Koulujen uskonnollisuus

Ylen sivuilta löytyi pitkä ja erittäin mielenkiintoinen teksti uskonnonvapauden toteutumisesta koulussa. Tai siis siitä, että se ei toteudu. Olen itse ollut lähinnä oppilaan puolella kärsimässä siitä, että väestörekisteriin kuuluvana oikeuksiani poljettiin jatkuvasti. Ala-asteella opiskelin normaalisti uskontoa, vielä silloinkin kun en enää kuulunut evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Viidennellä luokalla ennen ruokailua piti ristiä kädet ja sanoa "Kiitos Jeesus ruuasta, aamen." Tiesin jo silloin, ettei tämä ole oikein, mutta erottuminen massasta ei silloin käynyt päinsä. Kun pääsin seiskaluokalle, ajattelin että tästä se lähtee. Halusin elämänkatsomustietoa uskonnon sijaan. Koska meitä väestörekisteriläisiä oli pienessä koulussa niin vähän, uskontotuntien ajan pidin vapaatuntia ja maanantaisin koulupäiväni alkoi sillä, että kävelin varttia vaille kahdeksan aamulla bussipysäkille ja vähän vaille viisi kävelin takaisin bussipysäkiltä. Päivä oli pitkä pienelle seiskaluokkalaiselle. Elämänkatsomustunnit järjestettiin siis varsinaisen koulupäivän päätteeksi. Sanomattakin selvää, kuinka väsyttävää tuollainen oli. Seuraavana vuonna en halunnut samaa rumbaa kokea, joten menin normaalisti opiskelemaan kristinuskoa. Näin se meni lukiossakin.

Kirkollisiin tapahtumiin en mennyt ja kevätjuhlissa en laulanut suvivirttä. Koin kuitenkin todella loukkaavaksi sen, että joudun osallistumaan edes sen kuuntelemiseen. En minä halua! Pakanaidentiteetti oli jo tuollon alkanut muodostua, vaikka lopullinen pakanaksi tunnustautuminen tapahtuikin myöhemmin.

Olen tehnyt opettajansijaisuuksia jonkin verran. Muistan, kuinka pahalta tuntui toimia sijaisena ala-asteella, kun yksi opettaja opetti kaiken, myös uskontoa. Uskonnonopetus oli vaikea pala niellä. Miksi minun pitää opettaa tällaista, jotain mihin en usko, jonka opettamiseen kouluissa en usko? Kerran tein myös kouluavustajan sijaisuuden. Istuin levottoman, helposti väkivaltaan turvautuvan pienen pojan kanssa lukemassa kappaletta siitä, kuinka joltain heebolta revittiin silmät päästä. Samsonko sen tyypin nimi oli? Tilanne oli ahdistava. Muistan itse ahdistuneeni ala-asteella kyyneliin asti jostakin pääsiäisvirrestä, kun oli kuolemaa ja ahdistusta ja ties mitä. Kirkon seinällä oli valtava, kammottava taulu ristillä riippuvasta Jeesuksesta ja miltei yhtä kammottava oli taulu, jossa käärinliinoihin puetut ihmiset nousivat avoimista haudoista.

Olen lähinnä pitänyt älämölöä uskonnon pakottamisesta lapsille, mutta en ole tajunnut kokonaisuudessaan, kuinka ahdistavaa voi olla opettajan rooli systeemissä, jossa uskonnollisuus on sisäänrakennettua. Ja nimenomaan evankelis-luterilainen uskonnollisuus. Vuodesta toiseen sama suvivirsi. Jos ei laula, pitää ainakin nousta seisomaan, koska niin kuuluu tehdä. Jos ei nouse seisomaan, on huono esimerkki.

Artikkelista poimittua:

"Mäntysalon mukaan hyvin usein koulut tarjoavat uskonnollisesti verhoiltuja retkiä tai muita tilaisuuksia, kuten esimerkiksi juhlia. Jos perhe ei halua, että lapsi osallistuu tilaisuuteen, vaihtoehdoksi ei anneta vastaavaa samantasoista ohjelmaa. Mäntysalon mukaan koulut saattavat antaa ymmärtää, että lapsi voi joutua kiusatuksi tai syrjityksi, tai että lapsi jää jostakin kivasta paitsi. Tämä asettaa oppilaat eriarvoiseen asemaan."

Koska uskonnollisuus kouluissa on niin vanha juttu, saattavat jotkut ihmetellä että miksi tästä nyt nostaa mitään äläkkää ja onpas herkkänahkaista tämä. Mutta vaihdetaanpa tilalle poliittinen ideologia, esimerkiksi Kokoomuksen tai Vasemmistoliiton ideologia. Lapsia ja nuoria vietäisiin erilaisiin puolueen tapahtumiin, koululla kävisi aina joku tietyn puolueen edustaja puhumassa aamunavauksissa ja yhdessä hoilattaisiin puoluelauluja. Vaikka opettaja olisi poliittisesti aivan eri mieltä, hän joutuisi myös osallistumaan tavalla tai toisella. Kuulostaako tämä hälyyttävältä? Sitä kristinuskon rakenteellinen suosiminen kouluissa on.