Ensimmäiset niin sanotut todelliset kosketukseni pakanuuteen tapahtuivat vuosia vuosia sitten, kun surffailin kirjaston koneella netissä ja kävin läpi hyvinkin vajanaista pienen kunnan sivukirjaston rajatiedon hyllyä. Yksi kirja, joka tuli kahlattua useampaan kertaan, oli Serge Kahili Kingin Kaupunkishamaani, joka ammentaa havaijilaisesta shamanismista (pikkasen harhaanjohtava nimi). Tein harjoituksia ensimmäistä kertaa kolmetoistavuotiaana. Olin aivan täpinöissäni, kun kävin saman kirjaston poistokirjahyllyjä läpi tänä kesänä ja tuo teos osui silmään. Luultavasti kyseessä on täsmälleen sama kappale, jota selasin jo yläasteikäisenä. Kirjastotäti oli suopea ja antoi minun kantaa aarteeni ulos ilmaiseksi.
Shamanismi sai kuitenkin väistyä vuosiksi, kun seikkailin ensin wiccan parissa ja sitten uskonnollisessa kriisissä. Vahvasti shamanismi iski hermoon vasta vuonna 2008. Tuolloin voimaeläimekseni asettui hevonen. Voimaeläin on vaihtunut toiseen, mutta hevosia ajattelen aina lämmöllä. Onkin erittäin mukavaa, että olen saanut vuosien tauon jälkeen mahdollisuuden aloittaa ratsastus uudelleen.
On kummallista istua sellaisen eläimen selässä, jonka henki on toiminut henkioppaanani. Se luo todella kunnioittavan suhteen minun ja ratsuni välille. Ihailen niiden kauneutta, sulokkuutta, leikkisyyttä. Hengitän syvään niiden tuoksua (ihan vaan tiedoksi, hevoset eivät tuoksu paskalta, vaan hevoselta. Ei koirakaan tuoksu koiranpaskalta vaan koiralta.), satulanahan narina on tuttu lapsuusvuosilta, suitsien laitto tuntuu utuiselta muistikuvalta. Mutta nyt minulla on täysin eri suhtautuminen kuin silloin lapsena. Haluan ratsastaa kunnioittaen. Hevonen on niin iso eläin, että jos se päättää tehdä jotakin, se tekee. Minulla on hyvin vähän sanomista vaillinaisine ratsastus- ja käsittelytaitoineni siihen, jos hevonen päättää että haluaa minut just nyt heti alas selästään. En voi pakottaa sitä väistämään minua harjatessa, vaan minun on luotettava sen kykyyn tehdä yhteistyötä kanssani.
Ratsastaessa olen huomannut kurkottavani sitä kohti, että olisin yksi toimiva olento kahden eri olennon sijaan. Istun juurruttaen itseni hevoseen kiinni, kuunnellen sitä kehollani. Yritän saada sen kuuntelemaan mahdollisimman pienellä vaivalla, etten repisi suuta tai rummuttaisi jaloillani hevosen kylkiä kipeiksi. Jutustelen hevosen kanssa sitä harjatessani, höpöttelen niitä näitä, hyvä tyttö, viittiitkö antaa armoa aloittelijalle. Annan naapurikarsinan hevosen nuolaista kämmenselkääni tai puhaltaa hiuksiini, on se vekkuli.
Ja se tekee höpöä mies. Hevonen ei ole harrastusväline, vaan elävä olento. Samaan tapaan kuin koira ei ole omistajansa egon jatke, jolla haetaan parhaita agilitytuloksia koiran stressitasoista piittamatta tai ravataan näyttelystä toiseen, jotta omalla lyttynenälleen saisi teettää lisää lyttynenäisiä jälkeläisiä. Minulla on koiria, joiden sielunelämän ymmärtäminen lähtee yhdestä simppelistä asiasta: kumppanuudesta. Jotta käytöshäiriö poistuu, on sukellettava koirien maailmaan. Miettiä miksi koira tekee näin ja noin. Etsiä inhimillinen keino ratkaista ongelma.
Shamanismi liikkuu animalistisella tasolla hyvin vahvasti. On helppoa laajentaa shamanistinen näkökanta koskemaan eläinten kanssa toimimista. Miten hienoa olisi muodostaa koiraansa tai kissaansa niin vahva suhde, että pystyisit kommunikoimaan sen tai kyseisen eläinlajin hengen kanssa selvittääksesi oman eläimesi ongelmia? Kysyä stressaantuneelta koiralta, että hei, mikäs nyt riepoo, ottamaan ratsastaessa yhteyttä hevoseen, moi, mä haluan tehdä sun kanssa yhteistyötä, en kiusata sua?
Siinä missä shamaanit ovat ennen paikallistaneet saalislaumoja, ehkäpä nykyajan shamaanit voisivat sen sijaan kurottaa kohti eläinsuojelua ja eläinten kunnioitusta lisäävän toiminnan edistämiseen?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti