Koulujen uskonnollisuus

Ylen sivuilta löytyi pitkä ja erittäin mielenkiintoinen teksti uskonnonvapauden toteutumisesta koulussa. Tai siis siitä, että se ei toteudu. Olen itse ollut lähinnä oppilaan puolella kärsimässä siitä, että väestörekisteriin kuuluvana oikeuksiani poljettiin jatkuvasti. Ala-asteella opiskelin normaalisti uskontoa, vielä silloinkin kun en enää kuulunut evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Viidennellä luokalla ennen ruokailua piti ristiä kädet ja sanoa "Kiitos Jeesus ruuasta, aamen." Tiesin jo silloin, ettei tämä ole oikein, mutta erottuminen massasta ei silloin käynyt päinsä. Kun pääsin seiskaluokalle, ajattelin että tästä se lähtee. Halusin elämänkatsomustietoa uskonnon sijaan. Koska meitä väestörekisteriläisiä oli pienessä koulussa niin vähän, uskontotuntien ajan pidin vapaatuntia ja maanantaisin koulupäiväni alkoi sillä, että kävelin varttia vaille kahdeksan aamulla bussipysäkille ja vähän vaille viisi kävelin takaisin bussipysäkiltä. Päivä oli pitkä pienelle seiskaluokkalaiselle. Elämänkatsomustunnit järjestettiin siis varsinaisen koulupäivän päätteeksi. Sanomattakin selvää, kuinka väsyttävää tuollainen oli. Seuraavana vuonna en halunnut samaa rumbaa kokea, joten menin normaalisti opiskelemaan kristinuskoa. Näin se meni lukiossakin.

Kirkollisiin tapahtumiin en mennyt ja kevätjuhlissa en laulanut suvivirttä. Koin kuitenkin todella loukkaavaksi sen, että joudun osallistumaan edes sen kuuntelemiseen. En minä halua! Pakanaidentiteetti oli jo tuollon alkanut muodostua, vaikka lopullinen pakanaksi tunnustautuminen tapahtuikin myöhemmin.

Olen tehnyt opettajansijaisuuksia jonkin verran. Muistan, kuinka pahalta tuntui toimia sijaisena ala-asteella, kun yksi opettaja opetti kaiken, myös uskontoa. Uskonnonopetus oli vaikea pala niellä. Miksi minun pitää opettaa tällaista, jotain mihin en usko, jonka opettamiseen kouluissa en usko? Kerran tein myös kouluavustajan sijaisuuden. Istuin levottoman, helposti väkivaltaan turvautuvan pienen pojan kanssa lukemassa kappaletta siitä, kuinka joltain heebolta revittiin silmät päästä. Samsonko sen tyypin nimi oli? Tilanne oli ahdistava. Muistan itse ahdistuneeni ala-asteella kyyneliin asti jostakin pääsiäisvirrestä, kun oli kuolemaa ja ahdistusta ja ties mitä. Kirkon seinällä oli valtava, kammottava taulu ristillä riippuvasta Jeesuksesta ja miltei yhtä kammottava oli taulu, jossa käärinliinoihin puetut ihmiset nousivat avoimista haudoista.

Olen lähinnä pitänyt älämölöä uskonnon pakottamisesta lapsille, mutta en ole tajunnut kokonaisuudessaan, kuinka ahdistavaa voi olla opettajan rooli systeemissä, jossa uskonnollisuus on sisäänrakennettua. Ja nimenomaan evankelis-luterilainen uskonnollisuus. Vuodesta toiseen sama suvivirsi. Jos ei laula, pitää ainakin nousta seisomaan, koska niin kuuluu tehdä. Jos ei nouse seisomaan, on huono esimerkki.

Artikkelista poimittua:

"Mäntysalon mukaan hyvin usein koulut tarjoavat uskonnollisesti verhoiltuja retkiä tai muita tilaisuuksia, kuten esimerkiksi juhlia. Jos perhe ei halua, että lapsi osallistuu tilaisuuteen, vaihtoehdoksi ei anneta vastaavaa samantasoista ohjelmaa. Mäntysalon mukaan koulut saattavat antaa ymmärtää, että lapsi voi joutua kiusatuksi tai syrjityksi, tai että lapsi jää jostakin kivasta paitsi. Tämä asettaa oppilaat eriarvoiseen asemaan."

Koska uskonnollisuus kouluissa on niin vanha juttu, saattavat jotkut ihmetellä että miksi tästä nyt nostaa mitään äläkkää ja onpas herkkänahkaista tämä. Mutta vaihdetaanpa tilalle poliittinen ideologia, esimerkiksi Kokoomuksen tai Vasemmistoliiton ideologia. Lapsia ja nuoria vietäisiin erilaisiin puolueen tapahtumiin, koululla kävisi aina joku tietyn puolueen edustaja puhumassa aamunavauksissa ja yhdessä hoilattaisiin puoluelauluja. Vaikka opettaja olisi poliittisesti aivan eri mieltä, hän joutuisi myös osallistumaan tavalla tai toisella. Kuulostaako tämä hälyyttävältä? Sitä kristinuskon rakenteellinen suosiminen kouluissa on.

Ei evoluutiota näille lukiolaisille

Eräs opettaja oli päättänyt jättää lukiolaisten biologian opinnoiden alusta sellaisen pikkujutun kuin evoluution opettamisen ja lykännyt sen itsenäisesti opiskeltavaksi. Ja syy? Oman uskonnollinen vakaumus. Tässä uutinen Turun Sanomien sivuilta. Onhan sitä heitetty ilmoille, että sairaanhoidolliset toimeenpiteetkin (kuten abortti) voisi jättää työpaikallaan tekemättä oman uskonnollisen vakaumuksensa perusteella. Uskomatonta ja uskomattoman häiritsevää, että opettaja voi tehdä tällaisia periaatepäätöksiä omien henkilökohtaisten mielipiteittensä mukaan.

Olen pöyristynyt ja kauhuissani. Sanaton.

Aikakauslehtien kierrätys

Silloin tällöin sorrun ostamaan aikakauslehtiä, vaikka petyn joka kerta. Aikakauslehdet ovat kalliita ja harvoin löytää aikakauslehteä, joka on oikeasti hintansa väärti (uusin Koto Living oli poikkeus, siitä mahdollisesti lisää myöhemmin!). Suuri pettymys oli ekologista elämäntapaa käsittelevä aikakauslehti (nimeä en muista), joka vaikutti alkuun todella hyvältä, mutta loppujen lopuksi jäi mielikuva jonkinlaisesta ekologisesta vastineesta Seiskapäivää-lehdelle. Pyrin siis välttämään houkuttelevaa lehtihyllyä kaupassa kuin kaupassa.

Aikakauslehtiä saa kuitenkin halvalla ihan jo paperinkeräyslaatikoita dyykkaamalla. Meidän perheessä lehdet kierrätetään. Itse en tilaa yhtäkään lehteä, mutta äitini tilaa muutamiakin lehtiä ja mummokin joitakin. Kun lehti napsahtaa postilaatikkoon, alkaa kierrätysketjumme. Jos äiti on saanut Kotivinkin postista, seuraavaksi se menee mummolle luettavaksi ja mummon luettua lehti tulee takaisin äidilleni ja minä luen sen. Sen jälkeen lehti joko päätetään säilyttää kokonaisena tai sitten se päätyy minulle silputtavaksi.

Aikakauslehdet vievät tolkuttomia määriä tilaa kokonaisina vuosikertoina. Suurin osa jutuista ei kiinnosta, voi olla että lehteä säilytetään vain jonkin tietyn "täytyy lukee tää joskus"-artikkelin takia. Olen ratkaissut tilaa rohmuavan aikakauslehtiongelman sillä, että kerään nipun lehtiä eteeni, otan esille sakset ja erivärisiä klemmareita sekä asetan paperinkeräyskorini lähelle. Olen värikoodannut klemmarit, esimerkiksi vihreä klemmari on puutarha ja keltainen ruuanlaitto. Sitten selataan lehti läpi. Kaikki mielenkiintoiset kuvat, artikkelit, käsityöohjeet ja reseptit leikataan tai revitään lehdestä irti. Joko niputan ne kaikki samaan kasaan tai alan välittömästi laittamaan niitä eri pinoihin, merkitsemällä pinot ja monien sivujen jutut klemmareilla. Kuvat laitan omaan pinoonsa. Lehtiä ei saa käsiteltyä kovin montaa kerralla, koska informaatioähky ja aivojumi. Jossain vaiheessa tulee sellainen olo, että miksi helvetissä kiusaa itseään tällä tavalla ja on parempi lopettaa.

Suurimmat käyttökohteet lehtileikkeille ovat olleet sisustuskansio ja päiväkirjat. Päiväkirjoihin olen liimannut vuosien ajan kuvia, joskin nykyään liimailen kuvia muualle kuin päiväkirjaan tai käytän ne decoupage-töihin, kuten aiemmassa blogauksessani näkyy. Esimerkiksi itse tehdyt kalenterit, muistivihot, itse kootut reseptikirjat sun muut ovat loistavia kuvakohteita. Sisustuskansiostani olen äärimmäisen ylpeä. Kerään kansioon minua miellyttäviä kuvia sisutusratkaisuista. Kuvassa voi olla kokonainen huone tai vaan pelkästään yksi lamppu tai kirjahylly. Kun pitää keksiä ideoita sisustukseen, kansio esille ja miettimään. Ei tarvitse suinpäin rynnätä kirjastoon typeriä sisustuskirjoja hakemaan tai tuijottaa netissä usein melko pöljiäkin sisustusideoita. Epäilen, että olen perinyt äidiltä jonkinlaisen pakonomaista sisustusajattelua aiheuttavan sisustusgeenin, koska sisustan omien tilojeni lisäksi mielessäni myös muiden henkilöiden koteja. Anteeksi vain kaikille tutuilleni, en voi sille mitään ja useimmilla teistä on todella kiva sisustus!

Reseptikirjaan on myös kiva liimailla juttuja, joko kokonaisia reseptejä tai vain herkullisia kuvia. Käsityökansioon laitetaan rei'itetyt sivut, joissa on kiva ohje vaikkapa koirien villapaitaan. Puutarhakansio on vasta tekeillä, mutta sinne kerään kaikki lehtien puutarhavinkit. Lopputulos on se, että minulla on täysin omia tarpeitani vastaavaa kokoelma tietoa aiheesta kuin aiheesta.

Kivat kuvat ja hauskat tekstit voi liimailla myös synttäri- ja joulukortteihin.

Kun aikakauslehdet ovat tunnistamattomana silppuna paperinkeräyslaatikossa tai -korissa tai missä ikinä, ne on kiva kiikuttaa sitten varsinaiseen paperinkierrätykseen. Ja katsoa samalla, olisiko joku jättänyt pinnalle ehjiä, pidempää kiertoa odottavia lehtiä.

Dekupaassia eli decoupage-työ

Mielestäni on äärettömän hauskaa miettiä miten vierasperäiset sanat muuttuvat suomalaiseen suuhun sopivaksi. Dekupaassi. Hehe.

Niin siis. Jos tekniikka ei ole tuttu, decoupage tarkoittaa siis yksinkertaisuudessaan sitä, että otetaan paperia ja läästitään se decoupage- eli liimalakalla kiinni johonkin. Esimerkiksi kiva lehtikuva rasian kylkeen tai kartasto olohuoneen pöytää koristamaan. Decoupage on erittäin mielenkiintoinen ja inspiroiva tapa muuntaa tylsät objektit (esim. jugurttiämpärit) hienoiksi käyttöesineiksi. Yleisintä lienee lautasliinojen ja servettien käyttäminen dekupaassiin (hehe, hassu sana, hehe), mutta minulla ne menevät ruttuun ja myttyyn ja repeävät ja niin edelleen. Käytän useimmiten lehtikuvia, ne on vähän jämäkämpiä. Esimerkiksi Tiimarista saa liimalakkaa, mutta en ollut kovin tyytyväinen ja hinta oli aika huima kuitenkin. Löysin laadukkaampaa, halvempaa liimalakkaa askarteluliikkeestä, joka ei kuulu mihinkään ketjuun.

Löysin vanhan cd-romppukotelon roinia selvitellessä. Muistatteko ns. multimedia cd-romput? Tämä käsitteli historiaa. Cd-romppu koneeseen ja eikun klikkailemaan ritarin haarniskaa, jotta hassu miesääni kertoisi kivoja historillisia faktoja

Kotelo vaikutti todella kätsyltä säilytysrasialta. Tällainen se oli ensin.

Ja tällainen siitä tuli! Pirullisen paljon vaati nättejä kuvia, mutta on kyllä hieno. En tiedä mitä sinne tungen. On se silti pirun hieno, onhan?

Sienestyksen perusteet

Sienestyskausi on vihdoin alkanut kunnolla ja sienikori täyttyy sienistä ja painaa kädessä ihan perkeleesti. Ravasin jo heinäkuun alusta lähtien sienessä, mutta kunnon saaliita sai odotella näihin päiviin asti. Olen itse sienestänyt jo lapsena, mutta aikuisiällä sienestys on alkanut oikeastaan vasta parin viime vuoden aikana. Pelkoni myrkkysieniä kohtaan on suorastaan fobian tasolla, joten olen käyttänyt tuntikausia vertaillen metsästä napattuja sieniä kaikenlaisiin tiedonlähteisiin ja vasta kun olen ollut 100 % varma, sienet ovat menneet pannun kautta pakkaseen. Ajattelin kerätä sienten kunniaksi pienen tietopaketin siitä, miten sienestää muutakin kuin kuuluisia, helposti tunnistettavia suppilovahveroita ja kanttarelleja ilman myrkytyksestä johtuvaa sairaalareissua.

En itse raahaa sienikirjoja metsään. Hermostun välittömästi, jos alan selailla sienikirjaa hikisenä, vähän jo väsyneenä hirvikärpästen ja muiden ötököiden pörrätessä ympärillä.. Aina se kirja pitää ottaa repusta ja laittaa takaisin ja se tuntuu niin kovin hankalalta. Jos näen paljon samaa lajia olevia sieniä, joita en tunnista, teen joko niin että otan yhden tai kaksi "malliksi" kotiin tai vaihtoehtoisesti soitan esimerkiksi Herra Ihmemiehelle tai äidilleni, että "oletko koneen ääressä, katos tämmönen sieni". Vaivaton tapa on myös napata kännykällä mahdollisimman hyvä kuva ja verrata kuvaa sitten kotona netin ja kirjojen kuviin. Tai lähettää kuva sienestä Herra Ihmemiehelle, joka voi sitten bongata oikean sienilajin, jos on tietokoneen ääressä. Jos sieni on selkeästi tuntomerkkien mukainen, ne kannattaa kerätä koriin. Latasin puhelimeen Sieniopas-nimisen appin, mutta ainakin kokeiluversio oli enemmänkin turhauttava kuin hyödyllinen enkä ole valmis ostamaan sitä viiden euron hintaan kokeillakseni onko maksullinen versio yhtään parempi.

Kotona tehtävään tunnistukseen (jonka teen silloinkin kun olen jo melko varma minulle uuden sienilajin nimestä) käytän sekä kaikkia käsillä olevia sienikirjoja että netin apua. Googlen kuvahaku on hyvä ja suurin osa kuvista ohjaa osoitteeseen http://www.kotihiiri.com/polku/, jossa sieniapua on tarjolla aiiiivan älyttömästi. Monesta lähteestä kumpuava tunnistus on luotettavampi kuin yhden ainoan kuvan tai sienikirjan kuvauksella tehty tunnistus. Sienet saattavat näyttää eri puolilla Suomea, jopa eri puolella samaa metsää, hyvinkin erilaiselta.

Olen itse mestari bongaamaan kolmen tähden sieniä. Ruokasienethän tosiaan merkitään kirjoihin 1-3 tähdellä ja kolmonen merkitsee erittäin hyvää ruokasientä. Pienillä risteillä (1-3 näitäkin) merkataankin sitten myrkkysieniä. Suomen luonnossa kasvaa ihana friikkisieni, korvasieni, joka merkitään sekä kolmella tähdellä että kolmella ristillä. Huolellisesti, moneen kertaan ryöpättyä korvasientä saa syödä, mutta itse en ole vuosiin korvasientä nähnyt enkä kyllä hemmetti uskalla kulinaristisen nautinnon takia pelätä myrkytystä. Sienien myrkyllisyys tulee ottaa vakavasti. Jo pienet määrät myrkyllistä sientä voivat aiheuttaa esimerkiksi munuaisiin tai maksaan melkoisia vaurioita. Kun selailee sienikirjoja kirjastossa tai kirjakaupassa, kannattaa napata mukaan mahdollisimman uusi sienikirja. Vanhoissa sienikirjoissa saattaa olla syötävien joukossa nykyään myrkyllisiksi luokiteltuja sieniä.

Suppilovahverot ja kantarellit ovat ne kaikkein helpoimmat sienet. Ne ovat yleensä myös täysin ötökkävapaita, joten kotona ei mene sienten käsittelyyn kuin hetki. Luulin vuosia, että suppiksia on vaikea löytää ja tarvitaan suurinpiirtein maagisia kykyjä, että suppikset löytää. Paskapuhetta, sanon minä. Suppilovahverot kyllä piiloutuvat salakavalasti ruskeiden lehtien sekaan, mutta ovat silti helposti löydettävissä kun tietää mitä etsii. Siinä vaiheessa kun yhden kunnon suppilovahveroryppään löytää, on luultavaa, että 10 metrin säteellä on herkullista suppilovahveroa litratolkulla.

Tatit ovat mielestäni näiden jälkeen helpoin selkeä ryhmä. Ei ole olemassa myrkyllistä tattia. Ainoastaan sappitatti kannattaa jättää metsään. Sappitatti on niin karvaan makuinen, että jo metsässä nautittu pieni maistipala sappitatista aiheuttaa "YÄÄÄRGH PAHAA"-reaktion eikä sen enempää tarvitse ihmetellä kerätäkö tatti mukaan vai ei. Sappitattien lisäksi matoiset tatit kannattaa tietysti jättää metsään. Jos tatti näyttää hyvältä ulkoapäin, kannattaa nipsaista lakista pala ja katsoa ovatko inhat matoset tehneet tuhotöitään. Jos lakki ei ole täysin matojen rei'ittämä, koriin vaan. Myös jalka kannattaa tarkistaa. Vaikka lakki olisi huonossa kunnossa, jalassa saattaa olla syötävää ja toisinpäin.

Haperoita ja rouskuja on metsät pullollaan. Itse en kerää kovinkaan innokkaasti haperoita tai rouskuja, koska haperoita on todella kurja käsitellä. Ne on nääs aika haperoita. Hajoavat jo sienikorissa pieniksi muruiksi. Rouskut ovat usein pieniä ja ne pitää ryöpätä. Jos tykkää nypertää sienien kanssa kotosalla enemmän, mikä ettei keräisi rouskuja tai haperoita. Esimerkiksi sikurirousku on helppo tunnistaa hajusta. Sikurirousku löyhkää currymausteelta. Aika hauskaa. Tattien tavoin kannattaa tarkistaa onko sieni jo ötököiden oma vai ei. Useimmat sekasienet kelpaavat madoille ja muille inhoille pikku vipeltäjille.

Muut sienet ovatkin sitten pirullinen suo. Mitä erikoisemman näköinen sieni, sen helpompi tunnistaa. Esimerkiksi kehnäsieni on helppo tunnistaa. Kolmen tähden sieni on tuokin hämmentävä sieniotus. Selkeä ohjenuora erikoisempiin sieniin on se, että jos et tunnista varmasti syötäväksi, et poimi tai vaikka poimisitkin, et syö. Lankavärjärit voivat tunkea tunnistamattomat sienet pataan ja värjätä niillä lankoja.

Sienestäminen on todella hauskaa ja tervettä puuhaa. Metsässä liikkuminen tekee hyvää niin mielelle kun keholle ja hyvä mieli jatkuu kun pakastin täyttyy sienistä. Sienet ovat ihan ilmaista herkkuruokaa ja kun löytää parhaat sienestyspaikat, sienisaalis voi kasvaa uskomattomiin litramääriin.

Murto-osa viime syksyn sienisaaliista. September 2012 neva forget. Suppikset vasemmalla, kantarellit oikealla.

Kirja-arvostelu: Junky Styling - huippumuotia vanhoista vaatteista

Olen vihdoin ottanut härkää sarvista ja päättänyt opetella ompelemaan. Olen todennut monta kertaa, kuinka naurettavaa on se, että osaan neuloa pitsihuiveja ja palmikkovillapaitoja, mutta en osaa ommella kestävää saumaa. Edelleenkin on opettelemista, mutta olen edistynyt muutamassa kuukaudessa melko paljon. Tälläkin hetkellä päälläni on kirpparimekosta tuunaamani paita. Itsetehtyä tai tuunattua ei voita mikään.

Olen erittäin huono seuraamaan valmiita ohjeita, joten olen etsiskellyt kirjastosta inspiraatiota omiin ompeluksiin. Erilaiset muodin historiaa käsittelevät opukset ovat loistavia tähän. Rakastin jo teininä vaatesuunnittelua ja on ollut mukavaa luonnostella vuosien jälkeen vaatteita piirrustuslehtiöön. Oma kroppani on tehty lähinnä 1950-luvun vaatteita varten, nykymuoti ei minulle sovi, ei tyylillisesti eivätkä leikkauksetkaan kroppaani imartele. Menin sitten lainaamaan kirjastosta juurikin vintagevaatteita esitteleviä kirjoja ja myös kammottavan muotiblogaajien kasaaman kirjan, josta arvostelu tuttavani Pussinäädän kirjablogissa . Kun käteeni osui Junky Styling -kirja, olin melko varautunut tuon Style-kirjan jälkeen. Yllätyin kuitenkin iloisesti.

Kuvia on paaaljon. Se on mukavaa. Teksti oli kuitenkin äärettömän vaaleaa ja ohutta, vaikealukuista. Kirjan alku käsittelee kirjoittajien Junky Styling -vaatemerkkiä. Olisi ehkä ihan kiinnostavaa luettavaa, mutta silmäni alkavat särkeä pelkästä ajatuksesta, että lukisin vaatemerkin historiaa pitkät pätkät. Lyhyesti: Junky Styling on kirppariostosten mielikuvituksellista käyttöä persoonallisten vaatteien materiaaliksi. Vaikka alku ei annakaan migreeniherkälle lukijalle mitään, lopun vaateohjeet ovat mahtavia! Miltä kuulostaa toppi vanhoista housuista ja vanhasta t-paidasta? Ehkä vähän hassulta, nutta kuvat todistavat että homma toimii. Kirja sisältää myös materiaalitietoa ja kirpparivaatteiden ostoon vinkkejä. Jotkut kirjan ohjeet voivat näyttää vähän pöljiltäkin (yksi toppi näyttää siltä, että päälle on vedetty nurinperin pieni keltainen lasten toppatakki), mutta ainakin oma ompelumielikuvitukseni alkoi laukata kirjaa lukiessa hurjasti. Kirja auttaa näkemään valmiin vaatteen materiaalina sen sijaan, että vaate nähtäisiin esimerkiksi t-paitana, josta saadaa tuunaamalla hauskempi t-paita. Esimerkiksi iso miesten kauluspaita muutetaan ihastuttavaksi hameeksi, jossa hihat muodostavat toiselle sivulle rusetin. Kaltaiselleni "vitut mä mitään ohjeita tai kaavoja tähän tartte"-ompelijalle summittaiset ohjeet ovat enemmän kuin tervetulleita tarkkojen kaavojen ja yksityiskohtaisten ompeluohjeiden sijaan.

Suurin suru ehkä tämän kirjan kanssa on siinä, että vaatekaappini on nyt jo aika täydellinen ja jos alan käydä läpi vaatteita, jotka makaavat liian pieninä (mutta ah niin ihanina ettei voi heittää pois) varastossa, vaatekaappini räjähtää taas käsiin.

Suosittelen kirjaa kaikille kirpparihenkisille ompelijoille. En ehkä lähtisi ihan omaan hyllyyn ostamaan, mutta kirjasto on ystävä!

Junky Styling - huippumuotia vanhoista vaatteista
Tekijä: Annika Sanders
Kustantaja: Perhemedia, 2011
ISBN: 978-952-494-286-7

Kesä kääntyy syksyyn

Syksy on jo elokuisissa öissä. Sammakot ja rupikonnat pomppivat tieltä pois, kun ulkoilutan koiraa pimeässä. Tekee mieli nauraa kun näkee taas tummaa tähtitaivasta. Olen nyt tullut siihen lopputulokseen, että syksy on ihan ehdottomasti lempivuodenaikani. Syksyiset yöt tuovat vahvasti mieleen Pakanaverkon syysleirin nuotiolla istumiset. Ne ovat pinttyneet niin selkeästi mieleen, että varmasti vuosienkin päästä haistan ilmassa kummitusjutut, savun ja kuulen pakanoiden rupattelun, naurun, laulamisen ja shamaanirummun kuminan.

Kiirettä on ollut, sadonkorjuu on parhaimmillaan. Omenoita, marjoja, sieniä! Mehuja, hilloja, maustekurkkuja! Kirsikkatomaatit tuottavat jo hyvin satoa, basilikaa tungen jo kaikille vieraillekin. Näen jatkuvasti unta ensilumesta, kaipaan luultavasti jo talven kylmiä kelejä. Jo pelkkä ajatus lämpimään, mukavaan villapaitaan kääriytymisestä saa hymyn huulille.

Vähitellen ulkopuuhat alkavat olla lähes tulkoon vain retkiä metsään sienien ja marjojen toivossa. Vaikka kasvimaatani yli kaiken rakastankin, haluaisin jo vetäytyä kehräämään lankaa, neulomaan sukkia ja ompelemaan. Kaikkea tätä tulee jo tehtyä muutenkin, mutta olisi sitten oikein kylmän syksyn lupa horrostaa lankakerien äärellä.

Onnellisuus. Yltäkylläisyys. Rakkaus.

Olen innostunut tuunailemaan vähän kaikkea ja nyt kun syyssateet alkavat olla jokapäiväisiä täällä meillä päin, lienee aikaa blogatakin onnistuneita ja vähemmän onnistuneita tekeleitä. Tein heinäkuussa päätöksen elää äitini luona vielä talven yli kun homma tuntuu toimivan oikein hyvin näin. Sitten pistettiin huusholli mullinmallin ja sain sisustettua itselleni monitoimihuoneen pienestä, vanhasta makuuhuoneestani. En tiedä johtuuko kotoisuus noista kaikista huoneessa vietetyistä teinivuosista vai yksinkertaisesti siitä, että sain kaiken tarvittavan mahtumaan huoneeseeni ja silti huone ei ole kovin täynnä. Pienen tilan sisustusratkaisujakin lienee tulossa jossain vaiheessa. Koska olen itse niistä niin perkeleen ylpeä. Kun on vähän tilaa, tulee priorisoitua omaisuutta. Omasta tyylistäni en joutunut tippaakaan tinkimään. Kun istahdan työpöytäni äärelle, tunnen inspiraatiota ja hyvää mieltä. Tässä on hyvä tehdä mitä vain!

Tällä hetkellä elämästä ei puutu mitään mutta ei ole mitään ylimääräistäkään. Paitsi käsittelemättömiä askartelutarvikelaatikoita ja paperiroinaa. Luopuminen on mukavaa. Kun antaa pois, saa joskus jotain takaisinkin: äitini tuli eilen kotiin kädessään ihastuttavat mustavalkoraidalliset kumisaappaat, juuri minun kokoani. Olen lähettänyt äidin mukana hänen työpaikkansa kierrätyspöydälle kirjoja, vaatteita, käsilaukkuja, ties mitä. Nyt sain ilmaiseksi samaiselta kierrätyspöydältä uuden veroiset saappaat, onneksi en kerennyt ostaa itselleni saappaita.

Joskus elämä osaa olla täydellistä.

Kirkosta eroaminen

Olen seurannut mielenkiinnolla muutaman päivän ajan Päivi Räsäsen Kansanlähetyspäivien puheen aiheuttamaan some-myrskyä. Tämä oli ensimmäinen uutinen aiheesta. Erityisesti on ihmetelty sitä, miten sisäasianministeri voi sanoa Jumalan sanan painavan enemmän kuin ihmisten lait. Räsänen veti melko nopeasti aina pätevän natsikortin esiin Iltasanomien jutussa ja on muutenkin sitä mieltä, että koko homma on otettu pois asiayhteydestään. Fakta on kuitenkin se, että meidän sisäasianministerimme on syvästi kristillinen henkilö.

On tärkeää keskustella siitä, onko tällainen yhdistelmä poliitiikkaa ja melko fundamentaalista uskoa Raamatun sanaan kuinka järkevä. Karhun kansa jätti taannoin uskonnollisen yhdyskunnan hakemuksen. Karhun kansa tulisi olemaan suomenuskoisten oma uskonnollinen yhdyskunta. Siis suomenuskoisten. Ihmisten, jotka seuraavat vanhoja suomalaisia perinteitä, palvovat vanhoja suomalaisia jumalia. Ja miten kävi? Hakemus menee suoraan kristillisen (muistattehan, että muita jumalia ei saa pitää?) poliitikon vaikutusalueelle. Tässä blogikirjoituksessa on asiasta tarkemmin, mutta lyhykäisyydessään hakemusta arvioivat kristilliset arvot omaavat kolme asiantuntijaa.

Kuulostaa aika kierolta, eikö? Minusta on ainakin outoa se, että hakemusta eivät arvioi uskontotieteilijät, vaan esimerkiksi Luther-säätiössä touhuileva ihminen.

Nyt Päivi Räsänen on aiheuttanut homoiltakohua vastaavan kohun ja tulokset näkyvät eroakirkosta.fin tilastoista. Räsäsen aiheuttamat eropiikit ovat huomattavia. Nyt someen ilmestyykin uutisia siitä, että älkää nyt yhden ihmisen sanomisten takia kirkosta eroa. Olen kuitenkin sitä mieltä, että jos kirkosta eroaminen on noin hilkulla, että Räsänen kallistaa vaa'an eron puolelle, ero olisi joskus tullut joka tapauksessa. Elämäni aikana olen tavannut hyvin vähän kirkkoon kuuluvia aktiivisia kristittyjä. Suurin osa kirkkoon kuuluvista tuttavista ja ystävistä ovat olleet ns. tapakristitittyjä, jotka makselevat kiltisti kirkollisveronsa, mutta eivät palveluja käytä. Jotkut saattavat ajatella, että ne kirkkohäät pitää sitten kirkossa kuitenkin järjestää, saatetaan haluta pysyä kirkossa kun odottaa kummiksi pääsyä tai oman lapsen ristiäisiä. Tärkein motivaatio ei ole se, että halutaan tukea evankelis-luterialaista kirkkoa varsinaisesti, vaan halutaan seurata niin sanottuja perinteitä.

Itse en ole vuosikausiin kuulunut kirkkoon. Käyn kirkossa lähinnä hautajaisissa. Häät vietän ihan jossain muualla kuin kirkossa. Lapsiani ei tulla kastamaan kirkkoon, pyrin saamaan heille uskonnonopetuksen sijaan elämänkatsomustietoa ja en automaattisesti oleta heidän menevän rippileirille (kannattaa lukea kannanotot Riparisota ja sen jälkeen Nuoret, ripari ja uskonnonvapaus ). En edes halua kirkkomaalle maatumaan. Minun ei ole siis missään nimessä järkevää kuulua kirkkoon. Eikö tilanne voi olla tämä myös kirkkoon vielä kuuluvien ihmisten elämässä? Olisiko mitenkään mahdollista, että kirkon tarjoamat palvelut eivät vain kiinnosta tai hivele omaa maailmakatsomusta oikeista kohdista?

Kirkosta eroamisesta on vuosien varrella ollut paljonkin juttua siellä täällä. Muistan kun noin kymmenen vuotta sitten aamutelevisiossa kirkon edustaja hymisteli, että ei olla huolissaan näistä kirkosta eroamisista, kun kuitenkin ihmiset edellä mainittujen perinteiden takia kuuluvat kirkkoon runsain joukoin. Vuosia myöhemmin sävy oli muuttunut siihen, että nyt kun se on niin helppoa erota kirkosta, monet mielijohteesta eroavat, mutta samaan tahtiin liittyvät takaisin, ei syytä huoleen. Onpa kirkon jäsenkatoa selitetty silläkin, että kun Suomessa noita ei-kristittyjä maahanmuuttajia on niin paljon. Nyt evankelis-luterilainen kirkko alkaa hiljalleen myöntää jo sen, että eroaminen tuntuu ja näkyy.

Kirkko, joka ennen oli hyvinkin vallankahvassa, elää nyt murrosvaihetta. Vanha tyyli ei enää pidä jäseniä sisällä. On uudistuttava. Mielestäni ei olisi ollenkaan hassu ajatus se, että evankelis-luterialaiseen kirkkoon kuuluisivat vain aktiiviset evlut-kristityt. Se toki ei tuo rahaa kassaan niin paljon, mutta kirkko olisi silloin sitä mitä sen pitäisi olla: samoihin arvoihin uskovien ihmisten yhteen liittäjä.

Omavarainen kesä

Normaalit työssäkävijät heittäytyvät kesällä piknikreissuille, kesämökkikaljoittelun pariin ja ottavat rennosti kesäloman merkeissä. Minulla sen sijaan on erittäin kiireistä varsinkin juuri nyt. Puutarhakasvit vaativat oman panoksensa kastelun ja muun huolehtimisen kanssa, villivihanneksia pitää kerätä talven ruokia varten, pian alkaa sienestys- ja marjastuskausi, kasvivärimatskut ovat parhaimmillaan... Eilen pilkoin talven kokkailuja ja leipomisia varten 9 litraa raparperia. Tuli muuten ryppyiset sormet. Ensimmäiset kantarellit bongasin jo juhannuksena. Halailin herra Ihmemiestä ja höpöteltiin mukavia, yhtäkkiä silmät osuivat kantarellipienokaisiin, kiljaisin riemusta ja riistäydyin haliotteesta irti. Sienissä kulminoituu ilmainen ruoka parhaimmillaan. Kantarellit ja suppilovahverot ovat ostettuina hemmetin kalliita, mutta kerättyinä ilmaisia ja metsässä kävelyhän on terapiaa parhaimmillaan. Kun ottaa vielä koirat mukaan, kaikki hyötyvät ja nauttivat. Nautinto sieniretkistä jatkuu talvella, kun saa napata pakastimesta pussillisen sieniä ruokaa varten.

Kiirettä pitää ja kun en osaa olla ilman käsitöitä kovin pitkään, kaiken ilmainenruokateeyrttikeruukasvivärjäyshässäkän lisäksi pitää toki istua tuntikausia ompelukoneella ja neuloa, vaikka ne voisi aivan hyvin jättää talven puuhiksi. Sisällä tekisi mieli nyhjötellä pahimman auringonpaisteen aikana, mutta toisaalta pitäisi nyt hyödyntää hyvät kelit ja käydä läpi muuttolaatikot ja heittää tavaraa kiertoon, roskiin ja omaan tuunaushyötykäyttöön. Keli on myös loistava erilaisille ulkonikkaroinneille ja esimerkiksi leipälaatikon spraymaalaamiseen tuunausmielessä (siitä tulee kuvia myöhemmin).

Onneksi herra Ihmemies auttoi viimeistelemään kasvimaani ja se on nyt niin zen, että puuttuu vain muovinen Venus-patsas ja sen voisi kuvata johonkin pihapuutarhalifestyle-elämään. Keväällä kylvetyt kasvit alkavat jo tuottaa satoa ja on pakko kehaista, että itse kasvatetut uudet perunat ovat ainakin kolme kertaa parempia kuin kaupasta ostetut. Nostetaan maasta, tuodaan sisälle, pestään ja laitetaan kattilaan. Siitä ei paljon tuoreemmaksi peruna pääse! Maku on kuorissakin aivan uskomaton. Naureskelin, että opetan itseni aivan liian elitistiksi. Ei ole enää kaupasta ostettu kurkku minkäänmakuista. Eikä peruna. Oikeastaan mikään.

Odotan innolla syksyn juuresten nostoa. Porkkanaa, sellereitä, naurista. Jos onnistuvat. Basilikaa pitää jo kerätä talteen.

Eilen hyödynsimme hyvää keliä äidin kanssa ja siivosimme hänen varastonsa. Kun lappasin äidin laatikoista itselleni kaikkea löylykauhasta vanhoihin tauluihin, totesin ettei kyllä ikinä tarvitse ostaa mitään. Kaikkea löytyy jo valmiina ja jos valmista tavaraa ei ole, nykyisillä kädentaidoillani on helppo synnyttää oikeastaan ihan mitä vain. Tekee höpöä tuollaisen tajuaminen. Riippumattomuus notkuvista tavaratalohyllyistä on upeaa ja voimauttavaa.

Värjäyskirjat vertailussa

Lainasin kasvivärjäykseen liittyen kaksi hyvin erilaista kirjaa. Molemmat kirjat ovat omalla tavallaan monipuolisia, mutta selkeästi enemmän tulee toista selailtua. Kirjat ovat seuraavat:

Luonnosta väriä lankoihin (Riitta Aittomäki, Hans Colliander ja Heikki Kotiranta, Tammi, 2010)
Luonnonvärjäys (Anna-Karoliina Tetri, Kustannusosakeyhtiö Moreeni, 2010)

Luonnosta väriä lankoihin on uudistettu laitos parikymmentä vuotta vanhasta teoksesta. Koska keskityn tälllä hetkellä vain lankojen värjäämiseen, tämä toimii pyhänä kirjanani. En niinkään tee suoraan reseptien mukaan vaan lähinnä etsin kyseisestä kirjasta vinkkiä siihen, mitä kasveja kannattaa kokeilla. Keskellä kirjaa on ihastuttava värikuvien sarja, jossa mm. esitellään erilaisia värjäyssieniä ja ennen kaikkea sitä miten monenlaisia värejä kasveista saa. Herkullisen punaisia, rauhoittavan vihreitä, violettiakin väriä saa aikaiseksi oikeilla aineilla. Kirjassa esitellään niin värjäykseen käytettävät kasvit, sienet, jäkälät kuin puunkuoretkin. Koska olen kuin ärsyttävä lapsi, joka kysyy joka asiasta "miksi", pidän kirjan tavasta selittää esimerkiksi puretusaineiden vaikutuksen värjättävään lankaan.

Luonnonvärjäys taas on samalla hyvin suppea ja hyvin laaja teos. Siinä missä Luonnosta väriä lankoihin pureutuu juuri lankojen saattamiseksi kaikkiin sateenkaaren väreihin hyvin yksinkertaisella tekniikalla, Tetrin kirjassa esitellään erilaisia tekniikoita (mm. kontaktivärjäys) ja värjättäviä materiaaleja (esim. puuhelmien värjääminen). Kirjasta löytyy myös ohje kääpäpaperin tekoon. Mielenkiintoinen kirja omalta osaltaan, mutta reseptejä on vähän ja resepteissä keskitytään paljon kasveihin, joita ei kotipihalta löydy (henna, kokenilli, maavärit kuten okra). Kirja tuntuu enemmänkin avaavan luonnonvärien eri käyttötapoja, jokaista pikkiriikkisen kiusoittelevaan tapaan. "Näinkin voi tehdä, mutta ota itse enemmän selvää."

Molemmat kirjat kannattaa kirjastosta lainata ja selata läpi. Rahakkaalle kokeilunhaluiselle Tetrin kirja on omiaan ja perinteisemmästä lankavärjäyksestä kiinnostuneille voin lämpimästi suositela Aittomäen, Collianderin ja Kotirannan teosta.