

Harvoin saan käsitöitä kuviksi asti blogiini, mutta tämän olen jopa kuvannut ja tadaa! Toimistotuolin päällinen vanhoista t-paidoista. T-paidat leikattu kuteeksi ja neulottu 10 mm puikoilla ainaoikein. Hämmentävä nyöriviritelmä pujoteltuna kuteen reunoja pitkin ja kiristetty istuinosan alle pitämään päällinen paikoillaan. Kaveri esitteli Fb:ssa taannoin matonkuteesta tehtyä tyynyliinaa. Se oli hieno se tyynyliina ja heitinkin puikoille samantien tuon päällisen jälkeen tyynyliinan alun. Saa nähdä tuleeko siitä suunnitellusti hiaaano vai ei.

Langanvärjäys on ollut tauolla, koska värikasveja ei kauheasti talvisin ole käytettävissä. Sipulinkuorta on kuitenkin kerätty joka kokkauksen yhteydessä ja langat purettuvat parhaillaan. Tämä oli vähän pakkorako, koska kesken oleva villatakki kaipaa käsinvärjättyjä lankoja lisää. Samantien meni sitten kokeiluun teellä ja kahvillakin värjääminen. Mahtava keino päästä eroon vanhoista teepusseista ja kierrättää kahvinporot ja pannuun jääneet lirut. Ainakin teoriassa; tuloksia on vaikea vielä ennustaa, jään odottamaan jännityksellä mitä lankaihanuuksia porisevasta padasta nousee.

Kirja-arvostelu: Toisinnäkijän päiväkirja

Kaarina Davisin Toisinnäkijän päiväkirja oli viime vuonna varmasti hyvin monen Davisiin tutustuneen ostoslistalla. Melkein ostin itsekin, mutta päätin (rahankulutusta vähentääkseni) kuitenkin odottaa kirjaston varausjonossa viikkotolkulla. Odotus palkittiin, ei hienolla, maailmaa avartavalla lukukokemuksella vaan sillä, että en tule koskaan kirjaa ostamaan ja eurot säästyivät.

Kaarina Davis on noussut ihmisten tietoisuuteen kahdella aiemmalla kirjallaan Rankka kutsumus ja Irti oravanpyörästä. Davis kirjoittaa ahkerasti blogia ja vastailee monen yksinkertaisemman elämän perään haikailevien ihmisten kysymyksiin julkisesti blogissaan. Itse rakastuin kovastikin Irti oravanpyörästä -kirjaan ja luin sen muutamankin kerran hakien inspiraatiota ja tukea omille kamppailuilleni elämän yksinkertaistamisesta. Lyhyessä ajassa Davisista on tullut tietynlainen guru, omavaraisuuden ja yksinkertaisen elämän nokkahenkilöitä Suomessa.

Toisinnäkijän päiväkirja on omakustanne. Omakustanne on aina riski. Toki kirjoittaja saa varmasti teoksensa julkaistuksi ja juuri sellaisena kuin itse haluaa, mutta samalla poistuu kustannusyhtiöiden vankka asiantuntijuus ja markkinointikoneisto. Markkinoinnista Davisin ei tarvinnut olla huolissaan edellisten kirjojen menestyksen takia ja kansa odotti kieli pitkänä uutta kirjaa.

Välittömästi kun sain kirjan käteeni, avasin sen ja huomio kiinnittyi jollain tavalla hieman häiritsevään taittoon. Jokin tekstin sijoittelussa tai riviväleissä tai jossakin kaihersi aivoja koko lukukokemuksen ajan. Pyrin unohtamaan tekstin fyysisen muodon ja keskittyä sisältöön. Valitettavasti myös sisältö oli pettymys.

Toisinnäkijän päiväkirja on juuri sitä mitä nimi sanoo - päiväkirja. Kokoelma kirjoituksia. Kirjalta puuttuu kunnon rakenne. Punaista lankaa ei varsinaisesti ole, vaikka takakansi lupaili melko mahtipontisestikin kuinka kirjassa Kaarina pohdiskelee luonnon hoivaamista ja omaa juurettomuuttan ja kuinka nämä kaksi asiaa kytkeytyvät lopussa yhteen. Davis kirjoittaa paljon omasta kuolemastaan ja kirjan sävy on synkkä. Luonto on edustettuna kirjassa lähinnä metsähakkuiden inhoamisen, vihaamisen ja tuhovoiman ihmettelyn kautta. Itse olin kävelyllä kirjan jälkeen vanhalla hakkuuaukealla. Kun olin lapsi, matalan kallion päältä näki kymmenien metrien päähän, kunnes aukea päättyi ojaa reunustavaan risukkoon. Nyt hakkuuaukea, vajaat 15 vuotta myöhemmin, kasvaa reipasta nuorta puuta. Mietitytti, että olenko minä vain niin onnekas että lähiympäristössäni tehdään vain pieniä metsähakkuita, jotka kasvavat hetkessä umpeen ja ennen kuin kasvavat umpeen, toimivat maitohorsman ja villivadelman runsaina keruupaikkoina vai onko kirjaan kenties livahtanut muutama liioitteleva tunnekuohu "maailmanloppu on täällä"-tyyppisiin metsähakkuuteksteihin?

Törmäsin pariin törkeään asiavirheeseen. Nämä asiavirheet veivät uskottavuutta koko kirjalta. Jos tuon kirjailija sanoi väärin, onko tämäkään asia oikein? Davisin eräs päiväkirjamerkintä käsittelee Irti oravanpyörästä -kirjan julkaisemista edeltäviä aikoja, kun kustannustoimittajalta tulee korjausehdotuksia. Davis kirjoittaa merkinnässä siitä, kuinka seuraavan kirjan hän omakustantaa. Lukijana minulle tuli sellainen olo, että korjailu, tekstin hiominen huippuunsa, lisäilyt sinne tänne ja poistot sieltä täältä tuntuivat Davisista äärimmäisen raskaalta.

Valitettavaa on, että uusimmassa omakustannekirjassa olisi ollut kustannustoimittajan punakynälle kyllä käyttöä. Nyt kirja jäi sekavaksi, synkkäsävyiseksi kokoelmaksi kirjoituksia milloin mistäkin. Pettymys oli suuri. Kun kahlasin kiukulla kirjaa kohti loppua ja takakannessa lupailtu kahden asian yhteenkietoutuminen kuvailtiin, olin todella pettynyt ja jopa vihainen. Kirja ei antanut mitään muuta kuin pahan mielen.

Tekijä: Kaarina Davis
Kirjan nimi: Toisinnäkijän päiväkirja
Julkaisuvuosi 2013
ISBN: 978-952-93-2097-4

Päätoimittajan päiväkirjasta osa 1

Alkuvuotta on leimannut vahvasti Pakanaverkon jäsenlehden Vox Paganorumin kanssa puuhailu. Olen ollut toimituskunnassa rivitoimittajana muutaman vuoden ja uskalsin ottaa täksi vuodeksi päätoimittajan pestin. Vapaaehtoistyönä pienellä budjetilla toteuttettava lehti saattaa heittäytyä kovinkin haasteelliseksi ja ongelmia voi tulla aivan yllättävistäkin suunnista. Toivon mukaan henkinen valmistautuminen on riittävä, jos asiat alkavat pissiä oikein huolella. Kirjoittelin itselleni muistilistaa "Kun kaikki asiat kaatuu"-hengessä ja järkevien "mitä jos oikolukijat katoaa"-tyyppisten merkintöjen perään lisäsin "Älä anna kaiken kaatua". Se oli minusta kovin hauska lisäys. Oma kiva paras kiva!

Pari viikkoa vielä deadlineen ja homma tuntuu luonaavan. Välillä jopa uhoan, että minkä alemman johtoportaan toimihenkilön yhteiskunta on minussa menettänyt. Ehkä se on juurikin vapaaehtoisuus ja rakkaus kirjoittamiseen, joka tekee minusta innokkaan päätoimittajan. Rahaa ei tule tästä penniäkään ja se tuntuu toimivan jopa parempana motivaationa tehdä hyvää työtä kuin pienehkö kuukausipalkka, joka juoksee teit mitä tahansa.

Toimituskunta on mielestäni asettunut taakseni hyvin ja haluan jatkuvasti motivoida, kehua ja joskus ylistää kyynelsilmin kaikkia ihmisiä, jotka uhraavat omasta vapaa-ajastaan osan lehden tekemiseen. Motivoi meikääkin, kun homma toimii. Tietysti nyt on helppo hymyillä, kun on deadlineihin hyvin aikaa ja kaikki menee hienosti. Toivottavasti nurkan takana ei piile katastrofia.

Pää pyörii Voxin ympärillä vähän liikaakin ja nollaustoimintana siivoan, teen käsitöitä ja käsittelen raakavilloja. Hurjat pakkaset eivät nyt houkuttele autotalliin nyppimään, karstaamaan ja kehräämään villoja, mutta toivottavasti pian jo hellittää. Koirillakin tassut palelee! On aika surkean näköistä touhua kun lyhyelläkin pissalenkillä nostellaan tassuja ja tarpeiden tekeminen on vähän vaikeaa kun yrittää samanaikaisesti pitää kaikkia tassuja irti kylmästä maasta.

Puulämmitys on sentään edelleen ihana asia. Järjestelen pannuhuonetta, lakaisen roskia lattialta, puhdistan pannun tuhkasta ja noesta miltei uskonnollisella hartaudella. Sitähän se jollain tapaa onkin, uskonnonharjoitusta. Tuli tulee sytyttää rauhallisesti ja kunnioittavasti. Jos heittelee puut ja sytykkeet miten sattuu ja päästelee ärräpäitä, sohii ja sählää, tuli ei syty. En suostu käyttämään sytytysnestettä vaan tuli sytytetään tuohia ja sanomalehtiä käyttäen. Pannuhuoneessa on lämmin, tuli räiskyy, humisee ja savun tuoksu jää usein vaatteisiin. Välillä mieleen palaa muistoja Pakanaverkon leirinuotiolta.

Arki kietoutuu Voxiin. Tästä voisi kirjoittaa, ja tuosta! Saisikohan tähän jonkun freesin pakananäkökulman? Hetkinen, tää tyyppihän tietää tästä ja tästä, taidan kysyä kirjoitushalukkuutta! Välillä uppoudun kirjoittamaan omia tekstejäni ja olen mm. tutustunut Vox-artikkelin tiimoilta Lakshmi-nimiseen hindujumalattareen, joka on aika awesome. Vaikka Vox viekin miltei kaiken mahdollisen ajan, antaa se jotakin takaisin.

Lakshmin sanotaan auttavan saavuttamaan maaleja ja tavoitteita. Katsokoon Lakshmi suotuisasti Voxin perään, jotta lehti valmistuu ajallaan, päätyyy lukijoille ajallaan ja antaa lukuelämyksiä.