Pakanakin tykkää - tai sitten ei

Tänään silmiin osui tällainen http://yle.fi/uutiset/tasta_pakanakin_tykkaa__kirkkotapahtuman_ravakkaa_mainoskielta_kiitetaan_ja_kauhistellaan/6643534

Jo pelkkä otsikko aiheutti minussa reaktion "itkeäkö nauraako vai suuttuako niin perkeleesti" (heh, perkele). Tässä kiteytyy mielestäni hienosti se, miten pakanuuden kaltaisiin vähemmistöuskontoihin suhtaudutaan. Toisen uskon kunnioittamista ei ole nähtykään eikä varmasti tapahtuman markkinoinnin yhteydessä ole mietitty kuinka loukkaavaa ja vähättelevää tällainen on. Voin pakanana suoraan sanoa, että en todellakaan pidä tästä. Vaikka kuinka on räväkkyyttä ja muodikkuutta ja saarnakaraokea, kyse on kuitenkin kristillisestä tapahtumasta. Olen sanoutunut irti kristillisyydestä jo vuosia sitten ja kuljen vakaasti omaa uskonnollista polkuani, mutkitellen pakanauskontojen kentällä. Minulle tämä tapahtuma ei edusta mitään, mistä olisin kiinnostunut - mutta kun kyse nyt on kertakaikkisen upean hienosti suunnitellusta yybernuorekkaasta kirkkotapahtumasta niin tokihan minä hyppään pakanasaappaistani ja heittäydyn riemusta kiljuen kristillisen maailmankatsomuksen kelkkaan!

Vähän niin kuin poliittisesti yhtäkkiä intoilisin Kokoomuksen järjestämästä tapahtumasta, koska mainoslauseessa sanottaisiin "hei niinku vihreevassaritkin diggaa täst meijän tapahtumast"!

Halutaan kuulemma ilmaista, että kirkko kuuluu kansalle. Minä en halua kirkon kuuluvan minulle yhtään, enkä halua itse kuulua kirkolle. Kirkko kuuluu kirkkoon kuuluvalle kansanosalle. Ei meille muille.

Kuopion seurakuntayhtymä osoittaa tällä mainonnalla häpeilemättä sen, kuinka läppänä tyypit pitävät pakanuutta. Tuttava heitti hyvän ajatuksen: millainen melu olisi noussut jos slogan olisikin "muslimikin tykkää"?

Mikä susta tulee isona?

Vastasin otsikon kysymykseen suhteellisen korrektisti lapsena. En tosin muista enää mitä vastasin, mutta nyt kun ajattelen, luontevin vastaus olisi ollut "minusta tulee isona noita". Noitien kuplivat rautapadat kiinnostivat jo varhaisessa vaiheessa ja sekoittelin äidin vanhoissa kattiloissa ties mitä liemiä. Lueskelin noidista kertovia lastenkirjoja ja muistaakseni joko viides- tai kuudesluokkalaisena pääsin tutustumaan ensi kertaa Terry Pratchettin noitakolmikkoon. Silmät kimallellen luin ja haikailin, että olisi hienoa painaa menemään teräväkärkisessä hatussa ja mustassa mekossa. Jossain vaiheessa tajusin että ei noituus ole ihan sitä mitä kirjat kertoivat, mutta arjessani on ollut noitamaisia elementtejä vuosikausia.

Mitä ne noitamaiset elementit sitten ovat? Esimerkiksi yrttiteet ja rohtokeitokset, salvojen ja kynttlöiden valmistaminen, lankojen värjääminen kasveilla. Tietynlainen taikauskoisuus, usko siihen että jotain yliluonnollista on. Suolan heittäminen vasemman olan yli, enteiden etsiminen luonnosta. Noituus on mielentila!

Vielä näin aikuisenakin haaveilen omasta pienestä noitamökistäni ja teräväkärkisestä hatusta. Siitä, että ihmiset tulisivat hakemaan apua ongelmiinsa, oli kyse puutarhan huonosta sadosta tai tietystä yrttiteestä. Toistaiseksi tyydyn lipittämään itse omat teeni, kun avunhakijoita ei ovella näy eikä asuinpaikkakaan ole synkkä noitamökki keskellä metsää. Mustan mekon sijaan päällä on virttynyt t-paita ja verkkarit.

Vaikken pakanana koekaan itseäni varsinaisesti noidaksi, liedellä kiehuvasta kattilasta nouseva löyhkä kertonee muille ihmisille toisin.

Värjäysliemet muhimassa.

Käsityöläisten suku

Kaikki tuttavani ja ystäväni ovat varmasti kuulleet tarinan siitä, miten kuvittelin etten osaa tehdä käsitöitä. Kannoin tästä pientä häpeää, koska sekä äitini, äidinäitini että äidinäidinäitini ovat loihtineet mitä upeimpia käsitöitä. Onkin ollut mahtavaa jatkaa äitien viitoittamaa tietä ja opetella käsitöitä. Nykyään käsityöni ovat lähinnä luonnonkuiduista valmistettavia neulomuksia, mutta teen myös tuunausjuttuja, askartelen ja niin edelleen. Ja tietysti kehrään.

Eilen tuli puhetta äidin kanssa puuvillaisista räteistä. Äiti paljasti, että varastossa makaa laatikollinen lankaa. Uuuh! Ja vaikka lankaa on jo kaapit täynnä ja olisihan mokoma laatikko siellä vielä hetken pysynyt, oli se pakko hakea tarkasteltavaksi. Samaan aikaan kun aloin käydä laatikon lankoja läpi, takana hellalla porisi ensimmäiset kasvivärjäyskokeiluni (siitä lisää myöhemmin).

Nostin laatikosta pehmoisen pienen villalankakerän. Ihmettelin teippiä kyljessä ja kun luin jo hieman haalistuneen tekstin, kyyneleet kihosivat silmiini. Käsiala ei ollut äitini eikä äidinäitini. Päättelin, että se on mahdollisesti rakkaan isomummuni käsialaa. Tekstissä luki "Sipulinkuori". Sipulinkuorella värjättyä lankaa! Päädyin puhelimessa äidin kanssa siihen, että kyseessä on joko isomummun tai isomummun siskon värjäämää lankaa. Tuntui uskomattoman hienolta pitää kädessä erää, jonka jo kuollut sukulaiseni on omin käsin värjännyt. Kun pengoin laatikkoa lisää, muitakin värjättyjä lankoja löytyi.

On liikuttavaa, hienoa ja ihanaa huomata jatkavansa sellaisia perinteitä, joita ei edes tiennyt suvussa harjoitetun. Pian toivottavasti pääsen värjäämään itse kehräämiäni lankoja. Omavaraisuutta parhaimmillaan, vain oma lammas puuttuu.

Laatikko sisälsi kaikkea muutakin upeaa, kuten kirjontaan tarkoitettuja lankoja ja kankaita. Eilen sain vihdoin käyttöohjeet suorakulmion malliseen kirjontakehikkooni, joten sattui aika sopivaan aikaan tämä lanka-aarrearkku. Yarrr!

Kehräämistä kuvin

Aiemmassa entryssä jo laitoinkin langasta kuvaa, mutta nyt ajattelin näyttää teille muutaman kuvan teemalla "ennen kuin se on neulottavassa kunnossa".

Tästä siis lähdetään. Ihan on kiharaa, sekaista, paskaista, keltaista, mukana muutama karvatollukka myös koiralta. Tästä napataan karstoille sopiva määrä villaa ja...

Saamme aikaan lepereitä. Nämä ovat siis lähinnä puhtaampia, pitkulaisessa muodossa olevia villapötkylöitä. Lepere kiinnitetään värttinässä olevaan lankaan ja kehrätään menemään. Minulla on vielä suuria hankaluuksia lepereiden liittämisessä, mutta eiköhän sekin taito tässä tule hanskattua jossakin vaiheessa.

 Välineistö! Iso kori, jossa raahata kaikki tarpeellinen ulos, värttinä (metallinen, kiitokset kuuluvat herra Ihmemiehelle, joka elämässä kanssani seikkailee. Metallinen värttinä on raskas kannatella, mutta myös todella tasaisesti pyörivä) ja karstat (15 euroa kirppikseltä). Karstat ovat uskomaton keksintö, noilla omillani pystyn saamaan lepereen valmiiksi irroittamatta otettani kahvoista kertaakaan. Karstojen nimet ovat Nitku ja Kari. Nitku on saanut nimensä nitkuvasta kahvasta. Kari nyt on Kari koska Kari Karsta kuulostaa hauskalta. Värttinällä näkyy kehrättyä, keltaista yksinkertaista lankaa ja jatkokäsittelynä se kerrataan kaksinkertaiseksi, pestään ja roikutetaan ja neulotaan sitten joksikin ihanaksi.

Ja koska kehrääminen paljastui suht' simppeliksi touhuksi, takanani on lankaa purettumassa epämääräisiä kasvivärjäyskokeiluja varten.

Luinen tabu

Minä olen pienestä pitäen kokenut valtavaa viehtymystä luonnosta löytyneitä luita ja sarvia kohtaan. Sarvet ovatkin Suomessa erittäin suosittu koriste - siinä missä täytetyt peuranpäät ja massiiviset taljat. Lattialla saattaa retkottaa lehmäntalja ja hienostorouva heittää päälleen minkkiturkin. Jostain syystä kuitenkin esimerkiksi pääkallot tuntuvat aiheuttavan ihmisissä pelkoa, kummastelua, jopa paheksuntaa. Kuten hienot linnunsulat eksyvät laukkuuni, myös satunnaiset luulöydöt pääsevät mukaan metsäretkiltäni. Koen luiden olevan jotain hienoa, mystisiä. Ehkä upein luujuttu kokoelmissani on koiran pääkallo, joka löytyi melko puhtaana Pakanaverkon Euran ekskursiolta.. Kun isäni näki pääkallon, hän vaikutti suorastaan järkyttyneeltä.

Mihin sä tota tarvitset, hän ärähti. Kerroin että se on ovikoriste.

On outoa, miten palanen kuollutta eläintä pääkallon muodossa, kuohauttaa. Miksi nahkatakit päälläni eivät aiheuta sihisevää paheksuntaa? Minulla itselläni on kolme koiraa ja koen koirat niin suureksi osaksi itseäni, että on luonnollista pitää oven yllä koiran pääkalloa.

Rakensin Ecoshamanism-kirjan ohjeiden mukaisesti pienestä, koiraa ulkoiluttaessa löytyneestä luusta pillin. Toistaiseksi se ei vihellä, mutta työskenteleminen luun kanssa tuntui jollain tavalla... oikealta? Alkukantaiselta?  Siltä että näin just pitää tehdä.

Mutta epäröin silti joka kerta kun lähden työstämään luuta johonkin käytettävään muotoon. Jotain tabun tyyppistä ajattelua on selkeästi mukana. Olen outo, kun kerään luita. Olen outo, kun kuulen koiran pääkallon nähdessäni metsässä loikkivan koiran. Minussa on jotain väärää, kun teen näin.

Mistä johtuu tämä erittäin valikoiva, luuhun liittyvä kielteisyys? On ok syödä kuollutta eläintä, mutta ei käyttää hyödyksi, koristeeksi? Enhän minä sentään ihmisluita tunge vaatteitteni napeiksi. Se vasta pyöristyttävää olisikin! Onko suhtautumisemme kuolemaan niin kieroutunut, luonnollinen suhde kadonnut hautausmaiden syövereihin, kliinisiin vanhainkotikuolemiin ja siihen, että vajaan kolmenkymmenen vuoden ikäisenä en ole koskaan nähnyt kuollutta ihmistä?

Viisi vuotta sitten koirani kuoli syliini. Miten loputtomalta tuskani tuntui, kun pesin sen ruumiin ja itkin kodinhoitohuoneen pöydän äärellä odottaessani että hauta kaivetaan valmiiksi. Tuijotin koirani rintakehää, odotin että se vetäisi lopulta henkeä, nostaisi päätään ja katsoisi minua, että tässähän sitä ollaan, mitä sinä itket. En kadu, että näin sen vetävän viimeisen hengenvetonsa. Olin sen tukena viimeisessä, siinä kamalimmassa hetkessä.

Kosketus kuolemaan tulee siis nykyään ehkä kaikkein radikaaleimmin luiden muodossa. Tuota pientä luuta ovat joskus ympäröineet lihakset,jänteet, turkki. Luu on liikkunut, elänyt. Luu on ollut osa elävää olentoa, tärkeä osa. Kun sen näkee yksinään, kalliolla, sammaleeseen hautautuneena, katsoo kuolemaa, joka on jokaisen meidän kohtalo.

Ehkä sen takia luita on vaikea ymmärtää, koska kuolemaa on vaikea ymmärtää. Kuolemaa ei haluta ajatella, kuolema on kamala asia, kuolema on tabu, onnettomuus, sairaus, suru, itku, ikävä läheistä. Kuolemaa ei haluta ymmärtää.

Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö meidän tulisi yrittää ymmärtää kuolemaa, joka on aina jonkin uuden alku. Metsään kuolleen peuran hajonnut ruumis elää jossain muussa muodossa. Siinäkin äänessä, jonka luusta veistetty pilli päästä ilmoille. Villatakin napin kolahduksessa. Ja kun näen luun, muistan olevani elossa, tiedän että niin ei aina tule olemaan, mutta tiedän myös, että maailma ei pysähdy, jos minä lakkaan tässä muodossa olemasta.

Superruokaa, luomuruokaa, lähiruokaa, kasvisruokaa, tehotuotettua ruokaa, vhh-ruokaa...

Kävin tuossa pohtimaan sitä, kuinka nykyään ruoka ei missään nimessä ole ruokaa, vaan sen edessä on aina jokin liite. Itse esimerkiksi suosin lähiruokaa, luomuruokaa vähähiilihydraattista ruokaa, kotimaista superruokaa, lisäaineetonta ruokaa... ngh. Tulee paha mieli kun listaa tuolla tavalla.

Terveys on nykyään tuotteita, määrittelyjä, hassuja nimiä. Jos juokset metsässä, hypit kannolta toiselle, kiipeilet puihin tai kalliolle, liikut Luonnollisen liikkumisen konseptin mukaan. Lähdevesi on tuote, joka koetaan erityisen ihanana ja mahtavana (tamperelaisen superfood-kahvilan lähdevesi oli erään lehtijutun mukaan aiiiiivan täynnä kolibakteereja. Gj elikäs good job.). Pakuria, jota kasvaa koivussa, myydään kovaan hintaan. Ihmiset syövät jopa savea, kun se sopivasti markkinoidaan. Villivihannekset, kuten nokkonen, on tiedetty terveelliseksi jo aikoja sitten, mutta nyt on superfoodia, lähiruuista lähintä ja kai se on vähähiilihydraattistakin? Mitäs jos sitä sanoisi vain nokkoseksi?

Ruoka on ruokaa. Piste. Se on joko terveellistä tai epäterveellistä. Joko olet yliherkkä jollekin, tai et ole.

Ärrrrsyttää ihan älyttömästi se, että ympäri nettiä hypetetään kotimaisia marjoja ihan valtavan uutena keksintönä. Onko tämä jokin uusavuttomuuden uusi muoto, tajutaan että ai, viinimarjat ja mustikat on terveellisiä? Jo isomummoni tarjoili kuumaa viinimarjamehua flunssaan.

Ruoka muodostaa ehdottomasti ihmisen terveyden perusta. Kallis einesruoka ei pärjää mitenkään kotona rakkaudella, hyvistä raaka-aineista valmistetulle ruualle, joka parhaimmillaan nautiskellaan sopivien ruokajuomien kera perheen, lähimmäisten tai ystävien kesken.

Metsässä voi kävellä ihan itse. Se on hyvää liikuntaa ilman, että joku kertoo sinulle kuinka se pitäisi tehdä. Uiminen läheisen järven rannalla on kivaa, eikä hikiliikuntaa uimahallin altaan päästä päähän. Järvellä voi vaikka leikkiäkin: seisoa käsillään pohjassa, kellua eri tavoin, tehdä kuperkeikkoja. Sukeltaa kilpaa kalojen kanssa. Ei tarvitse erityisesti treenata hiekkasäkkien kanssa, jos on mahdollisuus kärrätä klapeja, lapioida multaa tai nostella vaikka renkaita tarpeen mukaan talvi- tai kesävarastoon.

Koska en osaa mitenkään järkevästi päättää merkintää, sanon vain turhautuneena "nggggh" ja menen hakemaan lasillisen suoraan hanasta tulevaa, puhdasta lähdevettä. Kyllä, sekin on mahdollista.

Villapäissään

Sain sattumalta ilmaiseksi melkein 20 kg raakavillaa. Normaali lankakerä painaa yleensä 50-100 grammaa, joten tuo määrä on huikea. Olin saanut oppia rukilla kehräämisestä ystäväni äidiltä viime vuoden loppupuolella ja kun sain villasäkit käsiini, tein myös värttinän (ja myöhemmin kumppani teki uuden, koska ensimmäinen oli hieman, köh, prototyyppi) ja aloin opetella värttinän kanssa kehräämistä. Homma on erittäin aikaa vievää ja työlääksikin sitä voisi sanoa, mutta olen vahvasti sitä mieltä, että likainen lampaanvilla sisältää jonkinlaisia päihdyttäviä, karstatessa ja kehrätessä haihtuvia ainesosia, koska tuossa touhussa ei paljon murheet paina.

On maagista katsoa, kun omien käsien kautta syntyy kaunista lankaa. Siinä kulminoituu jotenkin omavaraisuus hyvin vahvasti. Siinä missä yleensä ihminen on kaupasta ostettavien vaatteiden varassa, minulla on yhtäkkiä lankaa, jonka olen tehnyt itse ja josta voin itse neuloa tai virkata vaatteita! Vielä kun olisi omasta lampaasta kerittyä niin voisi kunnolla rehvastella.

Tässä kuva ensimmäisestä valmistuneesta kerästä.

Ihanaa, eikö!

Jos kehrääminen kiinnostaa, niin esimerkiksi täältä  pääsee erittäin hienosti alkuun. Tekemällä sinnikkäästi oppii parhaiten. Odottelen nyt, että sateinen kevätsää muuttuu aurinkoiseksi kevätsääksi ja sitten vietämmekin koirien kanssa iloisia hetkiä kehräten auringossa grammatolkulla lankaa. Seuraava askel onkin sitten värjäämisen opettelu.

Identiteettileikki

Ihminen määrittelee itsensä monin eri tavoin. Minä olen ollut jo yläasteella äidinkielenopettajan lempilapsi, yo-kirjoituksista odotimme opettajan kanssa L:ää ja oli selkeää mikä minusta tulee isona. Kirjailija. Kirjoitin vuosikausia, novelleja, blogitekstejä, aloitin kirjan, aloitin toisen. Loppujen lopuksi päädyin onnettomaan tilanteeseen: olin muodostanut itselleni paineita olla kirjailija, tuottava ja tuottelias kirjailija enkä siten pystynyt kirjoittamaan. Kirjoittaessani muodostin jatkuvia paineita siitä, millaista tekstini pitää olla, sisäinen kriitikko nalkutti olkapäällä ihan koko ajan. Kirjoittamisesta tuli mahdotonta, ikävää, velvollisuus.

Viime syksynä päätin luopua kirjoittajaminästäni ja hyväksyä sen, etten koskaan tule kirjoittamaan kirjaa. Paria kuukautta myöhemmin aloitin kirjoittamaan tietokirjaa, jonka parissa on vierähtänyt mukavia ja ihania hetkiä. Kumppani pääsi tänään maistelemaan joitakin palasia ja palaute oli myönteistä ja kannustavaa, vaikka jännitinkin älyttömästi mitä hän sanoo.

Blogit ovat eläneet hiljaiseloa, koska olen ajatellut paljon sitä, miksi on tarpeen kertoa kaikki mahdollinen ja mahdoton netin syövereissä. Eikö joskus voi ihan vaan omaksi ilokseen ajatella jotakin? Eikö riitä, että tietää itse jonkun asian, osaa itse jonkin asian ja pohtii tällaisia ja tällaisia asioita ihan oman pään sisällä? Tällainen jakso oli hyvä käydä läpi, mutta olen saanut lähiaikoina jatkuvalla syötöllä kannustavia kommentteja kirjoittelujeni suhteen ja kyllähän se blogisti minussa kovasti kirkui vastaan joka kerta kun torppasin jonkun asian jonka halusin kertoa blogissa. Ja koska minulla on hölmöjä sääntöjä blogauksen suhteen, ajattelin että tähän blogiin, pakanablogiini, ei voi kertoa elämästä yleensä vaan pitäisi perustaa erikseen kaikki mahdolliset blogit. Ja paskanmarjat, sanon minä. Jatkossa siis tulen valottamaan totta tosiaan maagista todellisuuttani kaikin tavoin.

Lisäksi olen tajunnut itsessäni sen, että minä olen tarinankertoja. Olen aina ollut ja tulen aina olemaan. Rakastan kertoa tarinoita, keksittyjä, elettyjä, kuultuja. Ystäväni sanoi viikonloppuna "you got the words" ja olin erittäin kiitollinen näistä sanoista. Minulle myönnettiin myös paras kunnia ikinä, "sulta mä olen oppinut asioita". Kauniisti sanottu. On hienoa, jos omilla, usein valtavirrasta poikkeavilla mielipiteilläni saan jonkun ajattelemaan jotakin asiaa tarkemmin.

Tunnen jälleen vahvaa kutsumusta kirjoittamiseen ja tarinoiden kertomiseen. Vaikka kirjoitankin bittiavaruuteen, näen itseni kuusien ympäröivän nuotion vierellä, kertomassa tarinoita menneestä, nykyisestä ja tulevasta, toivoen että joku tarina jossakin sytyttää pienen kipinän ja ohjaa ihmisiä koti inspiroituneita seikkailuita.

Uusi vuosi

Minä siivoan.

Uudenvuodensiivoukseni ei ole normaali "imuroidaan pestään lattiat tiskataan", vaan puhdistan pöytää uutta vuotta varten hieman eri tavalla. Heitin kirjahyllystä monta kirjaa pois, revin vaatteista siivousrättejä. Laitoin takkaan tulen, poltin tupakka-askeja, pizzalaatikon pizzan jämineen, suklaarasioita, paperilappuja joissa luki pahoja tapojani. Nappasin epämääräisten muistikirjojen ja vihkojen laatikon selvitykseen ja heitin vanhoja papereita sytykkeiden sekaan. Takan päälle syntyi alttari symboloimaan elämää, jota haluan vuonna 2013 elää.

Elämäntavat lähtevät remonttiin. Ei sen takia, että vuosi vaihtuu ja tipaton tammikuu, tupakaton tammikuu, kitulaihdutustammikuu kolkuttelevat vaan siksi, että nyt olen valmis taas isoon, elämää kohentavaan remonttiin.

Törmäsin tällaiseen artikkeliin selaillessani vinkkejä uudenvuodensiivoukseeni.

"– Edelliseen elämänvaiheeseen liittyvät mielleyhtymät heräävät joka kerta, kun kuljet kodissasi menneisyyteesi kuuluvien tavaroiden ohi. Kipeät muistot aktivoituvat. Siitä ei ole välttämättä edes tietoinen. Kodin tulisi kuvastaa sitä ihmistä, joka olet nyt. Kannattaa vaalia hyviä ja kauniita muistoja. Säilytä kodissa tavaroita, jotka kohottavat ja ravitsevat sinua, Mari opastaa."

Minulla on muutama esine, jotka ensimmäinen poikaystäväni on tehnyt minulle. Olen miettinyt monesti onko väärin säilyttää niitä vuosi toisensa jälkeen, erostakin on jo yli seitsemän vuotta. Olen kuitenkin todennut, että ne juurikin kohottavat ja ravitsevat minua, muistuttavat hyvistä ajoista, joihin en kuitenkaan kaipaa. Hienoja muistoja, kuten valokuva 16-vuotissynttäreiltä tai ylioppilasjuhlien jatkoilta. Paljon olen heittänyt pois rumia lahjaesineitä ja ikävistä ajoista muistuttavia esineitä. Se tuntuu hyvältä, minun ei ole pakko säilyttää mitään. Oli outoa sanoa äidille, että ei tarvitse oikeastaan mitään joululahjaksi. Sain hyödyllisiä lahjoja: oksasahan, pyjamahousut, käsipainot ja kaikkea sellaista, jolle on todellista tarvetta.

Kotini on jo nyt kotoisa, mutta vaatii vielä hienosäätöä. Sydäntäni lämmittivät joulupäivän rääppiäisiin tulleiden kavereiden kommentit kotoisasta, kauniista kodista. Ruokakin oli hyvää ja kaikilla oli hauskaa. Takassa räiskyi tuli, jokainen taisi vuorollaan lisätä sinne puita.

Vuosi 2012 oli eheyttävä ja onnellinen vuosi. Toivon, että tuleva vuosi jatkaa samoilla raiteilla. Uusia haasteita odottelessa.

Syksy ja Manalle menneet

Minulle syksy on väistämättä lähinnä kekrin odottamista. Kekri on sadonkorjuujuhla, jolloin sanotaan verhon elävien ja kuolleiden olevan ohuimmillaan. Wiccat kutsuvat kekriä Samhainiksi ja onpahan Halloween-perinne Jenkeissä juuri tähän ajankohtaan osuva. Kekri on ollut minulle tärkeä jo aivan ensimmäisinä pakanavuosina. Alkuun kekrin vietto meni kauhuelokuvia katsellen ja herkkuja mutustelen, kynttilöiden palaessa joka puolella. Myöhemmin kekri on mennyt enemmän hiljaiseksi vainajien kunnioittamisen juhlaksi. Jos minulla on mahdollisuus, vietän kekriä perinteikkäitä ruokia tehden. Muutama vuosi sitten tein ruuaksi mm. isomummoni keittokirjan resepteillä.

Huomaan kekrin lähestyvän, kun mieli palaa muistelemaan suvun vainajia. Itku tulee useasti, varsinkin kun muistelen 10 vuotta sitten kuollutta setääni. Vaikka muistot hänestä haalistuvat vuosi vuodelta, ikävä ei tunnu haalistuvan. Saatan yhtäkkiä puhjeta itkuun ja huutaa, että miksi sinun piti mennä kuolemaan. Vanhojen ihmisten kuolema ei tunnu yhtään niin pahalta kuin se, että joku lähtee ennen aikojaan, nuorena.

Meidän perheessämme suku on ollut aina läheinen. Tällä hetkellä suurin osa lähisuvustani asuu noin 10 kilometrin päässä toisistaan. Meillä on lämpimät välit ja lapsuuteni on täynnä iloisia muistoja metsäretkistä papan kanssa, isomummojen jutuista vanhoista ajoisa ja siitä, kun pelattiin loputtomasti korttia isomummun kanssa. Pikkuveljeni kanssa istuttiin usein isovanhempien tai isomummun viereen, nyhjäistiin hihasta ja sanottiin "kerro taas vanhoista ajoista". Pappa ja isomummu jaksoivat kertoa kerta toisensa perään samat tarinat. Sen kuinka isomummu säikäytti huussissa istuvan pikkusiskonsa niin että sisko tippui reiästä paskan sekaan. Sen kuinka papan hevonen Humu oli rämäpäinen tamma ja sen kanssa käytiin läheisellä järvellä uimassa. Tai kun isomummun sisko aina kiusasi Piia-nimistä hevosta ja kerran Piia kosti ja potkaisi oikein kunnolla.

Viikko sitten äitini, joka ei tunnustava pakana ole, järjesti kekrin. Itse en edes tätä ehdottanut. Oli sienikeittoa, juurespataa, kaikenlaista kekrihtävää sapuskaa. Äitini on melkoisen pakanallinen kylläkin. Hän totesi taannoin, kun puhuimme puhelimessa, että isomummun keittokirja kahvinkeittimen vieressä saa joka päivä äidin ajattelemaan mummua ensimmäisenä kun herää ja viimeisenä kun lataa kahvinkeitintä aamua varten ennen nukkumaanmenoa. "Se on tavallaan niin kuin kotialttari", äitini totesi. Hän myös juttelee mummulle joka päivä.

Näihin aikoihin kädet hakeutuvat tekemään itse juustoa ja katse eksyy vanhoihin juustomuotteihin, rukkiin, käsitöihin, vanhaan rautaharavaan. Uskonnollinen kriisikin tuli ja meni ja taas porskutellaan uusin eväin tulevaan talveen.