Uusi vuosi

Minä siivoan.

Uudenvuodensiivoukseni ei ole normaali "imuroidaan pestään lattiat tiskataan", vaan puhdistan pöytää uutta vuotta varten hieman eri tavalla. Heitin kirjahyllystä monta kirjaa pois, revin vaatteista siivousrättejä. Laitoin takkaan tulen, poltin tupakka-askeja, pizzalaatikon pizzan jämineen, suklaarasioita, paperilappuja joissa luki pahoja tapojani. Nappasin epämääräisten muistikirjojen ja vihkojen laatikon selvitykseen ja heitin vanhoja papereita sytykkeiden sekaan. Takan päälle syntyi alttari symboloimaan elämää, jota haluan vuonna 2013 elää.

Elämäntavat lähtevät remonttiin. Ei sen takia, että vuosi vaihtuu ja tipaton tammikuu, tupakaton tammikuu, kitulaihdutustammikuu kolkuttelevat vaan siksi, että nyt olen valmis taas isoon, elämää kohentavaan remonttiin.

Törmäsin tällaiseen artikkeliin selaillessani vinkkejä uudenvuodensiivoukseeni.

"– Edelliseen elämänvaiheeseen liittyvät mielleyhtymät heräävät joka kerta, kun kuljet kodissasi menneisyyteesi kuuluvien tavaroiden ohi. Kipeät muistot aktivoituvat. Siitä ei ole välttämättä edes tietoinen. Kodin tulisi kuvastaa sitä ihmistä, joka olet nyt. Kannattaa vaalia hyviä ja kauniita muistoja. Säilytä kodissa tavaroita, jotka kohottavat ja ravitsevat sinua, Mari opastaa."

Minulla on muutama esine, jotka ensimmäinen poikaystäväni on tehnyt minulle. Olen miettinyt monesti onko väärin säilyttää niitä vuosi toisensa jälkeen, erostakin on jo yli seitsemän vuotta. Olen kuitenkin todennut, että ne juurikin kohottavat ja ravitsevat minua, muistuttavat hyvistä ajoista, joihin en kuitenkaan kaipaa. Hienoja muistoja, kuten valokuva 16-vuotissynttäreiltä tai ylioppilasjuhlien jatkoilta. Paljon olen heittänyt pois rumia lahjaesineitä ja ikävistä ajoista muistuttavia esineitä. Se tuntuu hyvältä, minun ei ole pakko säilyttää mitään. Oli outoa sanoa äidille, että ei tarvitse oikeastaan mitään joululahjaksi. Sain hyödyllisiä lahjoja: oksasahan, pyjamahousut, käsipainot ja kaikkea sellaista, jolle on todellista tarvetta.

Kotini on jo nyt kotoisa, mutta vaatii vielä hienosäätöä. Sydäntäni lämmittivät joulupäivän rääppiäisiin tulleiden kavereiden kommentit kotoisasta, kauniista kodista. Ruokakin oli hyvää ja kaikilla oli hauskaa. Takassa räiskyi tuli, jokainen taisi vuorollaan lisätä sinne puita.

Vuosi 2012 oli eheyttävä ja onnellinen vuosi. Toivon, että tuleva vuosi jatkaa samoilla raiteilla. Uusia haasteita odottelessa.

Syksy ja Manalle menneet

Minulle syksy on väistämättä lähinnä kekrin odottamista. Kekri on sadonkorjuujuhla, jolloin sanotaan verhon elävien ja kuolleiden olevan ohuimmillaan. Wiccat kutsuvat kekriä Samhainiksi ja onpahan Halloween-perinne Jenkeissä juuri tähän ajankohtaan osuva. Kekri on ollut minulle tärkeä jo aivan ensimmäisinä pakanavuosina. Alkuun kekrin vietto meni kauhuelokuvia katsellen ja herkkuja mutustelen, kynttilöiden palaessa joka puolella. Myöhemmin kekri on mennyt enemmän hiljaiseksi vainajien kunnioittamisen juhlaksi. Jos minulla on mahdollisuus, vietän kekriä perinteikkäitä ruokia tehden. Muutama vuosi sitten tein ruuaksi mm. isomummoni keittokirjan resepteillä.

Huomaan kekrin lähestyvän, kun mieli palaa muistelemaan suvun vainajia. Itku tulee useasti, varsinkin kun muistelen 10 vuotta sitten kuollutta setääni. Vaikka muistot hänestä haalistuvat vuosi vuodelta, ikävä ei tunnu haalistuvan. Saatan yhtäkkiä puhjeta itkuun ja huutaa, että miksi sinun piti mennä kuolemaan. Vanhojen ihmisten kuolema ei tunnu yhtään niin pahalta kuin se, että joku lähtee ennen aikojaan, nuorena.

Meidän perheessämme suku on ollut aina läheinen. Tällä hetkellä suurin osa lähisuvustani asuu noin 10 kilometrin päässä toisistaan. Meillä on lämpimät välit ja lapsuuteni on täynnä iloisia muistoja metsäretkistä papan kanssa, isomummojen jutuista vanhoista ajoisa ja siitä, kun pelattiin loputtomasti korttia isomummun kanssa. Pikkuveljeni kanssa istuttiin usein isovanhempien tai isomummun viereen, nyhjäistiin hihasta ja sanottiin "kerro taas vanhoista ajoista". Pappa ja isomummu jaksoivat kertoa kerta toisensa perään samat tarinat. Sen kuinka isomummu säikäytti huussissa istuvan pikkusiskonsa niin että sisko tippui reiästä paskan sekaan. Sen kuinka papan hevonen Humu oli rämäpäinen tamma ja sen kanssa käytiin läheisellä järvellä uimassa. Tai kun isomummun sisko aina kiusasi Piia-nimistä hevosta ja kerran Piia kosti ja potkaisi oikein kunnolla.

Viikko sitten äitini, joka ei tunnustava pakana ole, järjesti kekrin. Itse en edes tätä ehdottanut. Oli sienikeittoa, juurespataa, kaikenlaista kekrihtävää sapuskaa. Äitini on melkoisen pakanallinen kylläkin. Hän totesi taannoin, kun puhuimme puhelimessa, että isomummun keittokirja kahvinkeittimen vieressä saa joka päivä äidin ajattelemaan mummua ensimmäisenä kun herää ja viimeisenä kun lataa kahvinkeitintä aamua varten ennen nukkumaanmenoa. "Se on tavallaan niin kuin kotialttari", äitini totesi. Hän myös juttelee mummulle joka päivä.

Näihin aikoihin kädet hakeutuvat tekemään itse juustoa ja katse eksyy vanhoihin juustomuotteihin, rukkiin, käsitöihin, vanhaan rautaharavaan. Uskonnollinen kriisikin tuli ja meni ja taas porskutellaan uusin eväin tulevaan talveen.

Maagista sisustamista ja siivoamista

Siivosin viime viikolla kotia hullun raivolla. Halusin yllättää toiseen kaupunkiin muuttaneen miehen sillä, että viimeisetkin muuttolaatikot olisivat tyhjiä ja kaikki mahdollinen paikoillaan, turhat asiat poissa silmistä (ja mielestä) ja koti olisi hyväntuoksuinen, viihtyisä ja kaikinpuolin ihana. Projekti jäi hieman kesken, mutta jatkan kunhan flunssanpoikanen luovuttaa otteensa.

Tein pieniä maagisia juttuja siivotessa. Suitsukkeiden poltto tai tuoksulyhdyn käyttö siivotessa on minulle ihan must. Lisäksi laitan tsemppaavaa musiikkia, tanssahtelen rätti kädessä ja laulan sydämeni kyllyydestä. Tein tällä kertaa myös potpourreja ja ripustin makuuhuoneeseen nipun yrttejä tuomaan tuoksua. Laventelin eteeristä öljyä tipautin makuuhuoneen verhoihin ja tyynyihimme, taisi patjaankin livahtaa muutama.

Löysin kirjakaupan hyllyltä kirja Tess Whitehurstin "Kodin magia"-nimisen kirjan, joka on melko hyvä ja isnpiroiva. Jonkin verran liian hörhö minun makuuni (enkelit ja kristallivesi eivät ihan ole mun juttuja), mutta kirjasta löytää kyllä hyviäkin pointteja. Esimerkiksi feng shui -tyyppistä kodin kartoittamista ja sen yhdistämistä esimerkiksi eläimiä kuvaavien koriste-esineiden ja taulujen käyttöön. Toisaalta en rajoita itseäni kirjan neuvojen mukaan. Esimerkiksi Buddha-taulua ei saisi kirjan mukaan laittaa makuuhuoneeseen, mutta minä olen sitä mieltä, että taulu kuuluu juurikin makuuhuoneeseen ja just tietylle seinälle. Omat fiilikset ennen kaikkea! Kirja kannattaa lainata kirjastosta, jopa asuinpaikkani pieni kirjasto on ottanut sen hyllyihinsä.

On ihanaa tulla kotiin, kun eteisessä tuoksuu potpourri ja keittiössä ei tarvitse väistellä laatikoita. Sain kuin onnenkantamoisena sopivan sohvan viime sunnuntaina. Nautin heräämisestä siistissä makuuhuoneessa. Aikaa on nyt kaikkeen muuhun kuin jatkuvaan siivoamiseen ja tavaroiden etsimiseen. On ihanaa löytää vaatteensa vain pienellä etsimisellä.

Toki tehtävää on vielä. Vintti on nyt täynnä epämääräisiä tavaroita vaatteista halloween-koristeisiin ja muutamat koriste-esineet etsivät vielä paikkaansa.

Syksy hiipii tähän maagiseen kotiini varsinkin öisin ja pian saan sytytellä tulet lämmön takaamiseksi ja alkaa neuloa villasukkia vimmatusti. Villasukkia ei ole koskaan liikaa.

Paluuta juurille

Monen vuoden "ei kiinnosta wiccajutut niinku pätkääkään"-vaiheen jälkeen olen havainnut, että mieli hakeutuu muistelemaan sapattien nimiä ja tapoja, joilla aikoinaan juhlistin niitä. Mielessäni on herännyt uusi kiinnostus wiccaa kohtaan. Ei niin että kutsuisin enää itseäni wiccaksi, mutta haluaisin näin kymmenen vuoden jälkeen palata tuon uskonnon pariin siinä mielessä, että millaisena wicca näyttäytyisi nykyisellä "pakanakokemuksellani".

Erinäisiä luonnonuskovaisen noidan tapoja minulla on ollut jo vuosia. Erityisesti yrttien ja eteeristen öljyjen käyttö on ollut pop juttu. Yrttejä olen käyttänyt sekä niiden fyysisesti parantavien että maagisten ominaisuuksien vuoksi. Paino hieman siellä fyysisen parantamisen puolella. Muistan jo pikkutyttönä olleeni kiinnostunut keitoksista ja noidan pataan heitettävistä sammakoista ja liskonhännistä. Tein ystäväni kanssa kammottavan liemen ojavedestä ja lantunkuorista. Jestas sitä hajua. Pikkuveljeni kavereineen joutuivat liemen uhriksi, en muista oliko kyseessä "ette tule meidän majalle tai heitämme tätä lientä päällenne"-tyyppinen uhkailu vai mistä oli kyse, mutta tulokset olivat halutut.

Eteerisiä öljyjä rakastan. Poltan mielelläni tuoksulyhdyssä öljyjä tuomaan hyvää tuoksua ja kotoisaa tunnelmaa. Sitruunaa olen käyttänyt puhdistamaan kodin energioita, hyvän tuoksun lisäksi. Olen tehnyt salvoja ja tuoksukynttilöitä. Tämän syksyn ja talven tavoite on tehdä jälleen edellä mainittuja ja sen lisäksi saippuaa (kuten ensimmäisessä blogissa uhkailin).

Oho, hyppäsin noituuteen vaikka wiccasta piti kirjoittaa. No niin  Muistan kuinka tuolloin wicca-aikoina minua ahdisti suunnattomasti, kun en mitenkään taipunut rituaalikaavoihin. En halunnut tehdä rituaaleja oikeastaan ollenkaan. Nykyisellään kaipaan jonkinlaista "säännönmukaista" uskonnollisuutta, selkeitä linjoja, selkeitä päämääriä. Eklektikon vapaus voi joskus tukahduttaa, koska on vapaus tehdä mitä tahansa - tai olla tekemättä.

Aina silloin tällöin törmään joihinkin tuttuihin kirjoihin. Tuota minä luin aikoinaan. Tuo minulla oli. Miksi ne oli silloin pakko myydä. Niissä olisi varmasti jotakin kiinnostavaa. Pöh ja höh. Miksi olin niin huolimaton eklektinen wicca, ettei minulla ole tänä päivänä muistissa muuta kuin juuri omat tapani vääntää ja kääntää wiccaa edes vähän minulle sopivaksi? Antaisiko wicca minulle tänä päivänä jotakin? Toisaalta, jos nappaan jotakin wiccasta tämänpäiväiseen uskontopalettiini, olenko sen enempää kunnioittavampi wiccaa kohtaan kuin tuolloin ekluwicca-aikoina?

Hemmetti kun tämä eklektikon elämä on joskus vaikeaa.

Onneksi yksi wiccakirja on säilynyt hyllyssäni. Titus Hjelmin kokoama "Mitä wicca on?". Eikä sekään tietenkään ole juuri nyt käden ulottuvilla.

Eläinystävät

Ensimmäiset niin sanotut todelliset kosketukseni pakanuuteen tapahtuivat vuosia vuosia sitten, kun surffailin kirjaston koneella netissä ja kävin läpi hyvinkin vajanaista pienen kunnan sivukirjaston rajatiedon hyllyä. Yksi kirja, joka tuli kahlattua useampaan kertaan, oli Serge Kahili Kingin Kaupunkishamaani, joka ammentaa havaijilaisesta shamanismista (pikkasen harhaanjohtava nimi). Tein harjoituksia ensimmäistä kertaa kolmetoistavuotiaana. Olin aivan täpinöissäni, kun kävin saman kirjaston poistokirjahyllyjä läpi tänä kesänä ja tuo teos osui silmään. Luultavasti kyseessä on täsmälleen sama kappale, jota selasin jo yläasteikäisenä. Kirjastotäti oli suopea ja antoi minun kantaa aarteeni ulos ilmaiseksi.

Shamanismi sai kuitenkin väistyä vuosiksi, kun seikkailin ensin wiccan parissa ja sitten uskonnollisessa kriisissä. Vahvasti shamanismi iski hermoon vasta vuonna 2008. Tuolloin voimaeläimekseni asettui hevonen. Voimaeläin on vaihtunut toiseen, mutta hevosia ajattelen aina lämmöllä. Onkin erittäin mukavaa, että olen saanut vuosien tauon jälkeen mahdollisuuden aloittaa ratsastus uudelleen.

On kummallista istua sellaisen eläimen selässä, jonka henki on toiminut henkioppaanani. Se luo todella kunnioittavan suhteen minun ja ratsuni välille. Ihailen niiden kauneutta, sulokkuutta, leikkisyyttä. Hengitän syvään niiden tuoksua (ihan vaan tiedoksi, hevoset eivät tuoksu paskalta, vaan hevoselta. Ei koirakaan tuoksu koiranpaskalta vaan koiralta.), satulanahan narina on tuttu lapsuusvuosilta, suitsien laitto tuntuu utuiselta muistikuvalta. Mutta nyt minulla on täysin eri suhtautuminen kuin silloin lapsena. Haluan ratsastaa kunnioittaen. Hevonen on niin iso eläin, että jos se päättää tehdä jotakin, se tekee. Minulla on hyvin vähän sanomista vaillinaisine ratsastus- ja käsittelytaitoineni siihen, jos hevonen päättää että haluaa minut just nyt heti alas selästään. En voi pakottaa sitä väistämään minua harjatessa, vaan minun on luotettava sen kykyyn tehdä yhteistyötä kanssani.

Ratsastaessa olen huomannut kurkottavani sitä kohti, että olisin yksi toimiva olento kahden eri olennon sijaan. Istun juurruttaen itseni hevoseen kiinni, kuunnellen sitä kehollani. Yritän saada sen kuuntelemaan mahdollisimman pienellä vaivalla, etten repisi suuta tai rummuttaisi jaloillani hevosen kylkiä kipeiksi. Jutustelen hevosen kanssa sitä harjatessani, höpöttelen niitä näitä, hyvä tyttö, viittiitkö antaa armoa aloittelijalle. Annan naapurikarsinan hevosen nuolaista kämmenselkääni tai puhaltaa hiuksiini, on se vekkuli.

Ja se tekee höpöä mies. Hevonen ei ole harrastusväline, vaan elävä olento. Samaan tapaan kuin koira ei ole omistajansa egon jatke, jolla haetaan parhaita agilitytuloksia koiran stressitasoista piittamatta tai ravataan näyttelystä toiseen, jotta omalla lyttynenälleen saisi teettää lisää lyttynenäisiä jälkeläisiä. Minulla on koiria, joiden sielunelämän ymmärtäminen lähtee yhdestä simppelistä asiasta: kumppanuudesta. Jotta käytöshäiriö poistuu, on sukellettava koirien maailmaan. Miettiä miksi koira tekee näin ja noin. Etsiä inhimillinen keino ratkaista ongelma.

Shamanismi liikkuu animalistisella tasolla hyvin vahvasti. On helppoa laajentaa shamanistinen näkökanta koskemaan eläinten kanssa toimimista. Miten hienoa olisi muodostaa koiraansa tai kissaansa niin vahva suhde, että pystyisit kommunikoimaan sen tai kyseisen eläinlajin hengen kanssa selvittääksesi oman eläimesi ongelmia? Kysyä stressaantuneelta koiralta, että hei, mikäs nyt riepoo, ottamaan ratsastaessa yhteyttä hevoseen, moi, mä haluan tehdä sun kanssa yhteistyötä, en kiusata sua?

Siinä missä shamaanit ovat ennen paikallistaneet saalislaumoja, ehkäpä nykyajan shamaanit voisivat sen sijaan kurottaa kohti eläinsuojelua ja eläinten kunnioitusta lisäävän toiminnan edistämiseen?

Bloginarkkarin pakanablogi, kirjoitus nro 1

Olen kirjoittanut niin monta blogialoitusta. Hei, mä olen se ja se ja mulla on niin ja niin monta koiraa ja blaah blaa, blaa blaa blabla ja tän blogin idea on löpölöpölpöpölöpölö.

Minä olen eklektinen pakana ja tämä blogi käsittelee pakanuutta. Tuliko selväksi?

Olen tutustunut vuosien varrella moniin eri pakanauskontoihin ja eklektisen pakanuuden muotoihin. Olen päässyt sosialisoimaan pakanoiden kanssa, tässä välineenä on lähinnä toiminut Pakanaverkko ry, jonka puitteissa tällä hetkellä puuhailen mm. jäsenlehti Vox Paganorumin toimituskunnassa. Kirjoitus on intohimoni ja tungenkin sanojani joka paikkaan.

Tällä hetkellä ihastelen syksyn tuntua ilmassa. Vaikka päivät ovat vielä lämpimiä, öisin on ilahduttavan viileää ja tähtitaivas näkyy upeana taivaalla. Asun niin kaukana valoista, että näen melko tarkastikin tähdet ja silloin tällöin taivaalla näkyvät planeetat. Syksy on minulle maagisin vuodenaika. Jokin syksyssä viehättää minua. Osittain varmasti tämän maagisen mielleyhtymän syntymiseen ovat vaikuttaneet lukuisat Pakanaverkon elikäs leikkisästi Pakiksen syysleirit. Nuotiolla istumiset, rumpumatkat, keskustelut,  tarot- ja riimuluennat, pakanatutut... Tämän kertainen leiri tulee olemaan mielenkiintoinen siitä syystä, että mukaan lähtee kolme untuvikkoa, eli kolme kaveriani, jotka eivät ole kovinkaan pakanoita (vielä!), mutta aiheesta kiinnostuneita.

Pihalla kasvaa siankärsämöä edelleen ja ajattelin kerätä kukkia talteen talven saippuantekoa varten. Olen suunnitellut pyhittäväni loppusyksyn ja talven erilaisille käden taidoille. Vaikkei loppusyksy olekaan, olen jo alkanut pienentää loputtomalta tuntuvaa käsityö- ja askartelutarvikevarastoani.

En lupaa säännöllisiä päivityksiä - vielä. Oma rakas läppärini odottaa korjaustaan eräällä tietokonekorjaajalla ja minä odotan vakuutusyhtiön sanaa siitä, että korjauta vain läppärisi. Nyt päivitykset ovat miehen koneelta varastettujen hetkien varassa.