Järkevät käsityöt

Sain ystävältäni Laura Honkasalon kirjan Nuukaillen - eli kuinka pelastin kukkaroni ja maailman, josta kirjoitan kirja-arvostelun myöhemmin. Kirja käsitteli kuitenkin erästä niin herkullista aihetta, että oli pakko istahtaa pienen lukutuokion jälkeen kirjoittamaan omia ajatuksiani teille lukijoille.

Honkasalo nosti esille erittäin tärkeän näkökulman käsitöihin ja itse tekemiseen: onko järkevää tehdä käsitöitä roppakaupalla, vaikka todellista tarvetta ei ole? Olen huomannut pohtivani samaa asiaa, kun olen huokaillut ihanien pipo-ohjeiden äärellä. Periaatteessa tarvitsen talvea varten kaksi pipoa. Yhden, jolla kehtaa mennä isommallekin kirkolle ostoksia tekemään ja yhden, jota pitää päässä koiria ulkoiluttaessa. Viime vuonna neuloin koirien ulkoilutusta varten pipon, jonka resorissa on heijastinnauhaa ja joka on helppo tempaista päähän pimeinä marraskuun iltoina, kun muita heijastimia ei löydy. Viime jouluna annoin tätini miehelle lahjaksi niin hienon pipon, että oli pakko neuloa itsellekin samanlainen. Pipo on jäänyt vähäiselle käytölle - se on tarkoitettu koirien ulkoilutukseen, mutta siinä ei ole heijastinta. Samanaikaisesti minulla on ollut ostettuja pipoja ainakin kaksi kappaletta ja sitten vielä se siistimpi pipo, jota kehtaa kaupungillakin käyttää. Tai eikun. Niitäkin on kaksi, kun oli IHAN PAKKO neuloa yksi ihana pipomalli.

Neulominen, niin ihana ja mahtava harrastus onkin, on erittäin hyvä esimerkki siitä, miten helposti saa upotettua turhiin neulomuksiin sekä aikaa että rahaa. Erään villapaitani langat taisivat maksaa 60 euroa ja tuntikausiahan sitä tein. Tuolloin minulla oli vielä aivan tolkuton määrä muitakin vaatteita. Oli vaan pakko, koska ihana jne.

Nyt kun olen opetellut hiljalleen ompelemaan, törmään omia kangas-, tilkku- ja tuunausmateriaaleja tonkiessa useinkin ajatukseen siitä, että kyllähän tosta esimerkiksi hienon kassin saisi, mutta minulla on tarpeeksi kasseja. Niin käsilaukkuja kuin kauppakassejakin. Minun ei ole siis järkeä ommella yhden ainuttakaan uutta kassia. Sama pätee moneen kodintekstiiliin - kaikkea on niin paljon, ettei oikeasti tarvitse ommella yhtikäs mitään.

Ihanien materiaalien ja ohjeiden äärellä homma lähtee helposti lapasesta. (hehe, lapasesta) Oma tavoitteeni käsitöiden suhteen on se, että en osta mitään kaupasta, jos osaan ja pystyn tekemään itse. Ongelma onkin se, että minulla on jo nyt niin paljon kaikkea, että en tarvitse paljon mitään. En saa siis tehtyä järkeviä käsitöitä ja päädyn käsityöpäissäni virkkaamaan itselleni pöytäliinaa, jota en oikeasti tarvitse. Teen toki vähän väliä tarpeellisia tuunauksia, kunnostuksia ja pieniä käsitöitä, mutta loppujen lopuksi ympärilläni lilluva materia täyttää jo arkielämän tarpeet.

Honkasalo nostaa kirjassaan esille myös sen, että askartelijat ja tee-se-itse-ihmiset eivät tiedä miten ekologisia ja eettisiä askartelu- ja käsityömateriaalit ovat, eikä heitä välttämättä kiinnostakaan. Tämä ei yllätä minua - siinä missä ennen itse tekeminen oli pakon sanelemaa, nykyään käsityöt ja askartelut voivat olla jopa elitismin kanssa flirttaileva harrastus eikä käsintekemisen ihanuus mitenkään korreloi automaattisesta ekologisten tai eettisten aatteiden kanssa. Väkisinkin mieleeni muistuu juttu kokoon taittuvista rukeista, joita kannetaan kehräystapaamisiin. Kehrättävä kuitu saatetaan ostaa sievoisella rahasummalla, valmiiksi karstattuna ja värjättynä. Samaan aikaan meikäläinen nyppii raakavillasta olkia ja lampaanpaskaa, karstaa vanhoilla kirpparilta ostetuilla karstoilla ja kehrää itse tehdyllä värttinällä. Kontrasti näiden kahden harrastustavan välillä on huikea. Toki voi kyseenalaistaa, miksi ihmeessä kehrään villaa kun kaupasta ostettuakin lankaa on vajaat 10 kiloa, mutta pyrkimys on se, että jossain vaiheessa neulon itsekehrättyä ja värjättyä lankaa.

Koska käsityöt ja askartelu ovat äärimmäisen antoisa ja ihastuttava harrastus, on vaikea pitää itsensä lieassa. Huomasin taannoin haikailevani posliinitussien perään. Sitten pohdin, että tarvitsenko oikeasti lautasiini itse piirreltyjä hassuuksia. Lautaselta voi syödä ilman sitä omaa kädenjälkeäkin. Sen sijaan sydänlankaa kynttilöihin tarvitsen ihan oikeasti, koska kynttilät tulevat tarpeeseen.

Erilaiset käsityö- ja askarteluaiheiset kirjat ovat suosittuja, mutta valitettavan kausiluontoisia ja omalla tavallaan suppeita ja kun kerran on tehnyt kaikki mieluisat ohjeet kirjasta, kirjasta tulee turhake. Vaatteet huokuvat aina oman aikansa trendejä ja noudattelevat sen ajan muotia. Sanomattakin selvää, että 1980-luvun neuleohjeet eivät ole enää käyttökelpoisia ellei satu olemaan kasarifanaatikko. Olenkin lakannut ostamasta käsityökirjoja ja kannatan mieluummin Suomen mahtavaa kirjastolaitosta raahaamalla kotiini uusimmat käsityökirjat kirjastosta.

Kun käsitöitä ja askarteluja tekee jatkuvasti, huomaa ikävästi myös sen, että vanhat, huonommat käsityöt eivät enää miellytä omaa silmää. Silkassa itsetekemisen huumassa aikoinaan väkerretyt hässäkät muuttuvat roinaksi.

Ja minne roina menee? Roskiin ja kierrätykseen. Jippijee.

Raivoraivausta

Muovittoman syyskuun aikana lähdin miettimään paperitonta marraskuuta - marraskuuta siksi, että unohdin jotenkin lahjakkaasti että syyskuun jälkeen tulee lokakuu eikä marraskuu. Hups. Olen siis viettänyt paperitonta marraskuutani lokakuussa. Paperiton marraskuu tarkoittaa siis sitä, että ihan oikeasti käyn kaikki paperit läpi ja ihan oikeasti heitän kaiken, aivan kaiken, turhan paperin pois. Paperiroinaa on lähtenyt laidasta laitaan: vanhoja bodauslehtiä (menneisyyteeni kuuluu lyhyt, mutta sitäkin intensiivisempi salisikakausi), lehtileikkeitä (vanhin vuodelta 2009 ja oli edelleen lukematta), satunnaisia muistolappuja (miksi säilyttää kirjeitä ihmiseltä, jonka kanssa kävi kirjeenvaihtoa ehkä kaksi kuukautta ja sitten kyllästyi?) ja (huonoja) piirrustuksia yli kymmenen vuoden takaa.

Samanaikaisesti on vähän kaikkea muutakin raivattu. Vaatteita, kirjoja, kuiva-ainekaapin sisältöä (jos en ole saanut kuivattua minttua käytettyä 10 vuodessa, en varmasti sitä kaipaa), askartelutarvikkeita. Vaikka tuntuu melko usein siltä että ei tää saakelin raivaaminen lopu IKINÄ, olen huomannut vähitellen, että sitä roinaa ei tosiaan enää kamalasti ole. Intensiivistä raivaamista on takana yli vuosi, mutta ensimmäistä kertaa kyseenalaistin tavaramääräni neljä vuotta sitten. Neljässä vuodessa on tapahtunut paljon ja ehkä iloisin muutos on oma suhtautuminen kuluttamiseen, shoppailuun ja heräteostoksiin.

Minulla oli aikoinaan tapana shoppailla ihan hitosti. Hitosti siinä mielessä, että budjettia ei oikeasti ollut laittaa mihinkään ylimääräiseen. Minussa asui pieni känkkäränkkä, joka huusi kaupassa "Mutku mä haluuuuun!" ja pakkohan oli antaa periksi. Itse ostaminen oli niin kivaa jännää ihanaa. Nykyään teen todella harvoin heräteostoksia - osittain jo senkin takia, että en viihdy kaupoissa tai kauppakeskuksissa kuten ennen. Liikaa ihmisiä. Kotiini ei siis kovin monia heräteostoksia valu. Ilmaistakaan tavaraa ei tunnu tulevan ihan niin paljon. Osaan jopa sanoa ei, kun minulle tarjotaan jotakin tarpeetonta. Tai osaan heittää pois tavaran, jonka olen vastikään saanut ja luullut tarvitsevani. Kun heräteostoksia ei tule tehtyä, minulla on varaa ostaa esimerkiksi vähän kalliimmatkin oksasakset.

Nyt olen periaatteessa loppusuoralla tavaramääräni kanssa. Itse olen sokea omalle edistymiselleni, mutta joskus hoksaan että ihan oikeasti tavaraa on vähemmän. Jatkuva raivaaminen aiheuttaa sen että joka puolella on raivattavaa tavaraa (varsinkin näin muuton jälkeen, kun tavarat hakevat vieläkin sitä parasta paikkaansa), joten tuntuu ettei roinalle näy loppua. Kun tartun jälleen yhteen kaaoskohtaan, huomaan että ei saakeli, ei tätä niin paljon olekaan.

Makuuhuoneeseen muutti uusi huonekalu. Muuttaessani huonekalujen järjestystä aloin samalla raivata kuin vahingossa. Teki mieli nauraa mielipuolista naurua, kun vieressä oleva roskapussi täyttyi koko ajan. Kuinka helppoa nyt onkaan heittää pois, sen enempää ajattelematta. Miten se on joskus ollut niin vaikeaa? Varastoon meni tosin edelleen tavaraa, joka saattaa olla ylimääräistä, mutten jaksa stressata siitä sen enempää. Varastotilaa löytyy kuitenkin runsaasti, joten voin säilyttää edelleen nokkahuilua, vaikka en osaa soittaa kuin Ostakaa makkaraa ja koirat alkavat ulvoa ja herra Ihmemies pitelee korviaan kun soitan.

Iltaisin istun väljästi sisustetussa olohuoneessa ja mietin, että mitä minä nyt teen. Kaikkein suurin raivausduuni on tehty. Intensiivinen proggis on ohi. Mitäs nyt sitten? Oisko jossain vielä joku laatikko? Tai pussukka? Kävisinkö vaatekaapin taas läpi? Eiku hei, nythän mä voin tehdä ihan mitä vain, koska ei tarvitse stressata tavaravuorista siellä täällä.

Loppuun vielä linkkivinkki kaikille raivaajille: Jennin Arkijärki -blogi on mielenkiintoinen roinanraivausblogi. Suosittelen tutustumaan - itselleni blogi antoi polttoainetta siihen viimeisimpään rutistukseen.