Vaikea puutarhakesä

Sateinen ja kylmä kesäkuu osoittautui yllättävän haastavaksi puutarhan suhteen. Hyötykasvit eivät ole saaneet tarpeeksi valoa tai lämpöä, rikkaruohot taas rehottavat liiankin iloisesti. Nyt jännitänkin tuleeko loppukesästä sen verran lämmin, että jäljellä olevat basilikat tuottaisivat edes jonkin verran satoa. Vaikkei varsinaista hallaa olekaan ollut, basilikat eivät ole diganneet ihan hirvittävästi tästä kylmyydestä. Verrattuna viime vuoden jättiläisiin, tämän vuoden basilikat jäävät varmasti melko kitukasvuisiksi.

Sadekelillä ei saa oikein puutarhatöitä tehtyä. Täällä meillä on ainakin ollut aivan järisyttävän upeita rankkasateita, mutta tällainen voimakas mahtava ihana luonnonilmiö ei ole kovin käytännöllinen. Siinä sitten tihrustaa ikkunasta ja miettii, että niin, tänään piti mennä ulos. Kaikki vähänkin aurinkoiset ja poutaiset kelit olen viettänyt ulkona ja pikkuhiljaa myös tuloksia alkaa syntyä. On melko ironista, että salaatit, joista en itse niin välitä, kasvavat oikeinkin reippaina ja kaikki ne kasvit, joita itse rakastan, kituvat kuolevat. Pian syön siis salaattia salaatilla... Lampaanvillalla reunustetut salaattipenkit ovat olleet turvassa etanoilta, joskin jonkinlainen otus käy vähän väliä kuopsuttamassa villareunuksia miten sattuu.

Jouduin taipumaan jonkin verran "en perkele niitä"-tavoitteestani, kun alkoi selvitä pihan todellinen luonne. Esimerkiksi heinää on melko mahdoton repiä käsin. Viikatetta en käynyt ostamaan, mutta ihastuttavan sirpin hankin. Olen ollut valintaani tyytyväinen. Sirpin käyttö on melko yksinkertaista ja sillä pystyy tarkasti niittämään pieniäkin alueita. Jos sirppiä käyttelee esimerkiksi kyykyssä, näkee hyvin, mitä kasvia vetää nurin, joten ei vahingossa tapa esimerkiksi kurjenmiekkapuskaa.

Kesän edetessä hoksaan vähän väliä suunnitelmia muuttavia seikkoja. Kuten sen, että takapihalla on karviaispensaita ja ennen kuin niitä pääsen keräämään, pitää raivata myös takapihaa - johon en aikonut koskea ollenkaan tänä kesänä. Tajusin senkin, että omenapuiden ja punaherukoiden ympäristöt on myös raivattava, jos haluan omena- ja marjasadon olevan helposti poimittavissa ja kerättävissä.

Etupihasta on tullut yllättävän avara huolellisen raivaamisen tuloksena. Löysin suureksi ilokseni valtavan vadelmapensaikon rikkaruohojen keskeltä. Aivan portaiden viereen sain rakennettua katekokeilun. Ennen ja jälkeen kuvat, olkaa hyvät!

Vuohenputkea, nokkosta piiloutunut vadelmapusikko, hassusti kasvava punalehtiruusu. Tästä lähdettiin.

Ja tältä näytti muutama viikko sitten, juuri valmistunut talon edusta. Siirsin ison siankärsämöpuskan kasvamaan talon nurkalle, istutin punalehtiruusun juurelle iisoppia, kehäkukkaa ja keräsalaattia ja rajasin sievästi kivillä. Tällä hetkellä rikkaruohot ovat jälleen lähteneet kasvamaan kuvan paljaalle maalle, mutta loppujen lopuksi matala rikkaruohokasvusto ei haittaa. Ruusun alle olen iskenyt katteeksi vadelmapuskien alta löytynyttä kasvisilppua. Kate sekä pidättää kosteutta että estää rikkaruohojen leviämisen.

Siinä missä kesäkuu oli kylmä ja sateinen, heinäkuu alkaa olla liian helteinen pihahommiin. Ei mene puutarhahommat niin kuin Strömsössä, mutta mitä sitä sitten tekisikään jos puutarhan sais päivässä tai kahdessa valmiiksi?

Suorittamisen oravanpyörä

Päätä särkee. Närästää. Ahdistaa, vituttaa ja kroppa lyö stressaantuneena kaikki mahdolliset stressiin liittyvät oireiluni pintaan. Silmä on turvoksissa ja punoittaa - 4-6 viikon kortisonitippakuuri taitaa olla aiheellinen. Tehtävälistoja lojuu joka puolella. Pöydällä on kaksi keskeneräistä neulettä. Niskassa hilluu sadistinen orjapiiskuri, joka läimii kun en tee tarpeeksi.

Juoksen jatkuvassa suorittamisen oravanpyörässä eikä tästä saa edes rahaa.

Saakeli.

(Tämäkin blogiposti on ihan erilainen kuin yleensä. Shame on me! Meniköhän tuo nyt oikein, puhun melko täydellistä englantia mutta kirjoitan välillä väärin. Kamala jos siinä on virhe. Lukijat ajattelevat, että ei se osaa englantia. Mulla on niin vähän lukijoita. Johtuuko se siitä, että en postaile kuvia tarpeeksi? Tai että postaan liian harvoin? Jos olisi paljon lukijoita, niin sekin olisi kamalaa. Suorituspaineet kasvaisivat. Ihan hyvä, että on vähän lukijoita. Huviksenihan minä tätä blogia pidän, hemmetti. Omaksi ilokseni. Kai.)

Olen todennut taistelevani jatkuvasti riittämättömyyden tunteiden kanssa. Se ei johdu siitä, että olisin laiska tai en saisi mitään ikinä aikaan. Elämäni on täynnä puuhaa ja saan paljon aikaiseksi. Joidenkin mielestä olen jo melkoinen puuhanainen sen takia, että minulla on kolme koiraa. Mutta yritäpä sanoa itsellesi, että hienoa kun hoidan tunnollisesti kolme koiraa. Päivittäin kasaan harteilleni valtavan määrän suorituspaineita. Tehtäviä, tavoitteita, suunnitelmia. Ja kun en jaksa, en osaa hellittää vaan raivokkaasti yritän saada itseni jaksamaan vielä yhden pikku puuhan tai yhden sähköpostin tai mitä ikinä. Eihän mulla ole mitään muuta kuin aikaa.

Ja silti minulla ei ole koskaan aikaa.

(Ah, miten dramaattinen sävy tässä postauksessa on. Pitäis kirjottaa enemmän novelleja. Se yksi kirjakin on kesken. Siinähän on jo yli 100 sivua tekstiä, ois aika helppo nakki kirjoittaa se loppuun! Mitä sä siinä nyt venkoilet, ala kirjoittaa! Sä tiedät miten jatkat, kunhan istut alas ja kirjoitat!)

Lyhyt googlailu kertoo suorittamisen olevan egon hapatusta. Pitäisi osata olla onnellinen tässä hetkessä, kun ei ole muuta kuin tämä hetki. En osaa. Ajattelen mennyttä, ajattelen tulevaa, ajattelen biisiä joka soi päässäni. Meditointikaan ei auttanut. Opin itsestäni meditaation myötä sen, että päässäni soi aina jokin kappale tai rämpytysremputus. Oli sekin ihan hauska huomio. Suorittamisella kaiketi ostetaan oikeus olla olemassa, kertoa ennen kaikkea itselleen olevansa arvokas ja ahkera ja vaikka mitä.

Kun on ahkera ja aikaansaava, ei ole heikko. Minä en halua enkä osaa olla heikko. Heikkous on jotakin kamalaa, silloin on riippuvainen toisista ihmisistä. Huomioon ottaen, että olen kroonisesti sairas, olen automaattisesti heikko. Se voi hyvinkin olla syy kaiken tämän kiireen, ahkeruuden ja aikaansaamisen takana. Että perkele, yks sairaus ei minua lannista.

Kun en tee jotain hyödyllistä tai rakentavaa, vääntelen käsiäni, turhaudun, ahdistun ja keskityn huonosti. Minun on mahdotonta istua paikoillani leffaa katsoen. Jollen saa tehdä käsitöitä samalla, letitän vaikka hiukseni. Keskittymisvaikeudet hyväksyn ja tarjoan itselleni oheistoimintaa. Jollei oheistoiminta ole jotain hyödyllistä, soimaan itseäni, "tämänkin ajan voisin käyttää paremmin".

Osaisinpa olla vain ja rentoutua. Lopettaa suorittamisen, hyödyllisen oheistoiminnan. Oppia sen, että jatkuva suorittaminen ei auta minua hyväksymään itseäni yhtään sen enempää. Enkä usko, että ystäväni, sukulaiseni tai Herra Ihmemies rakastavat ja arvostavat minua sen takia, että saan niin perhanasti aikaan. He taitavat pitää minusta jostain ihan muusta syystä kuin siitä, olenko tiskannut kaikki tiskit täydellisesti, neulonut kolme käsipyyhettä yhden päivän aikana tai  kirjoittanut 5 sivua novelleja.

Näin, ihanan henkilökohtainen pläjäys turhautuneesta maagisesta todellisuudesta. Silloin tällöin työelämän ulkopuolellakin eksyy oravanpyörään.

Miksi en niitä? Permakulttuurikokeilua vuohenputkiviidakossa

Uuden kotini piha kasvaa lähinnä vuohenputkea. Sieltä täältä seasta löytyy nokkosta, maahumalaa, poimulehteä ja kukkivia luonnonkasveja. Joissakin kohdissa on myös vanhoja perennoita, jotka erottuvat juuri ja juuri vuohenputkien seasta. Nopea ratkaisu olisi esimerkiksi niittää viikatteella kaikki nurin. Tai jos on korvia särkevien siimaleikkureiden ja ruohonleikkureiden ystävä, niittää ensin siimaleikkurilla viidakko nurin ja sen jälkeen ajaa ruohonleikkurilla 1-3 kertaa viikossa koko tontti läpi. Olen valinnut kuitenkin tehdä toisin (ja tämä yllätti kenet?).

En kuvittele saavani koko pihaa hallintaan tämän kesän aikana. Tavoite on saada hyötykasvit maahan ja kerätä niistä satoa. Keskitän siis huomioni ennen kaikkea siihen, että saan istutetut hyötykasvit menestymään. Takapiha olkoon lupiinien, juhannusruusujen, vuohenputken ja nokkosen valtakuntaa. Tosin tämä realistinen tavoitteeni on aiheuttanut sen, etten ole uuvuttanut itseäni ajattelen hurjaa koko pihan urakkaa ja ehkäpä pääsen kuitenkin jossain vaiheessa takapihaakin siistimään.

Kun lähden käsittelemään pientä aluetta kerrallaan, etenen samalla kaavalla joka paikassa. Revin vuohenputkea ja nokkosta irti hanskat kädessä. Samalla näen kasvaako vuohenputken alla jotakin, esimerkiksi maahumalaa, perennoita tai vaikkapa elämänlankaa (köynnöskasvi). Usein suunnitelmat muuttuvat, jos jotakin jännittävää löytyy. Maahumalaa voi käyttää ruuanlaitossa, joten jos maahumalaa löytyy, jätän sen kasvamaan ja siirryn toiseen paikkaan istuttelemaan omia kasvejani.

Lastaan revityt rikkaruohot kottikärryihin ja kippaan kompostikasaan. Haravoin kevyesti kaikki irtonaiset silput ja sitten tartun lapioon.

Kaivan sen verran, että saan pinnassa kulkevan vuohenputkien juuriverkoston irti. Sen jälkeen katan maan esimerkiksi ohuella laminoimattomalla pahvilla tai sanomalehdillä. Näin katteen alle jääneet juuret eivät saa kasvatettua ilman suurta vaivannäköä itseään pinnalle asti. Sitten istutetaan taimet. Mielellään kumppanuuskasvien viereen, jolloin yksi alue toimii monen kasvin kasvupaikkana suorien rivien sijaan. Rajaan nämä kasvipenkit esimerkiksi kivillä tai vanhoilla oksilla, niin näen missä olen jo käynyt istutuspuuhissa.

Teen aina pienen alueen kerrallaan. Kaivaminen, haravointi ja kärrääminen on rankkaa puuhaa, joten välillä teen jotakin kevyempää tai venyttelen, kävelen pitkin pihaa verkkaisin askelin suuria suunnitelmia luoden tai ehkäisen nestehukkaa. Pihatöiden tulee mielestäni olla hauskaa, joten en uuvuta itseäni kuuden tunnin kaivamisurakalla.

Kun yksi alue on vallattu ja taimet istutettu, rikkaruohoja ilmaantuu luonnollisesti lisää. Paljas multa on rikkaruohoille mainoskyltti. Aina kun ulkona syystä tai toisesta käyn, nypin rikkaruohoja pois haittaamasta pieniä taimia. Siinä vaiheessa kun kasvit alkavat olla isompia, annan joidenkin rikkaruohojen kasvaa. Kunhan rikkaruoho ei vie elinvoimaa varsinaisilta hyötykasveilta, ne ovat tervetulleita.

Ja miten tämä muka voittaa niittämisen? Toivon, että ajan kuluessa sen huomaa. Sen sijaan että niitän tai ajan ruohonleikkurilla samat kasvit yhä uudestaan nurin, pyrin poistamaan rikkaruohoista ison osan juurineen ja estämään niiden menestymisen jatkossakin. Ensi kesänä voin tehdä hyötypenkkini eri paikkaan, jolloin jo rikkaruohoilta vallattuihin alueisiin voi kylvää esimerkiksi apilaa tai ruohonsiemeniä. Tai kukkia tai ihan mitä vain. Maasto on epätasainen, mutta huomaan isoimmat kuopat ja multakummut repiessäni kyykyssä ja käsin vuohenputkia. Saattaisi hieman ärsyttää kompastua viikate kädessä kuoppaan tai multapaakkuun.

Lisäksi: minulla ei ole viikatetta enkä osaa sellaista käyttää ilman harjoittelua. Pääsemme omavaraisuuden ytimeen. Siinä ajassa kun olisin kaapinut kasaan rahat viikatteeseen, käynyt ostamassa viikatteen ja opetellut käyttämään mokomaa kapinetta tehokkaasti, ehdin repiä monen monta vuohenputkea juuriltaan ja istuttaa kukkakaalit ja avomaankurkut tilalle.

Jos oikein tehokas haluaisin olla, keräisin samantien syötävät rikkaruohot ja langanvärjäykseen käytettävät kasvit ja kiikuttaisin sisälle. Toistaiseksi en ole tätä jaksanut tehdä. Kyllä ne kasvit siellä sen verran rehottavat, että langanvärjäykseen ja ruuanlaittoonkin riittää varmasti.

Ah ja blogiin liittyvä ilmoitusasia. Spämmibotit löysivät blogini, joten anonyymi kommentointi ei valitettavasti ole enää käytössä. Pahoittelen!

Roinanraivauksen tulikoe

Blogissa on ollut hiljaista, koska melko yllättäen löysin vuokratalon minulle ja koirille. Viimeiset viikot ovat menneet pakatessa, muuttaessa ja nyt aika menee purkaessa laatikoita. Puutarhahommat ovat pitäneet myöskin kiireisenä. Olin olettanut viettäväni kesän äitini luona ja kasvatin taimia siihen malliin, että saan ne suoraan maahan heti kun sää sallii. Nyt eteistä kansoittaa taimiarmeija, joka odottaa istuttamista pihalle. Piha on ollut pidemmän aikaa kesannolla, joten valmista kasvimaata ei ole. Lapio on heilunut ahkerasti!

On ollut melko jännittävää purkaa laatikoita. Vaikka viime vuonna heitinkin paljon roinaa pois, oletin, että muuttolaatikoista löytyy edelleen turhuuksia. Koriste-esineet kauhistuttivat eniten, ihan varmana niitä on monta laatikkoa! Olin väärässä. Ainoastaan vaatteissa ja astioissa oli turhuuksia joukossa ja niitä käynkin läpi koko ajan. Koriste-esineitä ja kirjoja taasen oli sopiva määrä. Askartelutarvikkeetkin olivat kaikki selkeästi laatikoissaan ja olen erittäin innoissani siitä, että minulla on nyt komero askartelutarvikkeilleni.

Laatikot olivat hyvin pakattuja ja jokaisessa luki melko tarkasti tussilla laatikon sisältö. Muutto meni siis helposti kun laatikot sai samantien vietyä oikeaan paikkaan. Astialaatikot keittiöön, tyynyliinalaatikot makuuhuoneeseen ja niin edelleen. Nyt, kolme viikkoa muuton jälkeen, suurin osa tavaroista on paikoillaan. Irtonaista tavaraa ajelehtii siellä täällä, mutta vähitellen nekin löytävät paikkansa.

On omituista, että kotona on itseasiassa tyhjää tilaa paljon. Huonekaluja mahtuisi paljon enemmän kuin on tarvis. Häkellyttävää. Pyrin hillitsemään haluani täyttää jokainen tyhjä tila huonekaluilla ja roinalla. Kun on asunut pitkään paikoissa, joissa jokainen senttimetri on käytössä, tyhjä tila tuntuu jotenkin väärältä. Kaupoissa käydessäni taistelen edelleen ostohimon kanssa. Ymmärrän, että en tarvitse enää materiaa, mutta jostakin kumpuaa ”mun on pakko ostaa jotain”-fiilis. Kun kävelen kaupasta ulos tyhjin käsin, paine ostaa jotain poistuu ja päästessäni kotiin, olen iloinen etten hukannut rahaa turhuuksiin.

Helsingin Sanomat uutisoi lyhyesti tutkimuksesta, jossa kerrotaan materialistisen elämän lisäävän tyytymättömyyttä. Todellista onnea ei voi ostaa.

Onnen voi löytää yksinkertaisista asioista, kuten siitä, että koirat viihtyvät uudessa asuinpaikassa tai pihalta löytyy raparperi. Tai että basilikat kasvavat ja marjapensaissa on raakileita. Tai siitä, että pihalla kasvaa runsaasti maahumalaa. Pieniä asioita. Pieniä onnenhetkiä. Ilman hintalappua.

Elämänhallinnan illuusio

Elämänhallinta sitä, elämänhallinta tätä. Tee näin, tee noin. Hallitse elämääsi. Kitke pois nämä ja nämä tavat. Ota osaksi elämääsi nämä ja nämä tavat. Sitten hallitset elämääsi ja olet onnellinen, koska elämäsi on hallinnassa.

Elämänhallinta on nyt muotia. Ole läsnä. Syö enemmän kalaa ja vihanneksia. Kirjoita kiitollisuuspäiväkirjaa. Liiku luonnossa, se karkottaa masennusta. Sulje televisio tai tietokone viimeistään kahdeksalta illalla ja mene nukkumaan viimeistään kymmeneltä illalla. Älä nuku pitkään aamulla. Älä juopottele, älä polta tupakkaa. Syö aamulla tuhti aamupala, vaikka nieleskelisit aamupalan lisäksi oksennusta, kun ei nyt ruoka ole ikinä maistunut aamuisin. Hiljenny. Älä syö ruokaa tv.n tai tietokoneen ääressä. Lue romaaneja. Tee käsitöitä. Tee taidetta; kirjoita, maalaa, piirrä.

Listaa voi jatkaa loputtomiin. Kaikki nämä ovat varmasti hyviä asioita, sitä en kiellä. Koen kuitenkin elämänhallinnan aatteen ongelmallisena.

Elämää ei voi oikeasti hallita ja termi elämänhallinta on jo itsessään hupsu. Elämä on arvaamatonta. Elämää ei voi hallita eikä elämää tule hallita. Tapahtuu aina jotakin arvaamatonta, joka sotkee hienot rutiinit. Ajatus siitä, että ihminen istuu itse ja vain itse oman elämänsä ohjaksissa, on täysin vailla todellisuuspohjaa. Se, mitä ihminen pystyy hallitsemaan, on oma suhtautuminen asioihin. Suhtautumista elämään värittävät entiset kokemukset, muistot tai muilla tavoin opitut asiat. Jos ihmiselle on hoettu, että on katastrofi ja maailman suurin häpeä joutua esimerkiksi työttömäksi, ihminen kokee työttömyyden valtavana taakkana, häpeällisenä tahrana omassa itsessä. Jos taas ihminen on ällöttävän yltiöpositiivinen, kuten itse olen usein, työttömyyden voi nähdä mahdollisuutena hakeutua esimerkiksi kouluttautumaan toiselle alalle tai vaikkapa ihan vain hetken olla kotona, tehdä käsitöitä ja olla rauhassa.

Takertumalla elämänhallintaohjeisiin voi hallita kaaottista tilannetta elämässään ja suurien kriisien keskellä tutut ja turvalliset rituaalinomaiset tavat voivat tuoda mielenrauhaa ja luoda kaaokseen järjestystä. Jatkuva takertuminen tapoihin voi kuitenkin muuttua vankilaksi, joissa suorittaa elämänhallintatehtäviä liukuhihnalta. Tärkeää on omaksua periaatteet ohjeiden takana. Esimerkiksi nukkumiseen liittyvien sääntöjen takaa löytyy totuus: lepääminen on tärkeää. Se, miten ihminen saa parhaiten levättyä, ei ole kuitenkaan sidottu kelloon tai hiljennettyyn ja pimeään huoneeseen. Itse esimerkiksi en saa unta hiljaisuudessa vaan taustalla pitää olla jatkuvaa mökää. Liian pimeässä huoneessa pelkään, koska minulla on taipumusta unissakävelyyn. Haluan siis meteliä ja valonlähteitä, vaikka ne niin jyrkästi tuomitaankin.

Elämänhallinnan yksi keino on itsetuntemus ja se varmasti auttaakin. Ohjeet elämänhallintaan ovat kuitenkin ristiriidassa itsetuntemuksen periaatteen kanssa. Oma mututunne voi sanoa, että ei hemmetti ole nyt hyvä idea tämä aamiaisen syöminen, mutta perhana kun auktoriteetti niin sanoo. "Minussa on varmasti jotain vikaa", pohtii auktoriteettiuskovainen kaikkien elämänhallintaohjeiden äärellä. Elämänhallinnassa tulisi korostaa ennen kaikkea sitä, että oppii tuntemaan itsensä eikä arvota itseään muiden antamiin normeihin. Jos ei nukuta illalla, mutta nukuttaa aamulla, eikä taustalla piile mitään sen vaarallisempaa kuin normeista poikkeava unirytmi, saa nukkua ihan just silleen ku tykkää. Tämä kokemuksen syvällä rintaäänellä. Olen aina ollut iltavirkku ja aamuntorkku. Aloin jossakin vaiheessa pakottamaan itseäni sänkyyn viimeistään kymmeneksi. Seuraus oli lähinnä se, että pyörin 2-4 tuntia sängyssä. Kaikki varmasti tietävät miten inhaa sängyssä pyöriminen on. Loppujen lopuksi nukkumaan meneminen oman unirytmin vastaisesti muuttui ahdistavaksi taisteluksi ja nyt valvonkin ihan rauhassa kahteen asti aamuyöllä, jos siltä tuntuu.

Elämänhallintaan keskittymisen sijaan pitäisi pureutua syvemmälle. Etsiä omalle elämälle suunta, merkitys, tarkoitus. Oman elämäni tarkoitukseksi on muuttunut se, että haluan olla mahdollisimman onnellinen. Sitten mietitään, mitä asiat tekevät onnelliseksi ja miten toteutan elämääni niin, ettei arki ole pakkopullaa. Vuosiahan tässä on mennyt, mutta nyt herään iloisena ja nukahdan onnellisena päiväni kulusta.

Elämä on ihanaa eikä sen arvaamattomuutta hyvässä eikä pahassa voi mitenkään ennustaa. Minulle tärkeää ei ole hallita elämää rutiinien ja ohjeistusten mukaisesti vaan elää elämääni niin, että voin sanoa olevani onnellinen.

Ota minusta pois kaikki turha

Pakanaverkon kevätleiri päättyi eilen. Olen haikea, jopa surullinen. Itkettää, ikävöin pakanoita - ihania, hassuttelevia, spontaaneja, iloisia ja huumorintajuisia pakanoita.

Pakiksen leirit ovat melkein aina ihania tapahtumia. Henkireikiä. Leiripaikalle muodostuu aivan oma tunnelmansa. Olemme yhdessä spontaaneja, heitämme tyhmää läppää, nauramme, halailemme, rakastumme ja rakastamme. Pikkuhiljaa meille on alkanut syntyä omia rituaalejamme kuten se, että kevätleirillä poltetaan paju-ukko. Itse pääsin tällä kertaa väkertämään pajumiehellemme pään. Sainpa risupäähän vielä kruunun ja sarvetkin. Totesin, että risutyöt ovat hauskoja ja toki alan niitä harjoitella arkielämässäkin.

Kävin valtavan määrän antoisia keskusteluja. Spontaanit musisointihetket auttoivat minua luopuamaan jatkuvasta "mitä noi musta ajattelee"-itsekontrollista. Heitin pois arkipäivän henkisen pakkopaidan ja annoin mennä. Huomasin laulavani tai hyräileväni koko ajan. Olin oma itseni. Tein paljon käsitöitä ja istuin paljon nuotiolla. Sää suosi.

Kun pääsin kotiin, mieleni oli sykkyrällä, sekaisin. Ajatukset poukkoilivat johonkin suuntaan, mutten tiennyt minne. Jokin ajatusmaailmaa vavisteleva oli ihan just melkein tajuttavissa. Raahustin pihalla paljain jaloin ja etsin paikkaa, jonne ajatukseni olivat menossa. Loksloks sanoivat aivot. Yhtäkkiä osasin muotoilla tuon valtavan kasan ajatuksia yhtenäiseksi.

Minun on luovuttava kaikesta turhasta. Fyysisestä omaisuudesta. Henkisen puolen turhista taakoista. Turhista säännöistä siinä missä turhista vaatteista. Annettava eteenpäin. Ymmärsin, että omistaminen on illuusio. Omistamista ei ole. Voin sanoa omistavansa vaikkapa koiran tai kirjan tai hameen. Omistaminen ei kuitenkaan loppupeleissä tarkoita yhtään mitään. Hameen omistaminen ei tarkoita, että hame olisi aina sinun. Se voi kadota, joku voi varastaa. Eläviä olentoja et voi omistaa. Et tietenkään. Vaikka olenkin koirieni omistaja virallisesti, ne ovat ajattelevia, tuntevia olentoja, joiden hyvinvointi on vastuullani. Omistan ne yhtä vähän kuin omistan kumppanini. Ihminen ei myöskään voi oikeasti omistaa luontoa. Hän voi niin väittää. Että tietty metsäpläntti on hänen tai tietty maapala, jolle on rakentanut talonsa. Omistaminen ei suojaa tavaraa muilta kuin niiltä ihmisiltä, jotka eivät varasta. Luonnonvoimat voivat viedä talon hetkessä.

Omistaminen on luonnotonta. Egoa hivelevä illuusio. Harhakuva. Voi omistaa paljon materiaa ja olla maailman onnettomin. Ostaminen ja omistaminen ei tee onnelliseksi.

Hankimme rahaa, jotta voimme omistaa. Ja maksaa toki ruokaostokset ja laskut, joita meille lähetetään. Suurimmat rahasummat käytetään kuitenkin siihen, että haluamme omistaa jotakin. Tätä omistamaamme voimme naurettavuuksiin asti puolustaa. Jo pelkästään rahan takia murhaaminen tuntuu järkyttävältä ajatukselta. Raharaharaha. Raha mahdollistaa, mutta myös vangitsee.

Annoin paljon tavaroita kevätleirillä eteenpäin. Hintalappuja en laittanut. Jos halusi maksaa, sai maksaa. Sai myös tehdä vastapalveluksen minulle tai luvata tekevänsä jonkin hyvän teon tai antaa apua tarvitsevalle. Tärkeää oli, että minä pääsen jostakin itselleni turhasta eroon ja minulle turhat tavarat tulevat jollekulle muulle tarpeeseen. Oli vapauttavaa antaa pois. Itse raahasin leiriltä kassillisen toisen pakanan vanhoja t-paitoja matonkudemateriaaleiksi. Koen siis, etten jäänyt todellakaan miinukselle, vaikka osa tavaroista meni niin sanotusti pilkkahintaan tai ilmaiseksi eteenpäin.

Tänään olen pyörinyt pihalla, rakennellut (ilmaisista, pihan nurkalta otetuista) pajuista sitä sun tätä, virkannut matonkuteesta koreja. Fiilistellyt leirimuistoja ja kerännyt ensimmäiset villivihannekset. Olen kävellyt pihanurmikolla ilman kenkiä. Kerännyt koiraa lenkittäessä roskia. Joka paikassa on sinivuokkoja, valkovuokkoja ja leskenlehtiä. Kevät on täällä. Roinanraivauksen ensimmäinen fyysinen kierros on suoritettu viime vuonna ja tänä vuonna saa lähteä kaikki turha. Kun turhasta luopuu, on enemmän aikaa ja jaksamista kaikkeen tärkeään, kuten uusien taitojen opettelemiseen, perheelle, kumppanille, koirille ja randomille metsähaahuiluille.

Hyvää kevättä blogin lukijoille!

Kun arvomaailma muuttuu

Yhä useammasta suunnasta kuulee väsähtämistä työura- ja rahakeskeiseen elämään. Moni päätyy miettimään kannattaako uhrata työelämälle parhaimmat vuotensa, jäädä eläkkeelle vasta vuosikymmenien päästä, palaa loppuun vähän väliä työstressin takia, olla pois kotoa ja perheen luota tuntikausia viikossa. Toki on paljon ihmisiä, jotka ovat tyytyväisiä työelämässä, tekevät duunia unelmatyöpaikassaan, tekevät juuri niin monta työtuntia kuin haluavat ja ovat kiinnostuneita omasta alastaan. Kaikki eivät ole niin onnekkaita, että työllistyisivät hyväpalkkaiseen työpaikkaan, vaikka tarvittava tutkintokin löytyisi. Taannoin luin jutun siitä, että "kyllä työtä tekevälle löytyy"-sanonta ei pidä paikkansa, ei sitten ollenkaan. Jokaista avointa työpaikkaa kohti oli 10 työtöntä työnhakijaa. Työttömiinhän ei muistaakseni lasketa esimerkiksi kesätöitä etsiviä opiskelijoita, joten yhtä työpaikkaa havittelee aika pirun moni ihminen.

Samanaikaisesti ihmisiä lomautetaan ja irtisanotaan. Luottamus siihen, että ahkera työntekijä saisi työpaikassaan pysyä, horjuu. Omalla sukupolvellani on muistoja vielä 1990-luvun lamasta ja nyörien kiristämisestä työttömyyden vuoksi. Nyt kun vanhempamme ovat mahdollisesti työllistyneet uudestaan, työpaikat horjuvat jälleen. Vuosikymmenien työkokemus ei takaa mitään. Eikä vuosikymmenien työkokemus näy myöskään aina palkassa. Kaikki muu kyllä kallistuu, mutta palkat eivät nouse - siihen ei ole varaa. Huonolla palkalla, jatkuva YT-neuvotteluvaara niskassa on vaikea tehdä parhaansa.

Olen itse siinä mielessä onnekkaassa tilanteessa, että krooninen sairaus, jota ei päällepäin huomaa, on antanut minulle määräaikaisen vapautumisen työelämästä ja työkykyäni arvioidaan vähän väliä ja todetaan, että kuntoutuminen ei etene. Eihän krooninen sairaus helpota tietenkään, vain oireita voi hallita, mutta sairautta ei pois saa millään kuntoutuksella. Elän erittäin pienillä tuloilla (köyhyysrajalla keikkuen) luultavasti koko loppuelämäni - ellei sitä kuuluisaa lottovoittoa tule.

Koska työelämä ei luultavasti tule olemaan vaihtoehto kohdallani, on pakkokin muuttaa omaa suhtautumista kuluttamiseen enkä voi arvottaa itseäni tittelini mukaan vaan oppia arvostamaan itseäni ilman kovaa kuukausipalkkaa tai komeaa titteliä. Pyrin minimoimaan turhat ostokset ja tehdä mahdollisimman paljon itse. Minullahan ei mitään muuta ole kuin aikaa. Jos haluan villapaidan, pienistä tuloistani 40 euroakin on villapaidasta liikaa. Lanka on kaupasta ostettuna tietysti kallista, mutta tarjouslangat ja kavereilta ostetut langat auttavat. Sain pari viikkoa sitten viisi kiloa lankaa ilmaiseksi hyvältä ystävältäni, samoin kuin vaatteita. Kirppareilta minä muutenkin vaatteeni ostan, ne harvat mitä ostan, joten käytetty vaate ilmaiseksi on suuri lahja minulle. Puhumattakaan viidestä kilosta lankaa! Sehän maksaisi omaisuuden kaupassa! Olen äärimmäisen kiitollinen näistä lahjoituksista ja usko ihmiskuntaankin paranee hyväsydämisten ja anteliaiden läheisten toiminnan takia.

Haluan tehdä mieluummin vaihtokauppoja kuin saada kahisevaa kätöseen. Kerään ja kasvatan itse ruokaa. Ruuanlaitto alusta asti säästää sekin. Kaikki tämä omavaraisuuspuuhailu ja kuluttamisvastaisuuteni pohjaa siis siihen, että minulla ei ole yksinkertaisesti varaa maksaa kaikesta täyttä hintaa. Olen oikeastaan tyytyväinen siihen, että minun on pakko elää pienellä budjetilla, koska silloin minun on myös pakko elää omien periaatteitteni ja aatteitteni mukaisesti. Väsyneenä ja stressaantuneena on helppo tehdä heräteostoksia, mutta jos rahaa heräteostoksiin ei yksinkertaisesti ole, silloin on paha ostella.

En koe jääväni mistään paitsi eläessäni näin. Saan käyttää aikani asioihin, joista hyödyn suoraan. En joudu toimimaan työnantajan käskystä omia eettisiä aatteitani vastaan. Olen itse itseni pomo. Raha menettää merkitystään päivä päivältä. Toki tarvitsen rahaa - puhelinlaskua esimerkiksi ei oikein saa vaihtokaupalla maksettua.

Tiedän, että en ole ainut, joka ensin syrjäytyy tahtomattaan tänne yhteiskunnan ulkopuolelle, mutta sitten alkaa syrjäyttää itseään vielä enemmän kun on tarkastellut niin sanottua oravanpyörää kauempaa. Työura alkaa tuntua järjettömältä, oudolta. Miten saatoin joskus ajatella, että haluan tehdä pitkän työuran pienipalkkaisessa ammatissa? Kaltaisiani ihmisiä alkaa löytyä miltei joka puolelta. Yhteiskunnan liepeillä ihmisten arvomaailmat tutisevat, romahtavat ja rakentuvat uudelleen.

Tähän kirjoitukseen inspiroi uusimman Kodin Kuvalehden artikkeli 32-vuotiaasta Tomi Astikaisesta, joka on "elänyt käytännöllisesti ilman rahaa jo vuosia." Astikainen on valmistunut kauppatieteiden maisteriksi vuonna 2006 ja vuosien varrella päätyi elämään ilman rahaa. Hän on kirjoittanut kirjoja, jotka voi ladata ilmaiseksi hänen kotisivuiltaan.

"Tiedän, ettei tämä ole ratkaisu kaikkiin maailman ongelmiin, mutta mitä useampi kieltäytyy ottamasta vastaan korvausta osallistumisestaan (työstään), sitä suurempi mahdollisuus meillä on rakentaa yhteiskunta, jossa herrat eivät pompottele köyhälistöä vaan jokainen saa keskittyä tekemään sitä, missä on hyvä ja mistä tykkää."

Lainaus on Kodin Kuvalehdestä 8/2014 ja nipsaisu Astikaisen kirjeestä vanhemmilleen vuoden 2010 heinäkuussa.

Kaikkien ei toki tarvitse mennä äärimmäisyyksiin, mutta jotain kannattanee napata Astikaisen meiningeistä omaankin elämän työkalupakkiin.

Kirja-arvostelu: Ekodeko - sisusta kierrättäen

Olen kahlannut viimeisen viiden vuoden aikana melko monia kirjoja, jotka liittyvät esineiden tuunaukseen, kierrätykseen, uusiokäyttöön ja romusisustamiseen. Romusisustus on lempitapani sisustaa eli otetaan vanha esine, romu ja muokataan se käyttökelpoiseksi ja silmää hiveleväksi. Kun tuunauksesta innostuin, luulin kirjojen auttavan paljonkin alkuun. Hyviä tuunauskirjoja on ollut kuitenkin vaikea löytää. Suurin moka tuunauskirjoissa on mielestäni kirjoittaa tarkkoja ohjeita tarkkoine materiaaleineen. Vaikka esimerkiksi minulta löytyy yksi laatikollinen vanhoja pitsiliinoja ja pyyhepitsejä, melko monella lienee se tilanne, että pitsiliinat tuunauksiin pitää ostaa hurjaan hintaan kirpparilta. Hyvän tuunauskirjan merkki on mielestäni se, että ohje inspiroi ja antaa tukea omiin variaatioihin.

Raija Puukon ja Marjo Koivumäen kirja "Ekodeko - sisusta kierrättäen" aiheutti pikaisella selauksella "hohhoijaa, ei tää nyt oikein iske"-reaktion, mutta kun kahlasin tarkemmin ohjeita, totesin sen olevan melko mukiinmenevä kirja. Osa ohjeista on juurikin tarkoitettu tarkasti tietyillä materiaaleille, mutta yllätyin iloisesti nähdessäni yhdellä aukeamalla monenlaista kunnostettua ja tuunattua tuolia. Juuri näin, mahdollisuuksia varioida! Vielä tarkempi syynäily osoitti, että kirja on itseasiassa todella hyvä kirja omassa genressään. Kotimaisuudesta plussaa - tarvikkeet ovat tuttuja ja turvallisia. Näin muutamankin tutun, omistakin rojukasoista löytyvän esineen ja katsoin että woah, tommosta kivaa tostakin saisi.

Muutamia pikkuvikoja kirja sisälsi. Jotkut selkeästi sisustustyyliset vinkit olivat outoja, esimerkiksi vanhoista heinäseipäistä tehdyt sisustustikkaat. Joo, olihan ne ihan hienot, mutta en kyllä itse tekisi. Itse pyrin tuunaamaan vanhoista esineistä ennen kaikkea käytännöllisiä ja kauniita luomuksia, joten kaikki hiemankin epäkäytännölliset ratkaisut eivät kiinnosta. Voin vain kuvitella sitä kolinan määrä, kun sisustustikkaisiin törmää yksi tai kaksi kappaletta riehuvaa koiraa. Värimaailma oli liian suppea. Kirja on ilmestynyt vuonna 2011, jolloin turkoosi ja violetti olivat muotivärejä. Violetti ja turkoosi ovatkin mustan lisäksi käytetyimmät värit. Esineistä tulee väkisinkin hieman lian moderneja, kun maalipinnaksi isketään pirtsakka muotiväri. Olisin kaivannut laajempaa väriskaalaa. Toisaalta trenditietoisemmalle sisustajatuunailijanäpertäjälle kirja voi olla erittäin antoisa. Osittain kirjan kuvat vieraannuttivat juuri sen takia, että ne noudattelivat aina joiltain osin sisustustrendejä ja itse kapinoin kaikkea nykytrendikästä ja -muodikasta vastaan.

Enemmän tällä vuosituhannella elävälle näpertäjälle kirja on tutustumisen arvoinen, mutta tällaiselle menneisyyteen haikailijallekin kirja toimii lähinnä inspiraation lähteenä.

Tekijät: Raija Puukko ja Marjo Koivumäki
Kirjan nimi: Ekodeko - sisusta kierrättäen
Kustantaja: Atena
Julkaisuvuosi: 2011
ISBN: 978-951-796-710-5

Lahja pienelle ihmiselle

Kuulimme alkuvuodesta ilouutisen, kun tuttavapariskunnalle syntyi vauva. Kävimme muutama viikko takaperin uutta ihmisyksilöä katsomassa ja tietysti piti viedä lahja. En ole koskaan neulonut vauvoille, mutta päätin tietysti neuloa tuomiseksi jotain hyödyllistä, kivaa ja kaunista. Olen ollut aikuisiälläni hyvin vähän vauvojen kanssa tekemisissä, joten minulla ei ollut mitään käsitystä minkä kokoisia myssyjä tai töppösiä pikkuisille pitäisi tehdä.

Päätin siis tehdä peiton. Sellaisen, jonka voi laittaa vaunuihin suojaamaan kylmältä. Värikkään, tekstuuriltaan kiinnostavan. Sellaisen, jonka voi heittää lattiallekin vauvan alustaksi. Helposti puhdistettavan eli ei 100 % huopuvaa villaa.

Langoiksi meni erilaisia sukkalankoja jämävarastosta. Neuloessani mietin löytääkö vauva teininä peiton jostakin laatikosta ja ihmettelee että mikä tämä on. Vai tulisiko tuosta vauvanpeitosta sellainen nutuutuspeitto, jota lapsi raahaa kaikkialle mukaan ja vielä aikuisenakin katselee sitä lämmöllä? Ajatukset eksyivät omaan pehmoleluaasiini. Olen saanut sen tuttavapariskunnalta täyttäessäni yksi vuotta ja se kulkee edelleen mukanani, rähjäisenä ja saumoistaan moneen kertaan purkautuneena. Aasi on kohta 30-vuotias! Tuolla se nytkin nököttää hyllyllä koirien hampailta turvassa.

On hauskaa ajatella, miten pienetkin asiat lämmittävät mieltä vuosikausia. Toivon, että pikkuinen ihminen pitää neulomastani peitosta.

Neuloin kaksinkertaisella Novitan Nallella suurimman osan ajasta, mutta kyllä sinne muitakin sukkalankoja tosiaan hukkui. Tein sekä ainaoikeaa että sileää neuletta, jotta peitto on kiinnostavan tuntuinen, kun vauva alkaa olla siinä iässä. Värikäs se myös on, muttei liian hempeä. Vaikka tyttövauva kyseessä onkin, en halunnut lähteä liian vaaleanpunaiselle linjalle. Pienet pitsireunukset syntyivät pitkiin sivuihin ja äiree virkkasi pitsittömiin sivuihin jämäkämmät reunat.

Kuvassa peitto on kaksinkerroin. Pituutta tuli siis vahingossa aika reippaasti, koska eihän sitä nyt mitään mallitilkkua kerennyt vääntää! Lahja otettiin iloisena, yllättyneenä ja vaikuttuneena vastaan (vanhempien toimesta. Vauva lähinnä tuijotti minua kuin olisin jokin outo otus toisesta todellisuudesta. Ei ollut hän ehkä ihan kauhen väärässä). Ilmeisesti käsityöt ovat vieläkin niin harvinaisia, että itse tehty lahja ilahduttaa.

Mitä mausteita laitetaan? Sipulia!

Sipuli on ehkä maailman paras kasvi. Meillä laitetaan sipulia kaikkeen ruokaan, kun on niin pirun hyvänmakuinen. Nyt koko talven ajan keittiön työpöydällä on nököttänyt pieni kori, johon kuivat sipulinkuoret on laitettu kokkauksen yhteydessä. Kun kori täyttyy, se tyhjennetään paperikassiin, joka roikkuu ilmavasti milloin missäkin naulassa pahimmalta kosteudelta suojassa.

Purete pääsi loppumaan, mutta onneksi lähiapteekista löytyi kilon purkki alunaa eli puretetta 25 eurolla. Olen päätynyt käyttämään alunaa kaikkiin värjäyksiin, koska en jaksa ährätä kuparivihtrillien sun muiden kanssa. Aluna ei värjää itse, toimii vain puretteena. Esimerkiksi kuparivihtrilli auttaa värjäämään lankaa kasvivärien lisäksi. Jaa mikä on purete? No purete on aine, jolla lanka saadaan vastaanottamaan väri niin että väri langassa pysyykin. Olen neulonut miltei kaikki värjäämäni langat villatakkiin eikä yksikään värisävy ole päästänyt väriä käsiin tai puikkoihin. Aika hyvin aloittelijalta siis.

Suurin osa löytämistäni ohjeista käskee purettamaan samalla kun värjää, mutta itse teen ensin puretuksen ja sitten vasta värjään. Esipuretettuja lankoja säilön viikkokaupallakin tarvittaessa. Eivät mene miksikään kun kuivuvat kunnolla.

Ja takaisin sipuleihin. Sipulinkuoret lillutan reippaassa vesimäärässä yön yli. Jo seuraavana aamuna huomaa, että liotusliemessä on punertava väri. Sitten sipulinkuoret heitetään liotusliemessään kattilaan ja annetaan pöhistä hellalla tunnin verran. Sitten pitääkin siivilöidä ja kiroilla samaan aikaan ja läiskyttää punaista lientä ihan joka paikkaan. Väriliemi jäähdytetään, heitetään puretetut, hieman kostutetut langat sekaan ja lämpötila nostetaan lähelle kiehumispistettä hyvin varovaisesti, lanka ei saa kiehahtaa. Noin niinkun teoriassa. Itselläni on muutaman kerran päässyt liemi kiehahtamaan, mutta lanka ei ole huopunut. Äkkiä kylmää vettä perään ja tarkempaa vahtimista. Suosittelen keksimään jotain keittiöpuuhaa siksi aikaa, kun lanka värjäytyy. Ei kannata eksyä internetiin tai tulee surku ja ylikypsäksi keitettyä lankaa.

Ja sitten niitä värjättyjä lankoja1

Ensimmäisen liemen käyttökerran tuloksena aika pirtsakkaa oranssia ja oranssinkeltaista.

Ja jälkiliemellä tuli keltaista. Oikeanpuoleinen lanka oli alunperin mustavalkokirjava ja puhuttelematon lanka. Nyt siitä tuli aika rokrok.

Sipulinkuoria kannattaa siis säästää. Huhut kertovat myös, että kauppojen sipulilaareista saa hakea sipulinkuoria kun nätisti kysyy.

Aiempia sipulivärjäyksiäni löytyypi vanhasta postauksesta.