Suorittamisen oravanpyörä

Päätä särkee. Närästää. Ahdistaa, vituttaa ja kroppa lyö stressaantuneena kaikki mahdolliset stressiin liittyvät oireiluni pintaan. Silmä on turvoksissa ja punoittaa - 4-6 viikon kortisonitippakuuri taitaa olla aiheellinen. Tehtävälistoja lojuu joka puolella. Pöydällä on kaksi keskeneräistä neulettä. Niskassa hilluu sadistinen orjapiiskuri, joka läimii kun en tee tarpeeksi.

Juoksen jatkuvassa suorittamisen oravanpyörässä eikä tästä saa edes rahaa.

Saakeli.

(Tämäkin blogiposti on ihan erilainen kuin yleensä. Shame on me! Meniköhän tuo nyt oikein, puhun melko täydellistä englantia mutta kirjoitan välillä väärin. Kamala jos siinä on virhe. Lukijat ajattelevat, että ei se osaa englantia. Mulla on niin vähän lukijoita. Johtuuko se siitä, että en postaile kuvia tarpeeksi? Tai että postaan liian harvoin? Jos olisi paljon lukijoita, niin sekin olisi kamalaa. Suorituspaineet kasvaisivat. Ihan hyvä, että on vähän lukijoita. Huviksenihan minä tätä blogia pidän, hemmetti. Omaksi ilokseni. Kai.)

Olen todennut taistelevani jatkuvasti riittämättömyyden tunteiden kanssa. Se ei johdu siitä, että olisin laiska tai en saisi mitään ikinä aikaan. Elämäni on täynnä puuhaa ja saan paljon aikaiseksi. Joidenkin mielestä olen jo melkoinen puuhanainen sen takia, että minulla on kolme koiraa. Mutta yritäpä sanoa itsellesi, että hienoa kun hoidan tunnollisesti kolme koiraa. Päivittäin kasaan harteilleni valtavan määrän suorituspaineita. Tehtäviä, tavoitteita, suunnitelmia. Ja kun en jaksa, en osaa hellittää vaan raivokkaasti yritän saada itseni jaksamaan vielä yhden pikku puuhan tai yhden sähköpostin tai mitä ikinä. Eihän mulla ole mitään muuta kuin aikaa.

Ja silti minulla ei ole koskaan aikaa.

(Ah, miten dramaattinen sävy tässä postauksessa on. Pitäis kirjottaa enemmän novelleja. Se yksi kirjakin on kesken. Siinähän on jo yli 100 sivua tekstiä, ois aika helppo nakki kirjoittaa se loppuun! Mitä sä siinä nyt venkoilet, ala kirjoittaa! Sä tiedät miten jatkat, kunhan istut alas ja kirjoitat!)

Lyhyt googlailu kertoo suorittamisen olevan egon hapatusta. Pitäisi osata olla onnellinen tässä hetkessä, kun ei ole muuta kuin tämä hetki. En osaa. Ajattelen mennyttä, ajattelen tulevaa, ajattelen biisiä joka soi päässäni. Meditointikaan ei auttanut. Opin itsestäni meditaation myötä sen, että päässäni soi aina jokin kappale tai rämpytysremputus. Oli sekin ihan hauska huomio. Suorittamisella kaiketi ostetaan oikeus olla olemassa, kertoa ennen kaikkea itselleen olevansa arvokas ja ahkera ja vaikka mitä.

Kun on ahkera ja aikaansaava, ei ole heikko. Minä en halua enkä osaa olla heikko. Heikkous on jotakin kamalaa, silloin on riippuvainen toisista ihmisistä. Huomioon ottaen, että olen kroonisesti sairas, olen automaattisesti heikko. Se voi hyvinkin olla syy kaiken tämän kiireen, ahkeruuden ja aikaansaamisen takana. Että perkele, yks sairaus ei minua lannista.

Kun en tee jotain hyödyllistä tai rakentavaa, vääntelen käsiäni, turhaudun, ahdistun ja keskityn huonosti. Minun on mahdotonta istua paikoillani leffaa katsoen. Jollen saa tehdä käsitöitä samalla, letitän vaikka hiukseni. Keskittymisvaikeudet hyväksyn ja tarjoan itselleni oheistoimintaa. Jollei oheistoiminta ole jotain hyödyllistä, soimaan itseäni, "tämänkin ajan voisin käyttää paremmin".

Osaisinpa olla vain ja rentoutua. Lopettaa suorittamisen, hyödyllisen oheistoiminnan. Oppia sen, että jatkuva suorittaminen ei auta minua hyväksymään itseäni yhtään sen enempää. Enkä usko, että ystäväni, sukulaiseni tai Herra Ihmemies rakastavat ja arvostavat minua sen takia, että saan niin perhanasti aikaan. He taitavat pitää minusta jostain ihan muusta syystä kuin siitä, olenko tiskannut kaikki tiskit täydellisesti, neulonut kolme käsipyyhettä yhden päivän aikana tai  kirjoittanut 5 sivua novelleja.

Näin, ihanan henkilökohtainen pläjäys turhautuneesta maagisesta todellisuudesta. Silloin tällöin työelämän ulkopuolellakin eksyy oravanpyörään.