Kesä meni jostain syystä kovin epämaagisesti. Kesä ei ole lempivuodenaikani, mutta silti takaraivossa hakkaa se perinteinen, että pitää nauttia nyt kuumasta ilmasta, hikoilusta ja hyttysistä ihan täysillä. Olla ulkona koko ajan. Uida, grillata, elää kuin kesä ei enää koskaan tulisi. En ymmärrä yhtään, miten tällainen kesästä nauttiminen on minuun tarttunut. Kesällä tehdään vain fyysiset välttämättömyydet ja toki puutarha vei aikaa. Onneksi sain viettää herra Ihmemiehen kanssa mökkielämää, juhannus oli mukava ja sen sellaista. Huokaan kuitenkin helpotuksesta nyt kun lehdet tipahtelevat maahan. Syksyn tuoksu on uskomaton.
Nyt voi taas mennä metsäänkin ilman, että kuolee lämpöhalvaukseen. Valitettavasti syksy on ollut kovin lämmin ja tämä näkyy hirvikärpästen uskomattomassa määrässä. Vaaleat vaatteet ja huppu tiukasti hiusten suojana on toiminut suurimpien hirvikärpäslaumojen välttämiseen, mutta kyllä niitä pirulaisia silti kymmenen kappaletta löytyi päästä ja vaatteista eräällä reissulla. Lisäksi on niin hiki, ettei haluaisi millään verhota päätään. Epämukavaa.
Kuljeskelin taannoin pari tuntia metsässä. Löysin lankojen värjäykseen sieniä ja nappasin kanervanvarpuja teeaineeksi. Suurimman osan ajasta kulutin kuitenkin harjoitellen hiljaista kulkemista. Olen ihmetellyt mikäs siinä on, että kuulostan suurinpiirtein metsäkoneelta kun tallustan metsässä. Lukiessani James Endredyn Earthwalks-kirjaa, tajusin että niin, kun otan askeleen, etummainen jalka jysähtää samantien tantereeseen, on sen alla sitten mitä tahansa. Jos pidän painon takajalalla ja lasken etujalan varovaisesti, tunnustellen sammalikkoon, askel on pehmeä ja varovainen. Jalansija on turvallisempi näin, koska huomaan heti jos sammalikko painuu jalan alta liian alas tai vettä alkaa tihkua lenkkariin. Huomasin myös olevani tajuttoman kömpelö. Kahdella jalalla on hyvä kävellä tasaisella alustalla. Siinä vaiheessa kun pitää ylittää tai alittaa puunrunkoja, hypätä kiven yli tai tehdä mitä tahansa muuta kuin edetä vasenoikea-marssilla eteenpäin, ihminen on kusessa. Lisäksi sitä pukeutuu niin, että vaatteet eivät periaatteessa saa kastua. Oi kuinka helppoa olisi vipeltää neljällä jalalla, paksu vettä hylkivä turkki päällä! Kadehdin usein koirieni sulokasta liikehdintää luonnollisilla alustoilla. Eipä haittaa sekään jos märkä oksa sipaisee selkää.
Pahimpien sadekuurojen ajaksi pysähdyin puiden alle. Istuin pitkään eräässä rinteessä puun juurella, aivan hiljaa paikoillani. Tuijotin eteenpäin, jähmetin itseni pelkäksi tarkkailijaksi. Tajusin viiltävän selkeästi sen, että olen rymistelylläni ja hajullani karkottanut kaikki metsän eläimet satojen metrien päähän. Linnut olivat hiljaa, vaikka olin istunut paikoillani jo vaikka kuinka kauan. Kuulin ainoastaan yhden linnun laulavan, näin yhden linnun lentävän läheltä. Sitä luulisi, että linnut jos mitkä möykkäävät metsässä aina. Saattavat laulaakin sydämensä kyllyydestä silloin kun ihminen ei tarvo metsässä, risuja rapistellen, vihellellen, hyräillen, kompastellen (ja kiroillen kompastumisiaan kuten minä).
Kuinka äänekkäältä minusta tuntui, kun nousin ylös ja astuin risun päälle. Katki napsahtava risu kuulostaa metsän hiljaisuudessa ukkosen jyrinältä. Olin surullinen. Minä saatan pelätä, että kaukaisuudessa häämöttävä tumma järkäle on karhu, mutta todellisuudessa edustan itse sitä kaikkein vaarallisinta eläintä.
Kävelin hitaasti ja askeliani varoen takaisin kotia kohti. Kalliolla kaivoin rummun repustani. Vaikka minusta tuntui maailman luonnollisimmalta istua kaatuneella puunrungolla ja rummuttaa, tahtia vaihdellen, sitten kävellen, maailmanmenoa pohdiskellen, takaraivossa kilkatti koko ajan ääni, joka sanoi rummutuksen kuuluvan kilometrien päähän ja mitä ihmiset ajattelevat ja mieti nyt jos joku seuraa tätä sun touhua tuolta puskista. Olisin halunnut tanssia, riehakkaasti rummun tahtiin, jalat kalliota tampaten, eläimellisesti, luonnollisesti, mutta siitäpä vasta riemu olisikin revennyt, jos joku olisi minut silloin nähnyt! Pelkäsin siis itsekin kohtaavani perusmarjastajan tai sienestäjän. Kuinka pitkälle metsään on vaellettava, jotta autotien äänet eivät kuulu metsään? Kuinka pitkälle on vaellettava, jotta rumpuni kumisee vain minulle?
Rumpu oli ensimmäistä kertaa tositoimissa. Sain maalattua rumpuuni sen vihoviimeisen symbolin ja nyt se haluaa tulla soitetuksi. Hakatessani rumpua symbolit hyppivät kalvolla, jokainen eri tavalla. Jokaisen symbolin kohdalla ääni on erilainen. Tällä kertaa tietystä kohtaa tuleva ääni miellytti eniten, ehkäpä toisessa mielentilassa ihan vastakkainen kohta onkin paremman kuuloinen?
Pysähdyin katselemaan yhdessä vaiheessa kaatuneen puun juurakkoa. Sienet kasvoivat kuin pieninä portaina juurakossa. Alla oli kolo, täydellinen pesäkolo. Täydellinen reitti Aliseen. Halusin hypätä samantien juurakon alle, kaapia kiviä, hiekkaa ja savea, sukeltaa Aliseen. Estin itseäni kuitenkin, ties vaikka juurakon alla asustaa jokin pieni eläin. Laitoin rummun pois, heitin repun selkään ja kiersin juurakon toiselle puolen. Silmäni suurenivat kun näin ensimmäistä kertaa elämässäni villinä kasvavan hulluruohon. Hulluruoho kuuluu kasveihin, jotka ovat myrkyllisiä, jopa tappavan myrkillisiä, mutta jota shamaanit ovat käyttäneet näkymatkoihinsa. En usko, että tämä Hulluruoho on sattumalta eksynyt kasvamaan täydellisen Alisen aukon lähelle.
Elämässäni on ollut aivan liian monia mukasattumia viimeisten kuukausien ajan. Mielenkiinnolla jään seuraamaan, mitä tapahtuu tulevaisuudessa. Shamanistinen polku tuntuu vievän minua yhä syvemmälle ja syvemmälle arkitodellisuudessa väreilevään maagiseen maailmaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti