Maagisessa todellisuudessa on roina pölissyt siihen malliin, että välillä tarvitsee lisäinspiraatiota ja uusia näkemyksiä tavarakasoihin. Törmäsin useaan otteeseen erinäisissä raivausblogeissa mainintaan Anne Te Velde-Luomasta. Te Velde-Luoma on personal organizer ja hänen kotisivunsa löytyvät osoitteesta www.anneluoma.nl/Suomi.html. Vuonna 2010 on ilmestynyt Te Velde-Luoman kirja Kaaoksen kesyttäjä - tavarat, paperit ja aika haltuun.
Raivaushenkisesti lainasin tietysti kirjan kirjastosta, enkä ostanut omaksi (Te Velde-Luoma sanoo itsekin kirjassaan, että kirjastot ovat kirjojen säilytyspaikkoja, eivät kotien kirjahyllyt). Kun sain kirjan kätöseeni, ensimmäisenä ihmettelin että onpas ohut ja pieni kirja! Tälläkö lipareella viimeiset raivausongelmani poistuvat? Ehkäpä Te Velde-Luoma oli soveltanut kirjassaankin jonkinlaista raivausperiaatetta ja jättänyt kaiken turhan pois, koska vähäisestä sivumäärästään huolimatta kirja on aika napakkaa asiaa.
Ensimmäinen selkeä kritiikin aihe oli fontti. Naarmuisten silmälasien läpi, himmeässä valaistuksessa fontti oli hieman liian pientä ja ohutta. Tämä saattaa olla asia, johon kiinnittävät huomiota lähinnä ne ihmiset, joilla on jo valmiiksi silmissä vikaa, mutta en lähtisi suosittelemaan kirjan lukemista vaikkapa seitsemänkymppiselle mummolleni.
Kun pääsin fonttiangstistani yli, kirjan lukeminen eteni aika nopeasti - vaikka samalla raivauspuuhat olivat kesken. Kirja antaa yksityiskohtaiset ja selkeät ohjeet raivaamiseen, mutta käsittelee myös sitä, miksi roinaa kerääntyy ja millaiset asiat esimerkiksi Suomen historiassa ovat vaikuttaneet siihen, että elämme parittomien sukkien ja rikkinäisten "tää on mun mummon vanha jalkarahi"-tyyppisten esineiden kanssa. Loppukirjassa kevennetään muistia, aikatauluja ja luodaan paperikaaoksesta arkisto.
Koska itse olen raivannut jo melko pitkään, useat kirjan esittelemät perusasiat olivat jo tuttuja tai jopa hallussa. Sen sijaan, että nämä perusjutut olisivat ärsyttäneet, pystyin riemuitsemaan; ton mä osaan jo! Omalle roinanraivaukselleen tulee niin sokeaksi, ettei huomaa edistymistään. Tämä kirja loi hyvää mieltä sen suhteen, että olen oikeasti edistynyt ns. hurjimmista vuosistani. Kirja puhuu myös positiivisesta ajattelusta ja siitä, kuinka suomalaiset häpeävät ja piiskaavat itseään ihan turhaan. Minua esimerkiksi hävettää se, ettei oma roinaproggikseni ole vieläkään valmis, mutta toisaalta en usko kenenkään tuomitsevan minua siitä, että pyrin järkeistämään tavaramäärääni ja ostoskäytöstäni. Kirja siis antaa ohjeistusta myös henkiselle puolelle.
Kaikkein suurin anti minulle kirjasta oli kuitenkin aikaan ja muistiin liittyvä raivaus. Siinä missä materiaalisen omaisuuden karsiminen menee rutiinilla, minulla on vaikeuksia järjestää aikatauluni ja pääni niin, että ne eivät olisi täynnä turhaa ryönää. Siinä missä työuupumus on tuttua huttua kaikille tavalla tai toisella, vapaa-aikauupumuksesta harvoin kirjoitetaan - mutta tässä kirjassa siitä puhutaan! Kirja esittelee toistuvasti yksinkertaisen kaavan kaikenlaiseen raivaamiseen ja tällä kaavalla saa niin kalenterinsa kuin ullakkonsa järjestykseen. Kirjan läpi huokui anteeksiantavainen ja ymmärtäväinen fiilis, joka on omiaan minulle. Joku toinen saattaisi hermostua päähäntaputtelumeininkiin ja kaivata kirjalta enemmän sellaista "potku perseelle"-meininkiä.
Kirja oli melko lyhyt, mutta kuten jo mainitsin, ytimekäs ja asiassa pysyvä. Se, että kirja on helppo lukea kannesta kanteen alle vuorokaudessa, on kuitenkin huono homma sen suhteen, että ei tule samantien tehtyä kirjan ohjeiden mukaan vaan hienot ohjeet ja mietteet pitää selata kirjasta jälkikäteen. Kirjasta olisi saanut irti kaiken kivan parhaiten sillä, että kävisi luku kerrallaan asiat läpi ja samantien soveltaisi käytäntöön.
Nopea lukukokemus takaa sen, että asiat unohtuvatkin nopeasti. Informaatiota ja ohjeita tuli sen verraan haipakkaa tahtia, että vain osa imeytyi muistiin. Kirja ansaitsee ehdottomasti toisen lukukerran. Suosittelen kirjaa kaikille, jotka haluavat lukea empaattisen roinanraivauskirjan. Uskon kirjan antavan niin raivaaja-aloittelijalle kuin kokeneemmallekin raivauskoneelle ajateltavaa ja näkemyksiä.
Tekijä: Anne Te Velde-Luoma
Kirjan nimi: Kaaoksen kesyttäjä - tavarat, paperit ja aika haltuun
Kustantaja: BTJ Finland Oyj
Julkaisuvuosi: 2010
ISBN: 978-951-692-802-2
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirja-arvostelu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirja-arvostelu. Näytä kaikki tekstit
tiistai 11. marraskuuta 2014
maanantai 3. marraskuuta 2014
Kirja-arvostelu: Nuukaillen eli kuinka pelastin kukkaroni ja maailman
Ystäväni antoi minulle kuukausi sitten kolme kirjaa, joista yksi oli Laura Honkasalon Nuukaillen eli kuinka pelastin kukkaroni ja maailman. Aloitin kirjan lukemisen hieman epäillen, koska kirjan kansi ei ollut kovin houkutteleva ja kannen pintakin tuntui inhottavalta sormiin. Kyllä, pienet asiat vaikuttavat siihen miten lähden jotakin kirjaa lukemaan. Kirja voitti melko nopeasti minut puolelleni ja olin miltei haikea kun kirja loppui. Perhana kun oli hyvä!
Honkasalo on kirjailija, toimittaja, suomentaja ja kahden lapsen yksinhuoltajaäiti. Nuukaillen on kirjoitettu naisen näkökulmasta ja melko usein asioita käsitellään nimenomaan äidin näkökulmasta. Vaikka en itse äiti-ihminen olekaan, äitinäkökulma ei haitannut lainkaan vaan toi lisäsisältöä kirjaan, kun asioita pohdittiin monen sukupolven näkökulmasta.
Alkuun kirja oli enemmänkin kokoelma pieni säästö- ja nuukailuvinkkejä, mutta kirjan edetessä lähdettiin syvempiin teemoihin kuten downshiftaukseen, käsitöiden mielekkyyteen, informaatioähkyyn, shoppailukulttuuriin, markkinointiin ja ihmisten ostoskäytökseen. Tavallaan Nuukaillen on kokoelma tekstejä siitä, miten materialistinen maailma ei ole kenellekään hyväksi. Honkasalo vertaa usein nykymaailman menoa omaan lapsuuteensa ja nuoruuteensa sekä valitettavan usein myös sota-aikaan ja pula-aikaan. Uskoisin, että kirjailijan tarkoitus on nostaa esimerkiksi pula-aikaan viitatessaan esille sen, että ihan oikeasti pienemmälläkin tavaramäärällä pärjää ja rikkinäisen paidan voi parsia ja korjata tyylikkäästi, mutta jatkuva vastakkainasettelu sota- ja pula-ajan sekä nykyajan välillä luo hieman sellaisen fiiliksen, että Honkasalo ihannoisi näitä vaikeita aikoja.
Aivan kirjan alussa minua häiritsi valtavasti se, että eri lukujen otsikot eivät olleet kovin osuvia, mutta opin nopeasti ohittamaan otsikot ja lukemaan luvun ilman ennakko-oletuksia. Esimerkiksi "Vaatimaton vauva"-otsikolla varustettu luku käsitteli sekä vauvantarvikkeiden valtavaa määrää, nuorisoa, brändejä että muotibloggaajia. Kun ei tarttunut otsikkoon, huomasi, että jokaista aihetta oli käsitelty melko laajasti ja monia eri asioita huomioon ottaen. Mielestäni on tärkeää käsitellä asioita mahdollisimman laajasti (joskin jonkinlaista punaista lankaa noudatellen), koska harvat asiat ovat mustavalkoisia. Tekstiin oli viljelty reilulla kädellä huumoria, joka ainakin minuun iski täysillä.
Joinakin hetkinä epäilin, että Honkasalo on esimerkiksi identtinen kaksoseni, mutta syntymävuosi ei täsmännyt, joten ehkäpä kyseessä on vain jonkinlainen telepaattinen yhteys tai muu jännä, hyvin jännä samankaltaisuus, koska kirjan ajatukset mukailivat niin paljon omiani. Pidin myös siitä, että kirjailija osaa nauraa itselleen ja kirjailijalla oli myös rohkeutta sanoa melko suoraan, jos jokin asia oli hänen mielestään pöljää. Teksti oli siis rehellistä ja (anteeksi että käytän tätä termiä) elämän makuista.
Joihinkin väitteisiin olisin kaivannut tueksi lähteitä, esimerkiksi siihen, että alumiinitölkkien kierrätystehdas saastuttaa Australiassa tai second hand -vaatteita, joita ei saada Suomessa kaupaksi, raahataan jätteeksi Afrikkaan.
Kirjan lopussa on melko kattava kirjallisuuslista, jos kirjan käsittelemät aiheet kiinnostavat. Kirjassa on myös söpöjä pieniä laatikoita, joissa on lainauksia esimerkiksi vuonna 1938 ilmestyneestä "Joka emännän apulainen"-kirjasta tai vuoden 1871 "Kotoaskareet"-kirjasta.
Pikkuvioistaan huolimatta suosittelen kirjaa lämpimästi ihmisille, jotka haluavat tutkailla omaa rahankäyttöään, säästää, oppia nuukailuniksejä ja toisaalta pohtia myös mainostajia, shoppailua, brändejä ja omaa ajankäyttöään. Inspiroiva, maanläheinen kirja.
Tekijä: Laura Honkasalo
Kirjan nimi: Nuukaillen eli kuinka pelastin kukkaroni ja maailman
Kustantaja: Kirjapaja
Julkaisuvuosi: 2014
ISBN: 978-952-247-439-1
Honkasalo on kirjailija, toimittaja, suomentaja ja kahden lapsen yksinhuoltajaäiti. Nuukaillen on kirjoitettu naisen näkökulmasta ja melko usein asioita käsitellään nimenomaan äidin näkökulmasta. Vaikka en itse äiti-ihminen olekaan, äitinäkökulma ei haitannut lainkaan vaan toi lisäsisältöä kirjaan, kun asioita pohdittiin monen sukupolven näkökulmasta.
Alkuun kirja oli enemmänkin kokoelma pieni säästö- ja nuukailuvinkkejä, mutta kirjan edetessä lähdettiin syvempiin teemoihin kuten downshiftaukseen, käsitöiden mielekkyyteen, informaatioähkyyn, shoppailukulttuuriin, markkinointiin ja ihmisten ostoskäytökseen. Tavallaan Nuukaillen on kokoelma tekstejä siitä, miten materialistinen maailma ei ole kenellekään hyväksi. Honkasalo vertaa usein nykymaailman menoa omaan lapsuuteensa ja nuoruuteensa sekä valitettavan usein myös sota-aikaan ja pula-aikaan. Uskoisin, että kirjailijan tarkoitus on nostaa esimerkiksi pula-aikaan viitatessaan esille sen, että ihan oikeasti pienemmälläkin tavaramäärällä pärjää ja rikkinäisen paidan voi parsia ja korjata tyylikkäästi, mutta jatkuva vastakkainasettelu sota- ja pula-ajan sekä nykyajan välillä luo hieman sellaisen fiiliksen, että Honkasalo ihannoisi näitä vaikeita aikoja.
Aivan kirjan alussa minua häiritsi valtavasti se, että eri lukujen otsikot eivät olleet kovin osuvia, mutta opin nopeasti ohittamaan otsikot ja lukemaan luvun ilman ennakko-oletuksia. Esimerkiksi "Vaatimaton vauva"-otsikolla varustettu luku käsitteli sekä vauvantarvikkeiden valtavaa määrää, nuorisoa, brändejä että muotibloggaajia. Kun ei tarttunut otsikkoon, huomasi, että jokaista aihetta oli käsitelty melko laajasti ja monia eri asioita huomioon ottaen. Mielestäni on tärkeää käsitellä asioita mahdollisimman laajasti (joskin jonkinlaista punaista lankaa noudatellen), koska harvat asiat ovat mustavalkoisia. Tekstiin oli viljelty reilulla kädellä huumoria, joka ainakin minuun iski täysillä.
Joinakin hetkinä epäilin, että Honkasalo on esimerkiksi identtinen kaksoseni, mutta syntymävuosi ei täsmännyt, joten ehkäpä kyseessä on vain jonkinlainen telepaattinen yhteys tai muu jännä, hyvin jännä samankaltaisuus, koska kirjan ajatukset mukailivat niin paljon omiani. Pidin myös siitä, että kirjailija osaa nauraa itselleen ja kirjailijalla oli myös rohkeutta sanoa melko suoraan, jos jokin asia oli hänen mielestään pöljää. Teksti oli siis rehellistä ja (anteeksi että käytän tätä termiä) elämän makuista.
Joihinkin väitteisiin olisin kaivannut tueksi lähteitä, esimerkiksi siihen, että alumiinitölkkien kierrätystehdas saastuttaa Australiassa tai second hand -vaatteita, joita ei saada Suomessa kaupaksi, raahataan jätteeksi Afrikkaan.
Kirjan lopussa on melko kattava kirjallisuuslista, jos kirjan käsittelemät aiheet kiinnostavat. Kirjassa on myös söpöjä pieniä laatikoita, joissa on lainauksia esimerkiksi vuonna 1938 ilmestyneestä "Joka emännän apulainen"-kirjasta tai vuoden 1871 "Kotoaskareet"-kirjasta.
Pikkuvioistaan huolimatta suosittelen kirjaa lämpimästi ihmisille, jotka haluavat tutkailla omaa rahankäyttöään, säästää, oppia nuukailuniksejä ja toisaalta pohtia myös mainostajia, shoppailua, brändejä ja omaa ajankäyttöään. Inspiroiva, maanläheinen kirja.
Tekijä: Laura Honkasalo
Kirjan nimi: Nuukaillen eli kuinka pelastin kukkaroni ja maailman
Kustantaja: Kirjapaja
Julkaisuvuosi: 2014
ISBN: 978-952-247-439-1
torstai 27. maaliskuuta 2014
Kirja-arvostelu: Ekodeko - sisusta kierrättäen
Olen kahlannut viimeisen viiden vuoden aikana melko monia kirjoja, jotka liittyvät esineiden tuunaukseen, kierrätykseen, uusiokäyttöön ja romusisustamiseen. Romusisustus on lempitapani sisustaa eli otetaan vanha esine, romu ja muokataan se käyttökelpoiseksi ja silmää hiveleväksi. Kun tuunauksesta innostuin, luulin kirjojen auttavan paljonkin alkuun. Hyviä tuunauskirjoja on ollut kuitenkin vaikea löytää. Suurin moka tuunauskirjoissa on mielestäni kirjoittaa tarkkoja ohjeita tarkkoine materiaaleineen. Vaikka esimerkiksi minulta löytyy yksi laatikollinen vanhoja pitsiliinoja ja pyyhepitsejä, melko monella lienee se tilanne, että pitsiliinat tuunauksiin pitää ostaa hurjaan hintaan kirpparilta. Hyvän tuunauskirjan merkki on mielestäni se, että ohje inspiroi ja antaa tukea omiin variaatioihin.
Raija Puukon ja Marjo Koivumäen kirja "Ekodeko - sisusta kierrättäen" aiheutti pikaisella selauksella "hohhoijaa, ei tää nyt oikein iske"-reaktion, mutta kun kahlasin tarkemmin ohjeita, totesin sen olevan melko mukiinmenevä kirja. Osa ohjeista on juurikin tarkoitettu tarkasti tietyillä materiaaleille, mutta yllätyin iloisesti nähdessäni yhdellä aukeamalla monenlaista kunnostettua ja tuunattua tuolia. Juuri näin, mahdollisuuksia varioida! Vielä tarkempi syynäily osoitti, että kirja on itseasiassa todella hyvä kirja omassa genressään. Kotimaisuudesta plussaa - tarvikkeet ovat tuttuja ja turvallisia. Näin muutamankin tutun, omistakin rojukasoista löytyvän esineen ja katsoin että woah, tommosta kivaa tostakin saisi.
Muutamia pikkuvikoja kirja sisälsi. Jotkut selkeästi sisustustyyliset vinkit olivat outoja, esimerkiksi vanhoista heinäseipäistä tehdyt sisustustikkaat. Joo, olihan ne ihan hienot, mutta en kyllä itse tekisi. Itse pyrin tuunaamaan vanhoista esineistä ennen kaikkea käytännöllisiä ja kauniita luomuksia, joten kaikki hiemankin epäkäytännölliset ratkaisut eivät kiinnosta. Voin vain kuvitella sitä kolinan määrä, kun sisustustikkaisiin törmää yksi tai kaksi kappaletta riehuvaa koiraa. Värimaailma oli liian suppea. Kirja on ilmestynyt vuonna 2011, jolloin turkoosi ja violetti olivat muotivärejä. Violetti ja turkoosi ovatkin mustan lisäksi käytetyimmät värit. Esineistä tulee väkisinkin hieman lian moderneja, kun maalipinnaksi isketään pirtsakka muotiväri. Olisin kaivannut laajempaa väriskaalaa. Toisaalta trenditietoisemmalle sisustajatuunailijanäpertäjälle kirja voi olla erittäin antoisa. Osittain kirjan kuvat vieraannuttivat juuri sen takia, että ne noudattelivat aina joiltain osin sisustustrendejä ja itse kapinoin kaikkea nykytrendikästä ja -muodikasta vastaan.
Enemmän tällä vuosituhannella elävälle näpertäjälle kirja on tutustumisen arvoinen, mutta tällaiselle menneisyyteen haikailijallekin kirja toimii lähinnä inspiraation lähteenä.
Tekijät: Raija Puukko ja Marjo Koivumäki
Kirjan nimi: Ekodeko - sisusta kierrättäen
Kustantaja: Atena
Julkaisuvuosi: 2011
ISBN: 978-951-796-710-5
Enemmän tällä vuosituhannella elävälle näpertäjälle kirja on tutustumisen arvoinen, mutta tällaiselle menneisyyteen haikailijallekin kirja toimii lähinnä inspiraation lähteenä.
Tekijät: Raija Puukko ja Marjo Koivumäki
Kirjan nimi: Ekodeko - sisusta kierrättäen
Kustantaja: Atena
Julkaisuvuosi: 2011
ISBN: 978-951-796-710-5
keskiviikko 15. tammikuuta 2014
Kirja-arvostelu: Toisinnäkijän päiväkirja
Kaarina Davisin Toisinnäkijän päiväkirja oli viime vuonna varmasti hyvin monen Davisiin tutustuneen ostoslistalla. Melkein ostin itsekin, mutta päätin (rahankulutusta vähentääkseni) kuitenkin odottaa kirjaston varausjonossa viikkotolkulla. Odotus palkittiin, ei hienolla, maailmaa avartavalla lukukokemuksella vaan sillä, että en tule koskaan kirjaa ostamaan ja eurot säästyivät.
Kaarina Davis on noussut ihmisten tietoisuuteen kahdella aiemmalla kirjallaan Rankka kutsumus ja Irti oravanpyörästä. Davis kirjoittaa ahkerasti blogia ja vastailee monen yksinkertaisemman elämän perään haikailevien ihmisten kysymyksiin julkisesti blogissaan. Itse rakastuin kovastikin Irti oravanpyörästä -kirjaan ja luin sen muutamankin kerran hakien inspiraatiota ja tukea omille kamppailuilleni elämän yksinkertaistamisesta. Lyhyessä ajassa Davisista on tullut tietynlainen guru, omavaraisuuden ja yksinkertaisen elämän nokkahenkilöitä Suomessa.
Toisinnäkijän päiväkirja on omakustanne. Omakustanne on aina riski. Toki kirjoittaja saa varmasti teoksensa julkaistuksi ja juuri sellaisena kuin itse haluaa, mutta samalla poistuu kustannusyhtiöiden vankka asiantuntijuus ja markkinointikoneisto. Markkinoinnista Davisin ei tarvinnut olla huolissaan edellisten kirjojen menestyksen takia ja kansa odotti kieli pitkänä uutta kirjaa.
Välittömästi kun sain kirjan käteeni, avasin sen ja huomio kiinnittyi jollain tavalla hieman häiritsevään taittoon. Jokin tekstin sijoittelussa tai riviväleissä tai jossakin kaihersi aivoja koko lukukokemuksen ajan. Pyrin unohtamaan tekstin fyysisen muodon ja keskittyä sisältöön. Valitettavasti myös sisältö oli pettymys.
Toisinnäkijän päiväkirja on juuri sitä mitä nimi sanoo - päiväkirja. Kokoelma kirjoituksia. Kirjalta puuttuu kunnon rakenne. Punaista lankaa ei varsinaisesti ole, vaikka takakansi lupaili melko mahtipontisestikin kuinka kirjassa Kaarina pohdiskelee luonnon hoivaamista ja omaa juurettomuuttan ja kuinka nämä kaksi asiaa kytkeytyvät lopussa yhteen. Davis kirjoittaa paljon omasta kuolemastaan ja kirjan sävy on synkkä. Luonto on edustettuna kirjassa lähinnä metsähakkuiden inhoamisen, vihaamisen ja tuhovoiman ihmettelyn kautta. Itse olin kävelyllä kirjan jälkeen vanhalla hakkuuaukealla. Kun olin lapsi, matalan kallion päältä näki kymmenien metrien päähän, kunnes aukea päättyi ojaa reunustavaan risukkoon. Nyt hakkuuaukea, vajaat 15 vuotta myöhemmin, kasvaa reipasta nuorta puuta. Mietitytti, että olenko minä vain niin onnekas että lähiympäristössäni tehdään vain pieniä metsähakkuita, jotka kasvavat hetkessä umpeen ja ennen kuin kasvavat umpeen, toimivat maitohorsman ja villivadelman runsaina keruupaikkoina vai onko kirjaan kenties livahtanut muutama liioitteleva tunnekuohu "maailmanloppu on täällä"-tyyppisiin metsähakkuuteksteihin?
Törmäsin pariin törkeään asiavirheeseen. Nämä asiavirheet veivät uskottavuutta koko kirjalta. Jos tuon kirjailija sanoi väärin, onko tämäkään asia oikein? Davisin eräs päiväkirjamerkintä käsittelee Irti oravanpyörästä -kirjan julkaisemista edeltäviä aikoja, kun kustannustoimittajalta tulee korjausehdotuksia. Davis kirjoittaa merkinnässä siitä, kuinka seuraavan kirjan hän omakustantaa. Lukijana minulle tuli sellainen olo, että korjailu, tekstin hiominen huippuunsa, lisäilyt sinne tänne ja poistot sieltä täältä tuntuivat Davisista äärimmäisen raskaalta.
Valitettavaa on, että uusimmassa omakustannekirjassa olisi ollut kustannustoimittajan punakynälle kyllä käyttöä. Nyt kirja jäi sekavaksi, synkkäsävyiseksi kokoelmaksi kirjoituksia milloin mistäkin. Pettymys oli suuri. Kun kahlasin kiukulla kirjaa kohti loppua ja takakannessa lupailtu kahden asian yhteenkietoutuminen kuvailtiin, olin todella pettynyt ja jopa vihainen. Kirja ei antanut mitään muuta kuin pahan mielen.
Tekijä: Kaarina Davis
Kirjan nimi: Toisinnäkijän päiväkirja
Julkaisuvuosi 2013
ISBN: 978-952-93-2097-4
Kaarina Davis on noussut ihmisten tietoisuuteen kahdella aiemmalla kirjallaan Rankka kutsumus ja Irti oravanpyörästä. Davis kirjoittaa ahkerasti blogia ja vastailee monen yksinkertaisemman elämän perään haikailevien ihmisten kysymyksiin julkisesti blogissaan. Itse rakastuin kovastikin Irti oravanpyörästä -kirjaan ja luin sen muutamankin kerran hakien inspiraatiota ja tukea omille kamppailuilleni elämän yksinkertaistamisesta. Lyhyessä ajassa Davisista on tullut tietynlainen guru, omavaraisuuden ja yksinkertaisen elämän nokkahenkilöitä Suomessa.
Toisinnäkijän päiväkirja on omakustanne. Omakustanne on aina riski. Toki kirjoittaja saa varmasti teoksensa julkaistuksi ja juuri sellaisena kuin itse haluaa, mutta samalla poistuu kustannusyhtiöiden vankka asiantuntijuus ja markkinointikoneisto. Markkinoinnista Davisin ei tarvinnut olla huolissaan edellisten kirjojen menestyksen takia ja kansa odotti kieli pitkänä uutta kirjaa.
Välittömästi kun sain kirjan käteeni, avasin sen ja huomio kiinnittyi jollain tavalla hieman häiritsevään taittoon. Jokin tekstin sijoittelussa tai riviväleissä tai jossakin kaihersi aivoja koko lukukokemuksen ajan. Pyrin unohtamaan tekstin fyysisen muodon ja keskittyä sisältöön. Valitettavasti myös sisältö oli pettymys.
Toisinnäkijän päiväkirja on juuri sitä mitä nimi sanoo - päiväkirja. Kokoelma kirjoituksia. Kirjalta puuttuu kunnon rakenne. Punaista lankaa ei varsinaisesti ole, vaikka takakansi lupaili melko mahtipontisestikin kuinka kirjassa Kaarina pohdiskelee luonnon hoivaamista ja omaa juurettomuuttan ja kuinka nämä kaksi asiaa kytkeytyvät lopussa yhteen. Davis kirjoittaa paljon omasta kuolemastaan ja kirjan sävy on synkkä. Luonto on edustettuna kirjassa lähinnä metsähakkuiden inhoamisen, vihaamisen ja tuhovoiman ihmettelyn kautta. Itse olin kävelyllä kirjan jälkeen vanhalla hakkuuaukealla. Kun olin lapsi, matalan kallion päältä näki kymmenien metrien päähän, kunnes aukea päättyi ojaa reunustavaan risukkoon. Nyt hakkuuaukea, vajaat 15 vuotta myöhemmin, kasvaa reipasta nuorta puuta. Mietitytti, että olenko minä vain niin onnekas että lähiympäristössäni tehdään vain pieniä metsähakkuita, jotka kasvavat hetkessä umpeen ja ennen kuin kasvavat umpeen, toimivat maitohorsman ja villivadelman runsaina keruupaikkoina vai onko kirjaan kenties livahtanut muutama liioitteleva tunnekuohu "maailmanloppu on täällä"-tyyppisiin metsähakkuuteksteihin?
Törmäsin pariin törkeään asiavirheeseen. Nämä asiavirheet veivät uskottavuutta koko kirjalta. Jos tuon kirjailija sanoi väärin, onko tämäkään asia oikein? Davisin eräs päiväkirjamerkintä käsittelee Irti oravanpyörästä -kirjan julkaisemista edeltäviä aikoja, kun kustannustoimittajalta tulee korjausehdotuksia. Davis kirjoittaa merkinnässä siitä, kuinka seuraavan kirjan hän omakustantaa. Lukijana minulle tuli sellainen olo, että korjailu, tekstin hiominen huippuunsa, lisäilyt sinne tänne ja poistot sieltä täältä tuntuivat Davisista äärimmäisen raskaalta.
Valitettavaa on, että uusimmassa omakustannekirjassa olisi ollut kustannustoimittajan punakynälle kyllä käyttöä. Nyt kirja jäi sekavaksi, synkkäsävyiseksi kokoelmaksi kirjoituksia milloin mistäkin. Pettymys oli suuri. Kun kahlasin kiukulla kirjaa kohti loppua ja takakannessa lupailtu kahden asian yhteenkietoutuminen kuvailtiin, olin todella pettynyt ja jopa vihainen. Kirja ei antanut mitään muuta kuin pahan mielen.
Tekijä: Kaarina Davis
Kirjan nimi: Toisinnäkijän päiväkirja
Julkaisuvuosi 2013
ISBN: 978-952-93-2097-4
tiistai 20. elokuuta 2013
Kirja-arvostelu: Junky Styling - huippumuotia vanhoista vaatteista
Olen vihdoin ottanut härkää sarvista ja päättänyt opetella ompelemaan. Olen todennut monta kertaa, kuinka naurettavaa on se, että osaan neuloa pitsihuiveja ja palmikkovillapaitoja, mutta en osaa ommella kestävää saumaa. Edelleenkin on opettelemista, mutta olen edistynyt muutamassa kuukaudessa melko paljon. Tälläkin hetkellä päälläni on kirpparimekosta tuunaamani paita. Itsetehtyä tai tuunattua ei voita mikään.
Olen erittäin huono seuraamaan valmiita ohjeita, joten olen etsiskellyt kirjastosta inspiraatiota omiin ompeluksiin. Erilaiset muodin historiaa käsittelevät opukset ovat loistavia tähän. Rakastin jo teininä vaatesuunnittelua ja on ollut mukavaa luonnostella vuosien jälkeen vaatteita piirrustuslehtiöön. Oma kroppani on tehty lähinnä 1950-luvun vaatteita varten, nykymuoti ei minulle sovi, ei tyylillisesti eivätkä leikkauksetkaan kroppaani imartele. Menin sitten lainaamaan kirjastosta juurikin vintagevaatteita esitteleviä kirjoja ja myös kammottavan muotiblogaajien kasaaman kirjan, josta arvostelu tuttavani Pussinäädän kirjablogissa . Kun käteeni osui Junky Styling -kirja, olin melko varautunut tuon Style-kirjan jälkeen. Yllätyin kuitenkin iloisesti.
Kuvia on paaaljon. Se on mukavaa. Teksti oli kuitenkin äärettömän vaaleaa ja ohutta, vaikealukuista. Kirjan alku käsittelee kirjoittajien Junky Styling -vaatemerkkiä. Olisi ehkä ihan kiinnostavaa luettavaa, mutta silmäni alkavat särkeä pelkästä ajatuksesta, että lukisin vaatemerkin historiaa pitkät pätkät. Lyhyesti: Junky Styling on kirppariostosten mielikuvituksellista käyttöä persoonallisten vaatteien materiaaliksi. Vaikka alku ei annakaan migreeniherkälle lukijalle mitään, lopun vaateohjeet ovat mahtavia! Miltä kuulostaa toppi vanhoista housuista ja vanhasta t-paidasta? Ehkä vähän hassulta, nutta kuvat todistavat että homma toimii. Kirja sisältää myös materiaalitietoa ja kirpparivaatteiden ostoon vinkkejä. Jotkut kirjan ohjeet voivat näyttää vähän pöljiltäkin (yksi toppi näyttää siltä, että päälle on vedetty nurinperin pieni keltainen lasten toppatakki), mutta ainakin oma ompelumielikuvitukseni alkoi laukata kirjaa lukiessa hurjasti. Kirja auttaa näkemään valmiin vaatteen materiaalina sen sijaan, että vaate nähtäisiin esimerkiksi t-paitana, josta saadaa tuunaamalla hauskempi t-paita. Esimerkiksi iso miesten kauluspaita muutetaan ihastuttavaksi hameeksi, jossa hihat muodostavat toiselle sivulle rusetin. Kaltaiselleni "vitut mä mitään ohjeita tai kaavoja tähän tartte"-ompelijalle summittaiset ohjeet ovat enemmän kuin tervetulleita tarkkojen kaavojen ja yksityiskohtaisten ompeluohjeiden sijaan.
Suurin suru ehkä tämän kirjan kanssa on siinä, että vaatekaappini on nyt jo aika täydellinen ja jos alan käydä läpi vaatteita, jotka makaavat liian pieninä (mutta ah niin ihanina ettei voi heittää pois) varastossa, vaatekaappini räjähtää taas käsiin.
Suosittelen kirjaa kaikille kirpparihenkisille ompelijoille. En ehkä lähtisi ihan omaan hyllyyn ostamaan, mutta kirjasto on ystävä!
Junky Styling - huippumuotia vanhoista vaatteista
Tekijä: Annika Sanders
Kustantaja: Perhemedia, 2011
ISBN: 978-952-494-286-7
Olen erittäin huono seuraamaan valmiita ohjeita, joten olen etsiskellyt kirjastosta inspiraatiota omiin ompeluksiin. Erilaiset muodin historiaa käsittelevät opukset ovat loistavia tähän. Rakastin jo teininä vaatesuunnittelua ja on ollut mukavaa luonnostella vuosien jälkeen vaatteita piirrustuslehtiöön. Oma kroppani on tehty lähinnä 1950-luvun vaatteita varten, nykymuoti ei minulle sovi, ei tyylillisesti eivätkä leikkauksetkaan kroppaani imartele. Menin sitten lainaamaan kirjastosta juurikin vintagevaatteita esitteleviä kirjoja ja myös kammottavan muotiblogaajien kasaaman kirjan, josta arvostelu tuttavani Pussinäädän kirjablogissa . Kun käteeni osui Junky Styling -kirja, olin melko varautunut tuon Style-kirjan jälkeen. Yllätyin kuitenkin iloisesti.
Kuvia on paaaljon. Se on mukavaa. Teksti oli kuitenkin äärettömän vaaleaa ja ohutta, vaikealukuista. Kirjan alku käsittelee kirjoittajien Junky Styling -vaatemerkkiä. Olisi ehkä ihan kiinnostavaa luettavaa, mutta silmäni alkavat särkeä pelkästä ajatuksesta, että lukisin vaatemerkin historiaa pitkät pätkät. Lyhyesti: Junky Styling on kirppariostosten mielikuvituksellista käyttöä persoonallisten vaatteien materiaaliksi. Vaikka alku ei annakaan migreeniherkälle lukijalle mitään, lopun vaateohjeet ovat mahtavia! Miltä kuulostaa toppi vanhoista housuista ja vanhasta t-paidasta? Ehkä vähän hassulta, nutta kuvat todistavat että homma toimii. Kirja sisältää myös materiaalitietoa ja kirpparivaatteiden ostoon vinkkejä. Jotkut kirjan ohjeet voivat näyttää vähän pöljiltäkin (yksi toppi näyttää siltä, että päälle on vedetty nurinperin pieni keltainen lasten toppatakki), mutta ainakin oma ompelumielikuvitukseni alkoi laukata kirjaa lukiessa hurjasti. Kirja auttaa näkemään valmiin vaatteen materiaalina sen sijaan, että vaate nähtäisiin esimerkiksi t-paitana, josta saadaa tuunaamalla hauskempi t-paita. Esimerkiksi iso miesten kauluspaita muutetaan ihastuttavaksi hameeksi, jossa hihat muodostavat toiselle sivulle rusetin. Kaltaiselleni "vitut mä mitään ohjeita tai kaavoja tähän tartte"-ompelijalle summittaiset ohjeet ovat enemmän kuin tervetulleita tarkkojen kaavojen ja yksityiskohtaisten ompeluohjeiden sijaan.
Suurin suru ehkä tämän kirjan kanssa on siinä, että vaatekaappini on nyt jo aika täydellinen ja jos alan käydä läpi vaatteita, jotka makaavat liian pieninä (mutta ah niin ihanina ettei voi heittää pois) varastossa, vaatekaappini räjähtää taas käsiin.
Suosittelen kirjaa kaikille kirpparihenkisille ompelijoille. En ehkä lähtisi ihan omaan hyllyyn ostamaan, mutta kirjasto on ystävä!
Junky Styling - huippumuotia vanhoista vaatteista
Tekijä: Annika Sanders
Kustantaja: Perhemedia, 2011
ISBN: 978-952-494-286-7
maanantai 10. kesäkuuta 2013
Värjäyskirjat vertailussa
Lainasin kasvivärjäykseen liittyen kaksi hyvin erilaista kirjaa. Molemmat kirjat ovat omalla tavallaan monipuolisia, mutta selkeästi enemmän tulee toista selailtua. Kirjat ovat seuraavat:
Luonnosta väriä lankoihin (Riitta Aittomäki, Hans Colliander ja Heikki Kotiranta, Tammi, 2010)
Luonnonvärjäys (Anna-Karoliina Tetri, Kustannusosakeyhtiö Moreeni, 2010)
Luonnosta väriä lankoihin on uudistettu laitos parikymmentä vuotta vanhasta teoksesta. Koska keskityn tälllä hetkellä vain lankojen värjäämiseen, tämä toimii pyhänä kirjanani. En niinkään tee suoraan reseptien mukaan vaan lähinnä etsin kyseisestä kirjasta vinkkiä siihen, mitä kasveja kannattaa kokeilla. Keskellä kirjaa on ihastuttava värikuvien sarja, jossa mm. esitellään erilaisia värjäyssieniä ja ennen kaikkea sitä miten monenlaisia värejä kasveista saa. Herkullisen punaisia, rauhoittavan vihreitä, violettiakin väriä saa aikaiseksi oikeilla aineilla. Kirjassa esitellään niin värjäykseen käytettävät kasvit, sienet, jäkälät kuin puunkuoretkin. Koska olen kuin ärsyttävä lapsi, joka kysyy joka asiasta "miksi", pidän kirjan tavasta selittää esimerkiksi puretusaineiden vaikutuksen värjättävään lankaan.
Luonnonvärjäys taas on samalla hyvin suppea ja hyvin laaja teos. Siinä missä Luonnosta väriä lankoihin pureutuu juuri lankojen saattamiseksi kaikkiin sateenkaaren väreihin hyvin yksinkertaisella tekniikalla, Tetrin kirjassa esitellään erilaisia tekniikoita (mm. kontaktivärjäys) ja värjättäviä materiaaleja (esim. puuhelmien värjääminen). Kirjasta löytyy myös ohje kääpäpaperin tekoon. Mielenkiintoinen kirja omalta osaltaan, mutta reseptejä on vähän ja resepteissä keskitytään paljon kasveihin, joita ei kotipihalta löydy (henna, kokenilli, maavärit kuten okra). Kirja tuntuu enemmänkin avaavan luonnonvärien eri käyttötapoja, jokaista pikkiriikkisen kiusoittelevaan tapaan. "Näinkin voi tehdä, mutta ota itse enemmän selvää."
Molemmat kirjat kannattaa kirjastosta lainata ja selata läpi. Rahakkaalle kokeilunhaluiselle Tetrin kirja on omiaan ja perinteisemmästä lankavärjäyksestä kiinnostuneille voin lämpimästi suositela Aittomäen, Collianderin ja Kotirannan teosta.
Luonnosta väriä lankoihin (Riitta Aittomäki, Hans Colliander ja Heikki Kotiranta, Tammi, 2010)
Luonnonvärjäys (Anna-Karoliina Tetri, Kustannusosakeyhtiö Moreeni, 2010)
Luonnosta väriä lankoihin on uudistettu laitos parikymmentä vuotta vanhasta teoksesta. Koska keskityn tälllä hetkellä vain lankojen värjäämiseen, tämä toimii pyhänä kirjanani. En niinkään tee suoraan reseptien mukaan vaan lähinnä etsin kyseisestä kirjasta vinkkiä siihen, mitä kasveja kannattaa kokeilla. Keskellä kirjaa on ihastuttava värikuvien sarja, jossa mm. esitellään erilaisia värjäyssieniä ja ennen kaikkea sitä miten monenlaisia värejä kasveista saa. Herkullisen punaisia, rauhoittavan vihreitä, violettiakin väriä saa aikaiseksi oikeilla aineilla. Kirjassa esitellään niin värjäykseen käytettävät kasvit, sienet, jäkälät kuin puunkuoretkin. Koska olen kuin ärsyttävä lapsi, joka kysyy joka asiasta "miksi", pidän kirjan tavasta selittää esimerkiksi puretusaineiden vaikutuksen värjättävään lankaan.
Luonnonvärjäys taas on samalla hyvin suppea ja hyvin laaja teos. Siinä missä Luonnosta väriä lankoihin pureutuu juuri lankojen saattamiseksi kaikkiin sateenkaaren väreihin hyvin yksinkertaisella tekniikalla, Tetrin kirjassa esitellään erilaisia tekniikoita (mm. kontaktivärjäys) ja värjättäviä materiaaleja (esim. puuhelmien värjääminen). Kirjasta löytyy myös ohje kääpäpaperin tekoon. Mielenkiintoinen kirja omalta osaltaan, mutta reseptejä on vähän ja resepteissä keskitytään paljon kasveihin, joita ei kotipihalta löydy (henna, kokenilli, maavärit kuten okra). Kirja tuntuu enemmänkin avaavan luonnonvärien eri käyttötapoja, jokaista pikkiriikkisen kiusoittelevaan tapaan. "Näinkin voi tehdä, mutta ota itse enemmän selvää."
Molemmat kirjat kannattaa kirjastosta lainata ja selata läpi. Rahakkaalle kokeilunhaluiselle Tetrin kirja on omiaan ja perinteisemmästä lankavärjäyksestä kiinnostuneille voin lämpimästi suositela Aittomäen, Collianderin ja Kotirannan teosta.
perjantai 7. kesäkuuta 2013
Kirja-arvostelu: Kotipuutarhan keittokirja
Fb-ystäväni ovat varmasti kyllästyneet jo hehkutuksiini tämän kirjan tiimoilta, mutta hittolainen, Päivi Lehtosen Kotipuutarhan keittokirja nyt vain ansaitsee kaiken mahdollisen suitsutuksen! Kirja-arvosteluja en ole sitä paitsi sitten lukion päässyt tekemään (kyllä, päässyt tekemään, rakastin kirjoja ja kirja-arvostelujen kirjoittamista niin paljon että kirjoitin niitä jopa huvikseni). Tässä siis napakka arvostelu ei fb-ystävilleni, toivon mukaan tämä myös vähentää jatkuvaa fb-spämmiäni asian tiimoilta.
Kotipuutarhan keittokirjan on kirjoittanut Päivi Lehtonen, ekologian tohtorisnainen, josta tuli ravintolakokki (ei huono valinta ollenkaan, itsekin kyseisen tittelin omaavana totean). Kotipuutarhan keittokirja iskee puutarhan ikäviin ongelmakasveihin: rikkaruohoihin kuten nokkonen ja vuohenputki ja kasvimaan ylituottajiin kuten lipstikkaan ja kesäkurpitsaan. Kirjassa neuvotaan monenlaista ohjetta kasvien hyödyntämiseen ravinnoksi. Juomia, alkuruokia, jälkiruokia, pääruokia, leivonnaisia... you name it, the book has it. Sisällysluettelon pääsee lukemaan Päivin yrityksen Perinnepadan sivuilta ja suosittelen samantien kirjan tilaamaan.
On siis aika selkeää, että tämä kirja on napsahtanut keittokirjojeni ykköseksi. Selaan opusta jatkuvasti. Mikä tästä keittokirjasta sitten tekee niin erityisen, kysyy Jamie Oliverin, Tina Nordströmin ja Hans Välimäen gurmetti-kirjoja omistava, epäilevä kotikokki. Syitä on yhtä monta kuin reseptejäkin, mutta listaanpa muutaman erittäin hyvän syyn.
1. Reseptit ovat selkeitä, muokattavissa helposti omien mieltymysten mukaisesti ja aineksia löytyy miltei aina kotoa - joko jääkaapista tai pihalta.
2. Hullu tiedehenkilö -olo on vahva kun repii rikkaruohoja maasta, vie ne keittiöön ja loihtii uskomattoman maukkaan ja edullisen aterian. Epämääräinen kikatus on kuulunut tämän naisen keittiöstä useaan otteeseen ja keitoksiini luodaan melko pitkiä katseita valmistusvaiheessa, mutta maistelun jälkeen tulevat pimeälle rikkaruohoruokapuolelle hekin.
3. Keittokirja nostaa eksoottisten ja kalliiden erikoisyrttien ja ainesten rinnalle (ja yli) kotimaiset tuotteet ja lisää intoa kasvattaa omia vihanneksia ja juureksia.
4. Kesäkurpitsa-sienivatruskaresepti. Tein näitä polttareille nyyttikestitarjottavaksi ja menestys oli hurja. Äitini teki näitä, menestys hurja. Kaikki rakastuvat näihin. Näyttäviä, perinteikkäitä, ihastuttavia, perkeleen hyvänmakuisia.
5. Päivin punavalkoinen paholainen. Jokaisen kahvipöydän makea hitti.
6. Sen lisäksi, että kokeilee kirjan reseptejä, on helppo innostua soveltamaan enemmänkin ja päätyä esim. itku silmässä maistelemaan voissa paistettua vuohenputkea.
Kotipuutarhan keittokirja on saavuttanut jo nyt suuren suosion, enkä ihmettele. Päivin keittokirja henkii intohimoa hyvään, simppeliin ja kotimaiseen ruokaan. Siinä vaiheessa, kun ulkomaalainen vieras on kotikeittiösi armoilla, tarjoile mämmin ja maksalaatikon sijaan esimerkiksi jauhosavikkarisottoa ja panna cottaa maahumalassa. Päivi Lehtosen keittokirja osoittaa sen, että suomalaisista raaka-aineista voi luoda innovatiivisia ja eksoottisia reseptejä ja vieläpä pienin kustannuksin.
Ja näin tarjoilen vielä lopuksi kirjan perustiedot kuin kunnon kirja-arvostelija konsanaan
Kirjoittaja: Päivi Lehtonen
Kirjan nimi: Kotipuutarhan keittokirja
Kustantaja: readme.fi
Julkaisuvuosi 2013
ISBN 978-952-220-672-5
Kotipuutarhan keittokirjan on kirjoittanut Päivi Lehtonen, ekologian tohtorisnainen, josta tuli ravintolakokki (ei huono valinta ollenkaan, itsekin kyseisen tittelin omaavana totean). Kotipuutarhan keittokirja iskee puutarhan ikäviin ongelmakasveihin: rikkaruohoihin kuten nokkonen ja vuohenputki ja kasvimaan ylituottajiin kuten lipstikkaan ja kesäkurpitsaan. Kirjassa neuvotaan monenlaista ohjetta kasvien hyödyntämiseen ravinnoksi. Juomia, alkuruokia, jälkiruokia, pääruokia, leivonnaisia... you name it, the book has it. Sisällysluettelon pääsee lukemaan Päivin yrityksen Perinnepadan sivuilta ja suosittelen samantien kirjan tilaamaan.
On siis aika selkeää, että tämä kirja on napsahtanut keittokirjojeni ykköseksi. Selaan opusta jatkuvasti. Mikä tästä keittokirjasta sitten tekee niin erityisen, kysyy Jamie Oliverin, Tina Nordströmin ja Hans Välimäen gurmetti-kirjoja omistava, epäilevä kotikokki. Syitä on yhtä monta kuin reseptejäkin, mutta listaanpa muutaman erittäin hyvän syyn.
1. Reseptit ovat selkeitä, muokattavissa helposti omien mieltymysten mukaisesti ja aineksia löytyy miltei aina kotoa - joko jääkaapista tai pihalta.
2. Hullu tiedehenkilö -olo on vahva kun repii rikkaruohoja maasta, vie ne keittiöön ja loihtii uskomattoman maukkaan ja edullisen aterian. Epämääräinen kikatus on kuulunut tämän naisen keittiöstä useaan otteeseen ja keitoksiini luodaan melko pitkiä katseita valmistusvaiheessa, mutta maistelun jälkeen tulevat pimeälle rikkaruohoruokapuolelle hekin.
3. Keittokirja nostaa eksoottisten ja kalliiden erikoisyrttien ja ainesten rinnalle (ja yli) kotimaiset tuotteet ja lisää intoa kasvattaa omia vihanneksia ja juureksia.
4. Kesäkurpitsa-sienivatruskaresepti. Tein näitä polttareille nyyttikestitarjottavaksi ja menestys oli hurja. Äitini teki näitä, menestys hurja. Kaikki rakastuvat näihin. Näyttäviä, perinteikkäitä, ihastuttavia, perkeleen hyvänmakuisia.
5. Päivin punavalkoinen paholainen. Jokaisen kahvipöydän makea hitti.
6. Sen lisäksi, että kokeilee kirjan reseptejä, on helppo innostua soveltamaan enemmänkin ja päätyä esim. itku silmässä maistelemaan voissa paistettua vuohenputkea.
Kotipuutarhan keittokirja on saavuttanut jo nyt suuren suosion, enkä ihmettele. Päivin keittokirja henkii intohimoa hyvään, simppeliin ja kotimaiseen ruokaan. Siinä vaiheessa, kun ulkomaalainen vieras on kotikeittiösi armoilla, tarjoile mämmin ja maksalaatikon sijaan esimerkiksi jauhosavikkarisottoa ja panna cottaa maahumalassa. Päivi Lehtosen keittokirja osoittaa sen, että suomalaisista raaka-aineista voi luoda innovatiivisia ja eksoottisia reseptejä ja vieläpä pienin kustannuksin.
Ja näin tarjoilen vielä lopuksi kirjan perustiedot kuin kunnon kirja-arvostelija konsanaan
Kirjoittaja: Päivi Lehtonen
Kirjan nimi: Kotipuutarhan keittokirja
Kustantaja: readme.fi
Julkaisuvuosi 2013
ISBN 978-952-220-672-5
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)