Kun arvomaailma muuttuu

Yhä useammasta suunnasta kuulee väsähtämistä työura- ja rahakeskeiseen elämään. Moni päätyy miettimään kannattaako uhrata työelämälle parhaimmat vuotensa, jäädä eläkkeelle vasta vuosikymmenien päästä, palaa loppuun vähän väliä työstressin takia, olla pois kotoa ja perheen luota tuntikausia viikossa. Toki on paljon ihmisiä, jotka ovat tyytyväisiä työelämässä, tekevät duunia unelmatyöpaikassaan, tekevät juuri niin monta työtuntia kuin haluavat ja ovat kiinnostuneita omasta alastaan. Kaikki eivät ole niin onnekkaita, että työllistyisivät hyväpalkkaiseen työpaikkaan, vaikka tarvittava tutkintokin löytyisi. Taannoin luin jutun siitä, että "kyllä työtä tekevälle löytyy"-sanonta ei pidä paikkansa, ei sitten ollenkaan. Jokaista avointa työpaikkaa kohti oli 10 työtöntä työnhakijaa. Työttömiinhän ei muistaakseni lasketa esimerkiksi kesätöitä etsiviä opiskelijoita, joten yhtä työpaikkaa havittelee aika pirun moni ihminen.

Samanaikaisesti ihmisiä lomautetaan ja irtisanotaan. Luottamus siihen, että ahkera työntekijä saisi työpaikassaan pysyä, horjuu. Omalla sukupolvellani on muistoja vielä 1990-luvun lamasta ja nyörien kiristämisestä työttömyyden vuoksi. Nyt kun vanhempamme ovat mahdollisesti työllistyneet uudestaan, työpaikat horjuvat jälleen. Vuosikymmenien työkokemus ei takaa mitään. Eikä vuosikymmenien työkokemus näy myöskään aina palkassa. Kaikki muu kyllä kallistuu, mutta palkat eivät nouse - siihen ei ole varaa. Huonolla palkalla, jatkuva YT-neuvotteluvaara niskassa on vaikea tehdä parhaansa.

Olen itse siinä mielessä onnekkaassa tilanteessa, että krooninen sairaus, jota ei päällepäin huomaa, on antanut minulle määräaikaisen vapautumisen työelämästä ja työkykyäni arvioidaan vähän väliä ja todetaan, että kuntoutuminen ei etene. Eihän krooninen sairaus helpota tietenkään, vain oireita voi hallita, mutta sairautta ei pois saa millään kuntoutuksella. Elän erittäin pienillä tuloilla (köyhyysrajalla keikkuen) luultavasti koko loppuelämäni - ellei sitä kuuluisaa lottovoittoa tule.

Koska työelämä ei luultavasti tule olemaan vaihtoehto kohdallani, on pakkokin muuttaa omaa suhtautumista kuluttamiseen enkä voi arvottaa itseäni tittelini mukaan vaan oppia arvostamaan itseäni ilman kovaa kuukausipalkkaa tai komeaa titteliä. Pyrin minimoimaan turhat ostokset ja tehdä mahdollisimman paljon itse. Minullahan ei mitään muuta ole kuin aikaa. Jos haluan villapaidan, pienistä tuloistani 40 euroakin on villapaidasta liikaa. Lanka on kaupasta ostettuna tietysti kallista, mutta tarjouslangat ja kavereilta ostetut langat auttavat. Sain pari viikkoa sitten viisi kiloa lankaa ilmaiseksi hyvältä ystävältäni, samoin kuin vaatteita. Kirppareilta minä muutenkin vaatteeni ostan, ne harvat mitä ostan, joten käytetty vaate ilmaiseksi on suuri lahja minulle. Puhumattakaan viidestä kilosta lankaa! Sehän maksaisi omaisuuden kaupassa! Olen äärimmäisen kiitollinen näistä lahjoituksista ja usko ihmiskuntaankin paranee hyväsydämisten ja anteliaiden läheisten toiminnan takia.

Haluan tehdä mieluummin vaihtokauppoja kuin saada kahisevaa kätöseen. Kerään ja kasvatan itse ruokaa. Ruuanlaitto alusta asti säästää sekin. Kaikki tämä omavaraisuuspuuhailu ja kuluttamisvastaisuuteni pohjaa siis siihen, että minulla ei ole yksinkertaisesti varaa maksaa kaikesta täyttä hintaa. Olen oikeastaan tyytyväinen siihen, että minun on pakko elää pienellä budjetilla, koska silloin minun on myös pakko elää omien periaatteitteni ja aatteitteni mukaisesti. Väsyneenä ja stressaantuneena on helppo tehdä heräteostoksia, mutta jos rahaa heräteostoksiin ei yksinkertaisesti ole, silloin on paha ostella.

En koe jääväni mistään paitsi eläessäni näin. Saan käyttää aikani asioihin, joista hyödyn suoraan. En joudu toimimaan työnantajan käskystä omia eettisiä aatteitani vastaan. Olen itse itseni pomo. Raha menettää merkitystään päivä päivältä. Toki tarvitsen rahaa - puhelinlaskua esimerkiksi ei oikein saa vaihtokaupalla maksettua.

Tiedän, että en ole ainut, joka ensin syrjäytyy tahtomattaan tänne yhteiskunnan ulkopuolelle, mutta sitten alkaa syrjäyttää itseään vielä enemmän kun on tarkastellut niin sanottua oravanpyörää kauempaa. Työura alkaa tuntua järjettömältä, oudolta. Miten saatoin joskus ajatella, että haluan tehdä pitkän työuran pienipalkkaisessa ammatissa? Kaltaisiani ihmisiä alkaa löytyä miltei joka puolelta. Yhteiskunnan liepeillä ihmisten arvomaailmat tutisevat, romahtavat ja rakentuvat uudelleen.

Tähän kirjoitukseen inspiroi uusimman Kodin Kuvalehden artikkeli 32-vuotiaasta Tomi Astikaisesta, joka on "elänyt käytännöllisesti ilman rahaa jo vuosia." Astikainen on valmistunut kauppatieteiden maisteriksi vuonna 2006 ja vuosien varrella päätyi elämään ilman rahaa. Hän on kirjoittanut kirjoja, jotka voi ladata ilmaiseksi hänen kotisivuiltaan.

"Tiedän, ettei tämä ole ratkaisu kaikkiin maailman ongelmiin, mutta mitä useampi kieltäytyy ottamasta vastaan korvausta osallistumisestaan (työstään), sitä suurempi mahdollisuus meillä on rakentaa yhteiskunta, jossa herrat eivät pompottele köyhälistöä vaan jokainen saa keskittyä tekemään sitä, missä on hyvä ja mistä tykkää."

Lainaus on Kodin Kuvalehdestä 8/2014 ja nipsaisu Astikaisen kirjeestä vanhemmilleen vuoden 2010 heinäkuussa.

Kaikkien ei toki tarvitse mennä äärimmäisyyksiin, mutta jotain kannattanee napata Astikaisen meiningeistä omaankin elämän työkalupakkiin.