Minä olen pienestä pitäen kokenut valtavaa viehtymystä luonnosta löytyneitä luita ja sarvia kohtaan. Sarvet ovatkin Suomessa erittäin suosittu koriste - siinä missä täytetyt peuranpäät ja massiiviset taljat. Lattialla saattaa retkottaa lehmäntalja ja hienostorouva heittää päälleen minkkiturkin. Jostain syystä kuitenkin esimerkiksi pääkallot tuntuvat aiheuttavan ihmisissä pelkoa, kummastelua, jopa paheksuntaa. Kuten hienot linnunsulat eksyvät laukkuuni, myös satunnaiset luulöydöt pääsevät mukaan metsäretkiltäni. Koen luiden olevan jotain hienoa, mystisiä. Ehkä upein luujuttu kokoelmissani on koiran pääkallo, joka löytyi melko puhtaana Pakanaverkon Euran ekskursiolta.. Kun isäni näki pääkallon, hän vaikutti suorastaan järkyttyneeltä.
Mihin sä tota tarvitset, hän ärähti. Kerroin että se on ovikoriste.
On outoa, miten palanen kuollutta eläintä pääkallon muodossa, kuohauttaa. Miksi nahkatakit päälläni eivät aiheuta sihisevää paheksuntaa? Minulla itselläni on kolme koiraa ja koen koirat niin suureksi osaksi itseäni, että on luonnollista pitää oven yllä koiran pääkalloa.
Rakensin Ecoshamanism-kirjan ohjeiden mukaisesti pienestä, koiraa ulkoiluttaessa löytyneestä luusta pillin. Toistaiseksi se ei vihellä, mutta työskenteleminen luun kanssa tuntui jollain tavalla... oikealta? Alkukantaiselta? Siltä että näin just pitää tehdä.
Mutta epäröin silti joka kerta kun lähden työstämään luuta johonkin käytettävään muotoon. Jotain tabun tyyppistä ajattelua on selkeästi mukana. Olen outo, kun kerään luita. Olen outo, kun kuulen koiran pääkallon nähdessäni metsässä loikkivan koiran. Minussa on jotain väärää, kun teen näin.
Mistä johtuu tämä erittäin valikoiva, luuhun liittyvä kielteisyys? On ok syödä kuollutta eläintä, mutta ei käyttää hyödyksi, koristeeksi? Enhän minä sentään ihmisluita tunge vaatteitteni napeiksi. Se vasta pyöristyttävää olisikin! Onko suhtautumisemme kuolemaan niin kieroutunut, luonnollinen suhde kadonnut hautausmaiden syövereihin, kliinisiin vanhainkotikuolemiin ja siihen, että vajaan kolmenkymmenen vuoden ikäisenä en ole koskaan nähnyt kuollutta ihmistä?
Viisi vuotta sitten koirani kuoli syliini. Miten loputtomalta tuskani tuntui, kun pesin sen ruumiin ja itkin kodinhoitohuoneen pöydän äärellä odottaessani että hauta kaivetaan valmiiksi. Tuijotin koirani rintakehää, odotin että se vetäisi lopulta henkeä, nostaisi päätään ja katsoisi minua, että tässähän sitä ollaan, mitä sinä itket. En kadu, että näin sen vetävän viimeisen hengenvetonsa. Olin sen tukena viimeisessä, siinä kamalimmassa hetkessä.
Kosketus kuolemaan tulee siis nykyään ehkä kaikkein radikaaleimmin luiden muodossa. Tuota pientä luuta ovat joskus ympäröineet lihakset,jänteet, turkki. Luu on liikkunut, elänyt. Luu on ollut osa elävää olentoa, tärkeä osa. Kun sen näkee yksinään, kalliolla, sammaleeseen hautautuneena, katsoo kuolemaa, joka on jokaisen meidän kohtalo.
Ehkä sen takia luita on vaikea ymmärtää, koska kuolemaa on vaikea ymmärtää. Kuolemaa ei haluta ajatella, kuolema on kamala asia, kuolema on tabu, onnettomuus, sairaus, suru, itku, ikävä läheistä. Kuolemaa ei haluta ymmärtää.
Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö meidän tulisi yrittää ymmärtää kuolemaa, joka on aina jonkin uuden alku. Metsään kuolleen peuran hajonnut ruumis elää jossain muussa muodossa. Siinäkin äänessä, jonka luusta veistetty pilli päästä ilmoille. Villatakin napin kolahduksessa. Ja kun näen luun, muistan olevani elossa, tiedän että niin ei aina tule olemaan, mutta tiedän myös, että maailma ei pysähdy, jos minä lakkaan tässä muodossa olemasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti