Järkevät käsityöt

Sain ystävältäni Laura Honkasalon kirjan Nuukaillen - eli kuinka pelastin kukkaroni ja maailman, josta kirjoitan kirja-arvostelun myöhemmin. Kirja käsitteli kuitenkin erästä niin herkullista aihetta, että oli pakko istahtaa pienen lukutuokion jälkeen kirjoittamaan omia ajatuksiani teille lukijoille.

Honkasalo nosti esille erittäin tärkeän näkökulman käsitöihin ja itse tekemiseen: onko järkevää tehdä käsitöitä roppakaupalla, vaikka todellista tarvetta ei ole? Olen huomannut pohtivani samaa asiaa, kun olen huokaillut ihanien pipo-ohjeiden äärellä. Periaatteessa tarvitsen talvea varten kaksi pipoa. Yhden, jolla kehtaa mennä isommallekin kirkolle ostoksia tekemään ja yhden, jota pitää päässä koiria ulkoiluttaessa. Viime vuonna neuloin koirien ulkoilutusta varten pipon, jonka resorissa on heijastinnauhaa ja joka on helppo tempaista päähän pimeinä marraskuun iltoina, kun muita heijastimia ei löydy. Viime jouluna annoin tätini miehelle lahjaksi niin hienon pipon, että oli pakko neuloa itsellekin samanlainen. Pipo on jäänyt vähäiselle käytölle - se on tarkoitettu koirien ulkoilutukseen, mutta siinä ei ole heijastinta. Samanaikaisesti minulla on ollut ostettuja pipoja ainakin kaksi kappaletta ja sitten vielä se siistimpi pipo, jota kehtaa kaupungillakin käyttää. Tai eikun. Niitäkin on kaksi, kun oli IHAN PAKKO neuloa yksi ihana pipomalli.

Neulominen, niin ihana ja mahtava harrastus onkin, on erittäin hyvä esimerkki siitä, miten helposti saa upotettua turhiin neulomuksiin sekä aikaa että rahaa. Erään villapaitani langat taisivat maksaa 60 euroa ja tuntikausiahan sitä tein. Tuolloin minulla oli vielä aivan tolkuton määrä muitakin vaatteita. Oli vaan pakko, koska ihana jne.

Nyt kun olen opetellut hiljalleen ompelemaan, törmään omia kangas-, tilkku- ja tuunausmateriaaleja tonkiessa useinkin ajatukseen siitä, että kyllähän tosta esimerkiksi hienon kassin saisi, mutta minulla on tarpeeksi kasseja. Niin käsilaukkuja kuin kauppakassejakin. Minun ei ole siis järkeä ommella yhden ainuttakaan uutta kassia. Sama pätee moneen kodintekstiiliin - kaikkea on niin paljon, ettei oikeasti tarvitse ommella yhtikäs mitään.

Ihanien materiaalien ja ohjeiden äärellä homma lähtee helposti lapasesta. (hehe, lapasesta) Oma tavoitteeni käsitöiden suhteen on se, että en osta mitään kaupasta, jos osaan ja pystyn tekemään itse. Ongelma onkin se, että minulla on jo nyt niin paljon kaikkea, että en tarvitse paljon mitään. En saa siis tehtyä järkeviä käsitöitä ja päädyn käsityöpäissäni virkkaamaan itselleni pöytäliinaa, jota en oikeasti tarvitse. Teen toki vähän väliä tarpeellisia tuunauksia, kunnostuksia ja pieniä käsitöitä, mutta loppujen lopuksi ympärilläni lilluva materia täyttää jo arkielämän tarpeet.

Honkasalo nostaa kirjassaan esille myös sen, että askartelijat ja tee-se-itse-ihmiset eivät tiedä miten ekologisia ja eettisiä askartelu- ja käsityömateriaalit ovat, eikä heitä välttämättä kiinnostakaan. Tämä ei yllätä minua - siinä missä ennen itse tekeminen oli pakon sanelemaa, nykyään käsityöt ja askartelut voivat olla jopa elitismin kanssa flirttaileva harrastus eikä käsintekemisen ihanuus mitenkään korreloi automaattisesta ekologisten tai eettisten aatteiden kanssa. Väkisinkin mieleeni muistuu juttu kokoon taittuvista rukeista, joita kannetaan kehräystapaamisiin. Kehrättävä kuitu saatetaan ostaa sievoisella rahasummalla, valmiiksi karstattuna ja värjättynä. Samaan aikaan meikäläinen nyppii raakavillasta olkia ja lampaanpaskaa, karstaa vanhoilla kirpparilta ostetuilla karstoilla ja kehrää itse tehdyllä värttinällä. Kontrasti näiden kahden harrastustavan välillä on huikea. Toki voi kyseenalaistaa, miksi ihmeessä kehrään villaa kun kaupasta ostettuakin lankaa on vajaat 10 kiloa, mutta pyrkimys on se, että jossain vaiheessa neulon itsekehrättyä ja värjättyä lankaa.

Koska käsityöt ja askartelu ovat äärimmäisen antoisa ja ihastuttava harrastus, on vaikea pitää itsensä lieassa. Huomasin taannoin haikailevani posliinitussien perään. Sitten pohdin, että tarvitsenko oikeasti lautasiini itse piirreltyjä hassuuksia. Lautaselta voi syödä ilman sitä omaa kädenjälkeäkin. Sen sijaan sydänlankaa kynttilöihin tarvitsen ihan oikeasti, koska kynttilät tulevat tarpeeseen.

Erilaiset käsityö- ja askarteluaiheiset kirjat ovat suosittuja, mutta valitettavan kausiluontoisia ja omalla tavallaan suppeita ja kun kerran on tehnyt kaikki mieluisat ohjeet kirjasta, kirjasta tulee turhake. Vaatteet huokuvat aina oman aikansa trendejä ja noudattelevat sen ajan muotia. Sanomattakin selvää, että 1980-luvun neuleohjeet eivät ole enää käyttökelpoisia ellei satu olemaan kasarifanaatikko. Olenkin lakannut ostamasta käsityökirjoja ja kannatan mieluummin Suomen mahtavaa kirjastolaitosta raahaamalla kotiini uusimmat käsityökirjat kirjastosta.

Kun käsitöitä ja askarteluja tekee jatkuvasti, huomaa ikävästi myös sen, että vanhat, huonommat käsityöt eivät enää miellytä omaa silmää. Silkassa itsetekemisen huumassa aikoinaan väkerretyt hässäkät muuttuvat roinaksi.

Ja minne roina menee? Roskiin ja kierrätykseen. Jippijee.

Ota minusta pois kaikki turha

Pakanaverkon kevätleiri päättyi eilen. Olen haikea, jopa surullinen. Itkettää, ikävöin pakanoita - ihania, hassuttelevia, spontaaneja, iloisia ja huumorintajuisia pakanoita.

Pakiksen leirit ovat melkein aina ihania tapahtumia. Henkireikiä. Leiripaikalle muodostuu aivan oma tunnelmansa. Olemme yhdessä spontaaneja, heitämme tyhmää läppää, nauramme, halailemme, rakastumme ja rakastamme. Pikkuhiljaa meille on alkanut syntyä omia rituaalejamme kuten se, että kevätleirillä poltetaan paju-ukko. Itse pääsin tällä kertaa väkertämään pajumiehellemme pään. Sainpa risupäähän vielä kruunun ja sarvetkin. Totesin, että risutyöt ovat hauskoja ja toki alan niitä harjoitella arkielämässäkin.

Kävin valtavan määrän antoisia keskusteluja. Spontaanit musisointihetket auttoivat minua luopuamaan jatkuvasta "mitä noi musta ajattelee"-itsekontrollista. Heitin pois arkipäivän henkisen pakkopaidan ja annoin mennä. Huomasin laulavani tai hyräileväni koko ajan. Olin oma itseni. Tein paljon käsitöitä ja istuin paljon nuotiolla. Sää suosi.

Kun pääsin kotiin, mieleni oli sykkyrällä, sekaisin. Ajatukset poukkoilivat johonkin suuntaan, mutten tiennyt minne. Jokin ajatusmaailmaa vavisteleva oli ihan just melkein tajuttavissa. Raahustin pihalla paljain jaloin ja etsin paikkaa, jonne ajatukseni olivat menossa. Loksloks sanoivat aivot. Yhtäkkiä osasin muotoilla tuon valtavan kasan ajatuksia yhtenäiseksi.

Minun on luovuttava kaikesta turhasta. Fyysisestä omaisuudesta. Henkisen puolen turhista taakoista. Turhista säännöistä siinä missä turhista vaatteista. Annettava eteenpäin. Ymmärsin, että omistaminen on illuusio. Omistamista ei ole. Voin sanoa omistavansa vaikkapa koiran tai kirjan tai hameen. Omistaminen ei kuitenkaan loppupeleissä tarkoita yhtään mitään. Hameen omistaminen ei tarkoita, että hame olisi aina sinun. Se voi kadota, joku voi varastaa. Eläviä olentoja et voi omistaa. Et tietenkään. Vaikka olenkin koirieni omistaja virallisesti, ne ovat ajattelevia, tuntevia olentoja, joiden hyvinvointi on vastuullani. Omistan ne yhtä vähän kuin omistan kumppanini. Ihminen ei myöskään voi oikeasti omistaa luontoa. Hän voi niin väittää. Että tietty metsäpläntti on hänen tai tietty maapala, jolle on rakentanut talonsa. Omistaminen ei suojaa tavaraa muilta kuin niiltä ihmisiltä, jotka eivät varasta. Luonnonvoimat voivat viedä talon hetkessä.

Omistaminen on luonnotonta. Egoa hivelevä illuusio. Harhakuva. Voi omistaa paljon materiaa ja olla maailman onnettomin. Ostaminen ja omistaminen ei tee onnelliseksi.

Hankimme rahaa, jotta voimme omistaa. Ja maksaa toki ruokaostokset ja laskut, joita meille lähetetään. Suurimmat rahasummat käytetään kuitenkin siihen, että haluamme omistaa jotakin. Tätä omistamaamme voimme naurettavuuksiin asti puolustaa. Jo pelkästään rahan takia murhaaminen tuntuu järkyttävältä ajatukselta. Raharaharaha. Raha mahdollistaa, mutta myös vangitsee.

Annoin paljon tavaroita kevätleirillä eteenpäin. Hintalappuja en laittanut. Jos halusi maksaa, sai maksaa. Sai myös tehdä vastapalveluksen minulle tai luvata tekevänsä jonkin hyvän teon tai antaa apua tarvitsevalle. Tärkeää oli, että minä pääsen jostakin itselleni turhasta eroon ja minulle turhat tavarat tulevat jollekulle muulle tarpeeseen. Oli vapauttavaa antaa pois. Itse raahasin leiriltä kassillisen toisen pakanan vanhoja t-paitoja matonkudemateriaaleiksi. Koen siis, etten jäänyt todellakaan miinukselle, vaikka osa tavaroista meni niin sanotusti pilkkahintaan tai ilmaiseksi eteenpäin.

Tänään olen pyörinyt pihalla, rakennellut (ilmaisista, pihan nurkalta otetuista) pajuista sitä sun tätä, virkannut matonkuteesta koreja. Fiilistellyt leirimuistoja ja kerännyt ensimmäiset villivihannekset. Olen kävellyt pihanurmikolla ilman kenkiä. Kerännyt koiraa lenkittäessä roskia. Joka paikassa on sinivuokkoja, valkovuokkoja ja leskenlehtiä. Kevät on täällä. Roinanraivauksen ensimmäinen fyysinen kierros on suoritettu viime vuonna ja tänä vuonna saa lähteä kaikki turha. Kun turhasta luopuu, on enemmän aikaa ja jaksamista kaikkeen tärkeään, kuten uusien taitojen opettelemiseen, perheelle, kumppanille, koirille ja randomille metsähaahuiluille.

Hyvää kevättä blogin lukijoille!

Kirja-arvostelu: Toisinnäkijän päiväkirja

Kaarina Davisin Toisinnäkijän päiväkirja oli viime vuonna varmasti hyvin monen Davisiin tutustuneen ostoslistalla. Melkein ostin itsekin, mutta päätin (rahankulutusta vähentääkseni) kuitenkin odottaa kirjaston varausjonossa viikkotolkulla. Odotus palkittiin, ei hienolla, maailmaa avartavalla lukukokemuksella vaan sillä, että en tule koskaan kirjaa ostamaan ja eurot säästyivät.

Kaarina Davis on noussut ihmisten tietoisuuteen kahdella aiemmalla kirjallaan Rankka kutsumus ja Irti oravanpyörästä. Davis kirjoittaa ahkerasti blogia ja vastailee monen yksinkertaisemman elämän perään haikailevien ihmisten kysymyksiin julkisesti blogissaan. Itse rakastuin kovastikin Irti oravanpyörästä -kirjaan ja luin sen muutamankin kerran hakien inspiraatiota ja tukea omille kamppailuilleni elämän yksinkertaistamisesta. Lyhyessä ajassa Davisista on tullut tietynlainen guru, omavaraisuuden ja yksinkertaisen elämän nokkahenkilöitä Suomessa.

Toisinnäkijän päiväkirja on omakustanne. Omakustanne on aina riski. Toki kirjoittaja saa varmasti teoksensa julkaistuksi ja juuri sellaisena kuin itse haluaa, mutta samalla poistuu kustannusyhtiöiden vankka asiantuntijuus ja markkinointikoneisto. Markkinoinnista Davisin ei tarvinnut olla huolissaan edellisten kirjojen menestyksen takia ja kansa odotti kieli pitkänä uutta kirjaa.

Välittömästi kun sain kirjan käteeni, avasin sen ja huomio kiinnittyi jollain tavalla hieman häiritsevään taittoon. Jokin tekstin sijoittelussa tai riviväleissä tai jossakin kaihersi aivoja koko lukukokemuksen ajan. Pyrin unohtamaan tekstin fyysisen muodon ja keskittyä sisältöön. Valitettavasti myös sisältö oli pettymys.

Toisinnäkijän päiväkirja on juuri sitä mitä nimi sanoo - päiväkirja. Kokoelma kirjoituksia. Kirjalta puuttuu kunnon rakenne. Punaista lankaa ei varsinaisesti ole, vaikka takakansi lupaili melko mahtipontisestikin kuinka kirjassa Kaarina pohdiskelee luonnon hoivaamista ja omaa juurettomuuttan ja kuinka nämä kaksi asiaa kytkeytyvät lopussa yhteen. Davis kirjoittaa paljon omasta kuolemastaan ja kirjan sävy on synkkä. Luonto on edustettuna kirjassa lähinnä metsähakkuiden inhoamisen, vihaamisen ja tuhovoiman ihmettelyn kautta. Itse olin kävelyllä kirjan jälkeen vanhalla hakkuuaukealla. Kun olin lapsi, matalan kallion päältä näki kymmenien metrien päähän, kunnes aukea päättyi ojaa reunustavaan risukkoon. Nyt hakkuuaukea, vajaat 15 vuotta myöhemmin, kasvaa reipasta nuorta puuta. Mietitytti, että olenko minä vain niin onnekas että lähiympäristössäni tehdään vain pieniä metsähakkuita, jotka kasvavat hetkessä umpeen ja ennen kuin kasvavat umpeen, toimivat maitohorsman ja villivadelman runsaina keruupaikkoina vai onko kirjaan kenties livahtanut muutama liioitteleva tunnekuohu "maailmanloppu on täällä"-tyyppisiin metsähakkuuteksteihin?

Törmäsin pariin törkeään asiavirheeseen. Nämä asiavirheet veivät uskottavuutta koko kirjalta. Jos tuon kirjailija sanoi väärin, onko tämäkään asia oikein? Davisin eräs päiväkirjamerkintä käsittelee Irti oravanpyörästä -kirjan julkaisemista edeltäviä aikoja, kun kustannustoimittajalta tulee korjausehdotuksia. Davis kirjoittaa merkinnässä siitä, kuinka seuraavan kirjan hän omakustantaa. Lukijana minulle tuli sellainen olo, että korjailu, tekstin hiominen huippuunsa, lisäilyt sinne tänne ja poistot sieltä täältä tuntuivat Davisista äärimmäisen raskaalta.

Valitettavaa on, että uusimmassa omakustannekirjassa olisi ollut kustannustoimittajan punakynälle kyllä käyttöä. Nyt kirja jäi sekavaksi, synkkäsävyiseksi kokoelmaksi kirjoituksia milloin mistäkin. Pettymys oli suuri. Kun kahlasin kiukulla kirjaa kohti loppua ja takakannessa lupailtu kahden asian yhteenkietoutuminen kuvailtiin, olin todella pettynyt ja jopa vihainen. Kirja ei antanut mitään muuta kuin pahan mielen.

Tekijä: Kaarina Davis
Kirjan nimi: Toisinnäkijän päiväkirja
Julkaisuvuosi 2013
ISBN: 978-952-93-2097-4

Roinaa siellä, roinaa täällä

Olen aloittanut roinanraivauksesta ainakin kaksi blogikirjoitusta, mutta ne ovat jääneet luonnosten Ö-mappiin. Sinänsä outoa, koska roinanraivaus on se, mitä teen kaikkein eniten. Minulla on siis paljon tavaraa. Vähemmän kuin viisi vuotta sitten, mutta silti paljon. Minun on ollut pakko asua isoissa kämpissä, koska minulla on niin paljon tavaraa. Olen siis maksanut kalliisti tavaroistani vuosien varrella. Olen päättänyt nyt, että seuraavan kerran kun muutan, minulla on vain tarpeellinen mukava. Hurja, suuri päätös, mutta tarpeellinen.

Minulla on kirjoja, vaatteita, lakanoita, muistoesineitä, askartelutarvikkeita, lankoja, kankaita. Pehmoleluja, My Little Ponyja, piirrustustarvikkeita, maalaustarvikkeita, pakanallista roinaa, valokuvakansioita, muistivihkoja, emaliastioita, kaikkea. Minulla on ihan oikeasti kaikkea. Jos osaan olla ostamatta yhtikäs mitään muuta kuin ruokaa seuraavan kahden tai kolmen vuoden ajan, pärjään silti. Astioita ja ruuanlaittovälineitä on laatikkokaupalla. Kodinkoneita, pieniä ja isoja.

Myönnän, että olen hamsteri. Hamstraan tavaraa sylikaupalla. Sen sijaan, että suuri tavaramäärä toisi onnea ja turvallisuutta, se tuo sekasortoa ja ahdistusta. Isojen tavaramäärien muuttaminen on vittumaista. Siivoaminen tupaten täynnä olevassa asunnossa tai talossa on työlästä. Olen nyt siis vähitellen luopunut tavaroistani.

Kun heitin roskiin vanhoja tavaroitani ja poltin vanhoja henkilökohtaisia papereita, tunsin valtavaa helpotusta. Halusin itkeä roihuavan roskatynnyrin vieressä, onnesta. Kaikki se, mikä oli sidottuna noihin vanhoihin tavaroihin, vapautui. Tunteet, traumat, ikävät muistot. Kuinka hienoa oli nähdä tulen ahmivan terapiarunojani ja vanhoja piirrustuksia, joita en halua säilyttää.

Raivaaminen ei aina ole helppoa. Joskus roinan heittäminen pois tuntuu kurjalta ja ahdistavalta. Mielessä hakkaa, että kyllähän tätä voi vielä käyttää, tämä on hyväkuntoinen, kyllä se pitää säilyttää pahan päivän varalle. Tajusin eilen, että en menetä mitään, jos myyn tai heitän pois vanhoja, pieniä vaatteita. Vaatteita kertyy kuitenkin vanhojen tilalle. Viime viikonloppuna sain pikkuveljen vanhoja t-paitoja hirmuisen kasan ja nyt olen t-paitamielessä oikein hyvässä tilanteessa. Mutta kun! Minulla on niin ihania kirpparilöytöjä tuolla tallessa, ei voi heittää pois! Ei voi!

Pyrin antamaan itselleni hieman armoa, kun raivaaminen menee suurinpiirtein itkemiseksi ja esineisiin tarrautumiseksi. Taputan itseäni selkään ja sanon, että tämä riittää tälle päivälle, tämä on ihan hyvä, katso nyt kuinka paljon olet jo heittänyt pois, jatketaan toiste, hienosti tehty. On uskomatonta, miten vahvasti tavaran omistaminen meihin vaikuttaa.

Erittäin hieno kirja tavarasta on Kari Ojalan Irti tavarasta. Toinen hyvä opus roinavuoren selättämiseen on Rita Emmetiin  Kaikki paikallaan - rojun taltuttajan käsikirja.

Loppujen lopuksi tarvitsemme onnelliseen elämään vain vähän tavaraa.