Päätoimittajan päiväkirjasta osa 1

Alkuvuotta on leimannut vahvasti Pakanaverkon jäsenlehden Vox Paganorumin kanssa puuhailu. Olen ollut toimituskunnassa rivitoimittajana muutaman vuoden ja uskalsin ottaa täksi vuodeksi päätoimittajan pestin. Vapaaehtoistyönä pienellä budjetilla toteuttettava lehti saattaa heittäytyä kovinkin haasteelliseksi ja ongelmia voi tulla aivan yllättävistäkin suunnista. Toivon mukaan henkinen valmistautuminen on riittävä, jos asiat alkavat pissiä oikein huolella. Kirjoittelin itselleni muistilistaa "Kun kaikki asiat kaatuu"-hengessä ja järkevien "mitä jos oikolukijat katoaa"-tyyppisten merkintöjen perään lisäsin "Älä anna kaiken kaatua". Se oli minusta kovin hauska lisäys. Oma kiva paras kiva!

Pari viikkoa vielä deadlineen ja homma tuntuu luonaavan. Välillä jopa uhoan, että minkä alemman johtoportaan toimihenkilön yhteiskunta on minussa menettänyt. Ehkä se on juurikin vapaaehtoisuus ja rakkaus kirjoittamiseen, joka tekee minusta innokkaan päätoimittajan. Rahaa ei tule tästä penniäkään ja se tuntuu toimivan jopa parempana motivaationa tehdä hyvää työtä kuin pienehkö kuukausipalkka, joka juoksee teit mitä tahansa.

Toimituskunta on mielestäni asettunut taakseni hyvin ja haluan jatkuvasti motivoida, kehua ja joskus ylistää kyynelsilmin kaikkia ihmisiä, jotka uhraavat omasta vapaa-ajastaan osan lehden tekemiseen. Motivoi meikääkin, kun homma toimii. Tietysti nyt on helppo hymyillä, kun on deadlineihin hyvin aikaa ja kaikki menee hienosti. Toivottavasti nurkan takana ei piile katastrofia.

Pää pyörii Voxin ympärillä vähän liikaakin ja nollaustoimintana siivoan, teen käsitöitä ja käsittelen raakavilloja. Hurjat pakkaset eivät nyt houkuttele autotalliin nyppimään, karstaamaan ja kehräämään villoja, mutta toivottavasti pian jo hellittää. Koirillakin tassut palelee! On aika surkean näköistä touhua kun lyhyelläkin pissalenkillä nostellaan tassuja ja tarpeiden tekeminen on vähän vaikeaa kun yrittää samanaikaisesti pitää kaikkia tassuja irti kylmästä maasta.

Puulämmitys on sentään edelleen ihana asia. Järjestelen pannuhuonetta, lakaisen roskia lattialta, puhdistan pannun tuhkasta ja noesta miltei uskonnollisella hartaudella. Sitähän se jollain tapaa onkin, uskonnonharjoitusta. Tuli tulee sytyttää rauhallisesti ja kunnioittavasti. Jos heittelee puut ja sytykkeet miten sattuu ja päästelee ärräpäitä, sohii ja sählää, tuli ei syty. En suostu käyttämään sytytysnestettä vaan tuli sytytetään tuohia ja sanomalehtiä käyttäen. Pannuhuoneessa on lämmin, tuli räiskyy, humisee ja savun tuoksu jää usein vaatteisiin. Välillä mieleen palaa muistoja Pakanaverkon leirinuotiolta.

Arki kietoutuu Voxiin. Tästä voisi kirjoittaa, ja tuosta! Saisikohan tähän jonkun freesin pakananäkökulman? Hetkinen, tää tyyppihän tietää tästä ja tästä, taidan kysyä kirjoitushalukkuutta! Välillä uppoudun kirjoittamaan omia tekstejäni ja olen mm. tutustunut Vox-artikkelin tiimoilta Lakshmi-nimiseen hindujumalattareen, joka on aika awesome. Vaikka Vox viekin miltei kaiken mahdollisen ajan, antaa se jotakin takaisin.

Lakshmin sanotaan auttavan saavuttamaan maaleja ja tavoitteita. Katsokoon Lakshmi suotuisasti Voxin perään, jotta lehti valmistuu ajallaan, päätyyy lukijoille ajallaan ja antaa lukuelämyksiä.

Nostakaamme maljaa Karhun Kansalle!

Suomenuskoisilla on nyt hyvä syy vetää kannat kattoon ja lorautella olutta uhriksi pitämyspuille. Karhun Kansa sai, ensimmäisenä pakanallisena uskonnollisena yhdyskuntana, virallisen, rekisteröidyn uskonnollisen yhdyskunnan aseman. Vähän yli kymmenen vuotta sitten porukka wiccoja yritti saada itsensä samaan pisteesen ja homma vietiin ties miten korkeaan oikeuteen asti. Suomenuskoiset onnistuivat siinä, mikä tuntui mahdottomalta SVWY:n epäonnistuneen yrityksen jälkimainingeissa. Pian suomenuskoinen henkilö saa oman uskonsa edustajan esimerkiksi vihkimään itsensä ja kumppaninsa avioliittoon. Niin siistiä! Tästä on unelmoitu varmasti monessa taloudessa.

Käsittelin Karhun Kansa ensimmäisen hakemuksen hylkäämistä lyhyesti tässä blogikirjoituksessa . Aiheesta nousi silloin melkoinen mediamyrsky. En usko olevani kovin väärillä jäljillä, jos sanon että kyseinen mediamyrsky varmasti lisäsi painetta hyväksyä ensimmäinen suomenuskoinen ja selkeästi pakanallinen yhdyskunta.

Historiallista aikaa elämme. Uskonnonvapaus otti juuri ison askeleen eteenpäin tapakristityssä Suomessa. Karhun Kansa pääsi Ilta-Sanomiinkin. On se hienoa, perhana. Karhun Kansalla on Fb-yhteisö ja ennen kuin viralliset sivut valmistuvat, kommunikointikanavana toimii tämä foorumi.

Olen niin iloinen ja sekaisin tästä uutisesta, että blogikirjoitus on näin tynkä ja ajatukset hajallaan. Jumansviidu miten hieno juttu!

Joulutunnelmoinnit

Parin kuukauden blogaustauko on hyvä lopettaa juuri joulun kynnyksellä, kun osa lahjoista on vielä joko kokonaan tekemättä tai kesken ja on sopivasti kiire. Tänä vuonna joululahjoihin on mennyt todella pieni summa rahaa. En tiedä syntyikö vähäisen kulutuksen joulu ihan silkasta piheydestä vai mistä, mutta miltei kaikki lahjat on tehty omin karvaisin kätösin. Osa on kierrätysmateriaaleista loihdittua ja osa on tietysti neulottu. Jos saisin aikaiseksi kunnon käsityöblogaajan tapaan kuvattua lahjani, saisitte tekin ihastella mitä nollabudjetilla voi saada aikaan.

Joulu jakaa mielipiteitä. Osa on sitä mieltä, että joulu on turha kulutusjuhla, amerikkalaisten markkinakoneiston ratasten meille pakottama stressintäyteinen viikkoja kestävä kidutuss. Meillä taas rakastetaan joulua. Joulu on meille hyvän ruuan ja perheen juhla. Teemme perinteisiä jouluruokia ja joka vuosi lisäämme jotain hieman kokeellista joukkoon. Pari vuotta sitten löysin mahtavan meetvurstihyytelön ohjeen ja sitä tehdään tänäkin vuonna joulupöytään. Päivi Lehtosen Kotipuutarhan keittokirjasta joulupöytään pääsee eräs jäätelö. Raparperitoffeejäätelö maistui alkukesästä kaikille ja jouluversioon tulee raparperin sijaan omenaa. Laatikot tehdään alusta asti, samoin oma versiomme rosollista. Ei stressata, vaan tohotetaan hyvällä mielellä ja kuunnellaan joululauluja, kuten M.A. Nummisen Joulupukki puree ja lyö. Suosittelen, varma tunnelmankohottaja! Meillä on omia pieniä perinteitä - tärkeintä on se, että tehdään ihan meidänlainen joulu ja että kaikilla on kivaa. Koirillekin annetaan perinteisesti paketit. Ehkä yksi tragikoomisimpia joulumuistojani on se, kun olimme unohtaneet perheen koiran lahjan. Ajattelimme, että koirahan se vain on, ei se ymmärrä lahjaansa kaivata. Toisin kävi. Me lapset avasimme lahjoja, ojentelimme vanhemmille heidän omat pakettinsa ja koira hyöri innokkaana mukana. Kun kaikki lahjat oli avattu, koira tuijotti meitä, tyhjentyneitä lahjapaketteja ja lahjanarusuttuja pettyneenä, järkyttyneenä. Mieli maassa koira meni makaamaan pöydän alle ja meidän oli pakko kietaista hätäisesti pakettiin pieni siivu kinkkua. Niin pelastui koiran joulu.

Vähitellen alkaa jo mieli hakeutua ensi vuoden puuhiin. Kasvimaalle, kehräämiseen, mökkeilyyn. Yhdistyshommiin, metsälenkkeihin. Kaikkeen mitä ei juuri nyt joulun alla kerkeä. Tämä vuosi on ollut kaikinpuolin yllättävän hieno. Uutena vuotena nakotan kotona, luen tarotteja ja popitan verhot kiinni, ettei uuden vuoden rakettien pauke pelästytä koiria. Mieli on iloinen, luottavainen ja odottavainen. Kyllä tämä elämä on kaikista pienistä murheista huolimatta aika pirun jepa.

Loppuun vielä kuva äidin pikku jouluapurista. Mitäköhän koira yritti näistä neuloa ja kenelle hieno lahja oli tarkoitettu?

Syysshamanointia

Kesä meni jostain syystä kovin epämaagisesti. Kesä ei ole lempivuodenaikani, mutta silti takaraivossa hakkaa se perinteinen, että pitää nauttia nyt kuumasta ilmasta, hikoilusta ja hyttysistä ihan täysillä. Olla ulkona koko ajan. Uida, grillata, elää kuin kesä ei enää koskaan tulisi. En ymmärrä yhtään, miten tällainen kesästä nauttiminen on minuun tarttunut. Kesällä tehdään vain fyysiset välttämättömyydet ja toki puutarha vei aikaa. Onneksi sain viettää herra Ihmemiehen kanssa mökkielämää, juhannus oli mukava ja sen sellaista. Huokaan kuitenkin helpotuksesta nyt kun lehdet tipahtelevat maahan. Syksyn tuoksu on uskomaton.

Nyt voi taas mennä metsäänkin ilman, että kuolee lämpöhalvaukseen. Valitettavasti syksy on ollut kovin lämmin ja tämä näkyy hirvikärpästen uskomattomassa määrässä. Vaaleat vaatteet ja huppu tiukasti hiusten suojana on toiminut suurimpien hirvikärpäslaumojen välttämiseen, mutta kyllä niitä pirulaisia silti kymmenen kappaletta löytyi päästä ja vaatteista eräällä reissulla. Lisäksi on niin hiki, ettei haluaisi millään verhota päätään. Epämukavaa.

Kuljeskelin taannoin pari tuntia metsässä. Löysin lankojen värjäykseen sieniä ja nappasin kanervanvarpuja teeaineeksi. Suurimman osan ajasta kulutin kuitenkin harjoitellen hiljaista kulkemista. Olen ihmetellyt mikäs siinä on, että kuulostan suurinpiirtein metsäkoneelta kun tallustan metsässä. Lukiessani James Endredyn Earthwalks-kirjaa, tajusin että niin, kun otan askeleen, etummainen jalka jysähtää samantien tantereeseen, on sen alla sitten mitä tahansa. Jos pidän painon takajalalla ja lasken etujalan varovaisesti, tunnustellen sammalikkoon, askel on pehmeä ja varovainen. Jalansija on turvallisempi näin, koska huomaan heti jos sammalikko painuu jalan alta liian alas tai vettä alkaa tihkua lenkkariin. Huomasin myös olevani tajuttoman kömpelö. Kahdella jalalla on hyvä kävellä tasaisella alustalla. Siinä vaiheessa kun pitää ylittää tai alittaa puunrunkoja, hypätä kiven yli tai tehdä mitä tahansa muuta kuin edetä vasenoikea-marssilla eteenpäin, ihminen on kusessa. Lisäksi sitä pukeutuu niin, että vaatteet eivät periaatteessa saa kastua. Oi kuinka helppoa olisi vipeltää neljällä jalalla, paksu vettä hylkivä turkki päällä! Kadehdin usein koirieni sulokasta liikehdintää luonnollisilla alustoilla. Eipä haittaa sekään jos märkä oksa sipaisee selkää.

Pahimpien sadekuurojen ajaksi pysähdyin puiden alle. Istuin pitkään eräässä rinteessä puun juurella, aivan hiljaa paikoillani. Tuijotin eteenpäin, jähmetin itseni pelkäksi tarkkailijaksi. Tajusin viiltävän selkeästi sen, että olen rymistelylläni ja hajullani karkottanut kaikki metsän eläimet satojen metrien päähän. Linnut olivat hiljaa, vaikka olin istunut paikoillani jo vaikka kuinka kauan. Kuulin ainoastaan yhden linnun laulavan, näin yhden linnun lentävän läheltä. Sitä luulisi, että linnut jos mitkä möykkäävät metsässä aina. Saattavat laulaakin sydämensä kyllyydestä silloin kun ihminen ei tarvo metsässä, risuja rapistellen, vihellellen, hyräillen, kompastellen (ja kiroillen kompastumisiaan kuten minä).

Kuinka äänekkäältä minusta tuntui, kun nousin ylös ja astuin risun päälle. Katki napsahtava risu kuulostaa metsän hiljaisuudessa ukkosen jyrinältä. Olin surullinen. Minä saatan pelätä, että kaukaisuudessa häämöttävä tumma järkäle on karhu, mutta todellisuudessa edustan itse sitä kaikkein vaarallisinta eläintä.

Kävelin hitaasti ja askeliani varoen takaisin kotia kohti. Kalliolla kaivoin rummun repustani. Vaikka minusta tuntui maailman luonnollisimmalta istua kaatuneella puunrungolla ja rummuttaa, tahtia vaihdellen, sitten kävellen, maailmanmenoa pohdiskellen, takaraivossa kilkatti koko ajan ääni, joka sanoi rummutuksen kuuluvan kilometrien päähän ja mitä ihmiset ajattelevat ja mieti nyt jos joku seuraa tätä sun touhua tuolta puskista. Olisin halunnut tanssia, riehakkaasti rummun tahtiin, jalat kalliota tampaten, eläimellisesti, luonnollisesti, mutta siitäpä vasta riemu olisikin revennyt, jos joku olisi minut silloin nähnyt! Pelkäsin siis itsekin kohtaavani perusmarjastajan tai sienestäjän. Kuinka pitkälle metsään on vaellettava, jotta autotien äänet eivät kuulu metsään? Kuinka pitkälle on vaellettava, jotta rumpuni kumisee vain minulle?

Rumpu oli ensimmäistä kertaa tositoimissa. Sain maalattua rumpuuni sen vihoviimeisen symbolin ja nyt se haluaa tulla soitetuksi. Hakatessani rumpua symbolit hyppivät kalvolla, jokainen eri tavalla. Jokaisen symbolin kohdalla ääni on erilainen. Tällä kertaa tietystä kohtaa tuleva ääni miellytti eniten, ehkäpä toisessa mielentilassa ihan vastakkainen kohta onkin paremman kuuloinen?

Pysähdyin katselemaan yhdessä vaiheessa kaatuneen puun juurakkoa. Sienet kasvoivat kuin pieninä portaina juurakossa. Alla oli kolo, täydellinen pesäkolo. Täydellinen reitti Aliseen. Halusin hypätä samantien juurakon alle, kaapia kiviä, hiekkaa ja savea, sukeltaa Aliseen. Estin itseäni kuitenkin, ties vaikka juurakon alla asustaa jokin pieni eläin. Laitoin rummun pois, heitin repun selkään ja kiersin juurakon toiselle puolen. Silmäni suurenivat kun näin ensimmäistä kertaa elämässäni villinä kasvavan hulluruohon. Hulluruoho kuuluu kasveihin, jotka ovat myrkyllisiä, jopa tappavan myrkillisiä, mutta jota shamaanit ovat käyttäneet näkymatkoihinsa. En usko, että tämä Hulluruoho on sattumalta eksynyt kasvamaan täydellisen Alisen aukon lähelle.

Elämässäni on ollut aivan liian monia mukasattumia viimeisten kuukausien ajan. Mielenkiinnolla jään seuraamaan, mitä tapahtuu tulevaisuudessa. Shamanistinen polku tuntuu vievän minua yhä syvemmälle ja syvemmälle arkitodellisuudessa väreilevään maagiseen maailmaan.

Roinaa siellä, roinaa täällä

Olen aloittanut roinanraivauksesta ainakin kaksi blogikirjoitusta, mutta ne ovat jääneet luonnosten Ö-mappiin. Sinänsä outoa, koska roinanraivaus on se, mitä teen kaikkein eniten. Minulla on siis paljon tavaraa. Vähemmän kuin viisi vuotta sitten, mutta silti paljon. Minun on ollut pakko asua isoissa kämpissä, koska minulla on niin paljon tavaraa. Olen siis maksanut kalliisti tavaroistani vuosien varrella. Olen päättänyt nyt, että seuraavan kerran kun muutan, minulla on vain tarpeellinen mukava. Hurja, suuri päätös, mutta tarpeellinen.

Minulla on kirjoja, vaatteita, lakanoita, muistoesineitä, askartelutarvikkeita, lankoja, kankaita. Pehmoleluja, My Little Ponyja, piirrustustarvikkeita, maalaustarvikkeita, pakanallista roinaa, valokuvakansioita, muistivihkoja, emaliastioita, kaikkea. Minulla on ihan oikeasti kaikkea. Jos osaan olla ostamatta yhtikäs mitään muuta kuin ruokaa seuraavan kahden tai kolmen vuoden ajan, pärjään silti. Astioita ja ruuanlaittovälineitä on laatikkokaupalla. Kodinkoneita, pieniä ja isoja.

Myönnän, että olen hamsteri. Hamstraan tavaraa sylikaupalla. Sen sijaan, että suuri tavaramäärä toisi onnea ja turvallisuutta, se tuo sekasortoa ja ahdistusta. Isojen tavaramäärien muuttaminen on vittumaista. Siivoaminen tupaten täynnä olevassa asunnossa tai talossa on työlästä. Olen nyt siis vähitellen luopunut tavaroistani.

Kun heitin roskiin vanhoja tavaroitani ja poltin vanhoja henkilökohtaisia papereita, tunsin valtavaa helpotusta. Halusin itkeä roihuavan roskatynnyrin vieressä, onnesta. Kaikki se, mikä oli sidottuna noihin vanhoihin tavaroihin, vapautui. Tunteet, traumat, ikävät muistot. Kuinka hienoa oli nähdä tulen ahmivan terapiarunojani ja vanhoja piirrustuksia, joita en halua säilyttää.

Raivaaminen ei aina ole helppoa. Joskus roinan heittäminen pois tuntuu kurjalta ja ahdistavalta. Mielessä hakkaa, että kyllähän tätä voi vielä käyttää, tämä on hyväkuntoinen, kyllä se pitää säilyttää pahan päivän varalle. Tajusin eilen, että en menetä mitään, jos myyn tai heitän pois vanhoja, pieniä vaatteita. Vaatteita kertyy kuitenkin vanhojen tilalle. Viime viikonloppuna sain pikkuveljen vanhoja t-paitoja hirmuisen kasan ja nyt olen t-paitamielessä oikein hyvässä tilanteessa. Mutta kun! Minulla on niin ihania kirpparilöytöjä tuolla tallessa, ei voi heittää pois! Ei voi!

Pyrin antamaan itselleni hieman armoa, kun raivaaminen menee suurinpiirtein itkemiseksi ja esineisiin tarrautumiseksi. Taputan itseäni selkään ja sanon, että tämä riittää tälle päivälle, tämä on ihan hyvä, katso nyt kuinka paljon olet jo heittänyt pois, jatketaan toiste, hienosti tehty. On uskomatonta, miten vahvasti tavaran omistaminen meihin vaikuttaa.

Erittäin hieno kirja tavarasta on Kari Ojalan Irti tavarasta. Toinen hyvä opus roinavuoren selättämiseen on Rita Emmetiin  Kaikki paikallaan - rojun taltuttajan käsikirja.

Loppujen lopuksi tarvitsemme onnelliseen elämään vain vähän tavaraa.

Koulujen uskonnollisuus

Ylen sivuilta löytyi pitkä ja erittäin mielenkiintoinen teksti uskonnonvapauden toteutumisesta koulussa. Tai siis siitä, että se ei toteudu. Olen itse ollut lähinnä oppilaan puolella kärsimässä siitä, että väestörekisteriin kuuluvana oikeuksiani poljettiin jatkuvasti. Ala-asteella opiskelin normaalisti uskontoa, vielä silloinkin kun en enää kuulunut evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Viidennellä luokalla ennen ruokailua piti ristiä kädet ja sanoa "Kiitos Jeesus ruuasta, aamen." Tiesin jo silloin, ettei tämä ole oikein, mutta erottuminen massasta ei silloin käynyt päinsä. Kun pääsin seiskaluokalle, ajattelin että tästä se lähtee. Halusin elämänkatsomustietoa uskonnon sijaan. Koska meitä väestörekisteriläisiä oli pienessä koulussa niin vähän, uskontotuntien ajan pidin vapaatuntia ja maanantaisin koulupäiväni alkoi sillä, että kävelin varttia vaille kahdeksan aamulla bussipysäkille ja vähän vaille viisi kävelin takaisin bussipysäkiltä. Päivä oli pitkä pienelle seiskaluokkalaiselle. Elämänkatsomustunnit järjestettiin siis varsinaisen koulupäivän päätteeksi. Sanomattakin selvää, kuinka väsyttävää tuollainen oli. Seuraavana vuonna en halunnut samaa rumbaa kokea, joten menin normaalisti opiskelemaan kristinuskoa. Näin se meni lukiossakin.

Kirkollisiin tapahtumiin en mennyt ja kevätjuhlissa en laulanut suvivirttä. Koin kuitenkin todella loukkaavaksi sen, että joudun osallistumaan edes sen kuuntelemiseen. En minä halua! Pakanaidentiteetti oli jo tuollon alkanut muodostua, vaikka lopullinen pakanaksi tunnustautuminen tapahtuikin myöhemmin.

Olen tehnyt opettajansijaisuuksia jonkin verran. Muistan, kuinka pahalta tuntui toimia sijaisena ala-asteella, kun yksi opettaja opetti kaiken, myös uskontoa. Uskonnonopetus oli vaikea pala niellä. Miksi minun pitää opettaa tällaista, jotain mihin en usko, jonka opettamiseen kouluissa en usko? Kerran tein myös kouluavustajan sijaisuuden. Istuin levottoman, helposti väkivaltaan turvautuvan pienen pojan kanssa lukemassa kappaletta siitä, kuinka joltain heebolta revittiin silmät päästä. Samsonko sen tyypin nimi oli? Tilanne oli ahdistava. Muistan itse ahdistuneeni ala-asteella kyyneliin asti jostakin pääsiäisvirrestä, kun oli kuolemaa ja ahdistusta ja ties mitä. Kirkon seinällä oli valtava, kammottava taulu ristillä riippuvasta Jeesuksesta ja miltei yhtä kammottava oli taulu, jossa käärinliinoihin puetut ihmiset nousivat avoimista haudoista.

Olen lähinnä pitänyt älämölöä uskonnon pakottamisesta lapsille, mutta en ole tajunnut kokonaisuudessaan, kuinka ahdistavaa voi olla opettajan rooli systeemissä, jossa uskonnollisuus on sisäänrakennettua. Ja nimenomaan evankelis-luterilainen uskonnollisuus. Vuodesta toiseen sama suvivirsi. Jos ei laula, pitää ainakin nousta seisomaan, koska niin kuuluu tehdä. Jos ei nouse seisomaan, on huono esimerkki.

Artikkelista poimittua:

"Mäntysalon mukaan hyvin usein koulut tarjoavat uskonnollisesti verhoiltuja retkiä tai muita tilaisuuksia, kuten esimerkiksi juhlia. Jos perhe ei halua, että lapsi osallistuu tilaisuuteen, vaihtoehdoksi ei anneta vastaavaa samantasoista ohjelmaa. Mäntysalon mukaan koulut saattavat antaa ymmärtää, että lapsi voi joutua kiusatuksi tai syrjityksi, tai että lapsi jää jostakin kivasta paitsi. Tämä asettaa oppilaat eriarvoiseen asemaan."

Koska uskonnollisuus kouluissa on niin vanha juttu, saattavat jotkut ihmetellä että miksi tästä nyt nostaa mitään äläkkää ja onpas herkkänahkaista tämä. Mutta vaihdetaanpa tilalle poliittinen ideologia, esimerkiksi Kokoomuksen tai Vasemmistoliiton ideologia. Lapsia ja nuoria vietäisiin erilaisiin puolueen tapahtumiin, koululla kävisi aina joku tietyn puolueen edustaja puhumassa aamunavauksissa ja yhdessä hoilattaisiin puoluelauluja. Vaikka opettaja olisi poliittisesti aivan eri mieltä, hän joutuisi myös osallistumaan tavalla tai toisella. Kuulostaako tämä hälyyttävältä? Sitä kristinuskon rakenteellinen suosiminen kouluissa on.

Ei evoluutiota näille lukiolaisille

Eräs opettaja oli päättänyt jättää lukiolaisten biologian opinnoiden alusta sellaisen pikkujutun kuin evoluution opettamisen ja lykännyt sen itsenäisesti opiskeltavaksi. Ja syy? Oman uskonnollinen vakaumus. Tässä uutinen Turun Sanomien sivuilta. Onhan sitä heitetty ilmoille, että sairaanhoidolliset toimeenpiteetkin (kuten abortti) voisi jättää työpaikallaan tekemättä oman uskonnollisen vakaumuksensa perusteella. Uskomatonta ja uskomattoman häiritsevää, että opettaja voi tehdä tällaisia periaatepäätöksiä omien henkilökohtaisten mielipiteittensä mukaan.

Olen pöyristynyt ja kauhuissani. Sanaton.

Aikakauslehtien kierrätys

Silloin tällöin sorrun ostamaan aikakauslehtiä, vaikka petyn joka kerta. Aikakauslehdet ovat kalliita ja harvoin löytää aikakauslehteä, joka on oikeasti hintansa väärti (uusin Koto Living oli poikkeus, siitä mahdollisesti lisää myöhemmin!). Suuri pettymys oli ekologista elämäntapaa käsittelevä aikakauslehti (nimeä en muista), joka vaikutti alkuun todella hyvältä, mutta loppujen lopuksi jäi mielikuva jonkinlaisesta ekologisesta vastineesta Seiskapäivää-lehdelle. Pyrin siis välttämään houkuttelevaa lehtihyllyä kaupassa kuin kaupassa.

Aikakauslehtiä saa kuitenkin halvalla ihan jo paperinkeräyslaatikoita dyykkaamalla. Meidän perheessä lehdet kierrätetään. Itse en tilaa yhtäkään lehteä, mutta äitini tilaa muutamiakin lehtiä ja mummokin joitakin. Kun lehti napsahtaa postilaatikkoon, alkaa kierrätysketjumme. Jos äiti on saanut Kotivinkin postista, seuraavaksi se menee mummolle luettavaksi ja mummon luettua lehti tulee takaisin äidilleni ja minä luen sen. Sen jälkeen lehti joko päätetään säilyttää kokonaisena tai sitten se päätyy minulle silputtavaksi.

Aikakauslehdet vievät tolkuttomia määriä tilaa kokonaisina vuosikertoina. Suurin osa jutuista ei kiinnosta, voi olla että lehteä säilytetään vain jonkin tietyn "täytyy lukee tää joskus"-artikkelin takia. Olen ratkaissut tilaa rohmuavan aikakauslehtiongelman sillä, että kerään nipun lehtiä eteeni, otan esille sakset ja erivärisiä klemmareita sekä asetan paperinkeräyskorini lähelle. Olen värikoodannut klemmarit, esimerkiksi vihreä klemmari on puutarha ja keltainen ruuanlaitto. Sitten selataan lehti läpi. Kaikki mielenkiintoiset kuvat, artikkelit, käsityöohjeet ja reseptit leikataan tai revitään lehdestä irti. Joko niputan ne kaikki samaan kasaan tai alan välittömästi laittamaan niitä eri pinoihin, merkitsemällä pinot ja monien sivujen jutut klemmareilla. Kuvat laitan omaan pinoonsa. Lehtiä ei saa käsiteltyä kovin montaa kerralla, koska informaatioähky ja aivojumi. Jossain vaiheessa tulee sellainen olo, että miksi helvetissä kiusaa itseään tällä tavalla ja on parempi lopettaa.

Suurimmat käyttökohteet lehtileikkeille ovat olleet sisustuskansio ja päiväkirjat. Päiväkirjoihin olen liimannut vuosien ajan kuvia, joskin nykyään liimailen kuvia muualle kuin päiväkirjaan tai käytän ne decoupage-töihin, kuten aiemmassa blogauksessani näkyy. Esimerkiksi itse tehdyt kalenterit, muistivihot, itse kootut reseptikirjat sun muut ovat loistavia kuvakohteita. Sisustuskansiostani olen äärimmäisen ylpeä. Kerään kansioon minua miellyttäviä kuvia sisutusratkaisuista. Kuvassa voi olla kokonainen huone tai vaan pelkästään yksi lamppu tai kirjahylly. Kun pitää keksiä ideoita sisustukseen, kansio esille ja miettimään. Ei tarvitse suinpäin rynnätä kirjastoon typeriä sisustuskirjoja hakemaan tai tuijottaa netissä usein melko pöljiäkin sisustusideoita. Epäilen, että olen perinyt äidiltä jonkinlaisen pakonomaista sisustusajattelua aiheuttavan sisustusgeenin, koska sisustan omien tilojeni lisäksi mielessäni myös muiden henkilöiden koteja. Anteeksi vain kaikille tutuilleni, en voi sille mitään ja useimmilla teistä on todella kiva sisustus!

Reseptikirjaan on myös kiva liimailla juttuja, joko kokonaisia reseptejä tai vain herkullisia kuvia. Käsityökansioon laitetaan rei'itetyt sivut, joissa on kiva ohje vaikkapa koirien villapaitaan. Puutarhakansio on vasta tekeillä, mutta sinne kerään kaikki lehtien puutarhavinkit. Lopputulos on se, että minulla on täysin omia tarpeitani vastaavaa kokoelma tietoa aiheesta kuin aiheesta.

Kivat kuvat ja hauskat tekstit voi liimailla myös synttäri- ja joulukortteihin.

Kun aikakauslehdet ovat tunnistamattomana silppuna paperinkeräyslaatikossa tai -korissa tai missä ikinä, ne on kiva kiikuttaa sitten varsinaiseen paperinkierrätykseen. Ja katsoa samalla, olisiko joku jättänyt pinnalle ehjiä, pidempää kiertoa odottavia lehtiä.

Dekupaassia eli decoupage-työ

Mielestäni on äärettömän hauskaa miettiä miten vierasperäiset sanat muuttuvat suomalaiseen suuhun sopivaksi. Dekupaassi. Hehe.

Niin siis. Jos tekniikka ei ole tuttu, decoupage tarkoittaa siis yksinkertaisuudessaan sitä, että otetaan paperia ja läästitään se decoupage- eli liimalakalla kiinni johonkin. Esimerkiksi kiva lehtikuva rasian kylkeen tai kartasto olohuoneen pöytää koristamaan. Decoupage on erittäin mielenkiintoinen ja inspiroiva tapa muuntaa tylsät objektit (esim. jugurttiämpärit) hienoiksi käyttöesineiksi. Yleisintä lienee lautasliinojen ja servettien käyttäminen dekupaassiin (hehe, hassu sana, hehe), mutta minulla ne menevät ruttuun ja myttyyn ja repeävät ja niin edelleen. Käytän useimmiten lehtikuvia, ne on vähän jämäkämpiä. Esimerkiksi Tiimarista saa liimalakkaa, mutta en ollut kovin tyytyväinen ja hinta oli aika huima kuitenkin. Löysin laadukkaampaa, halvempaa liimalakkaa askarteluliikkeestä, joka ei kuulu mihinkään ketjuun.

Löysin vanhan cd-romppukotelon roinia selvitellessä. Muistatteko ns. multimedia cd-romput? Tämä käsitteli historiaa. Cd-romppu koneeseen ja eikun klikkailemaan ritarin haarniskaa, jotta hassu miesääni kertoisi kivoja historillisia faktoja

Kotelo vaikutti todella kätsyltä säilytysrasialta. Tällainen se oli ensin.

Ja tällainen siitä tuli! Pirullisen paljon vaati nättejä kuvia, mutta on kyllä hieno. En tiedä mitä sinne tungen. On se silti pirun hieno, onhan?

Sienestyksen perusteet

Sienestyskausi on vihdoin alkanut kunnolla ja sienikori täyttyy sienistä ja painaa kädessä ihan perkeleesti. Ravasin jo heinäkuun alusta lähtien sienessä, mutta kunnon saaliita sai odotella näihin päiviin asti. Olen itse sienestänyt jo lapsena, mutta aikuisiällä sienestys on alkanut oikeastaan vasta parin viime vuoden aikana. Pelkoni myrkkysieniä kohtaan on suorastaan fobian tasolla, joten olen käyttänyt tuntikausia vertaillen metsästä napattuja sieniä kaikenlaisiin tiedonlähteisiin ja vasta kun olen ollut 100 % varma, sienet ovat menneet pannun kautta pakkaseen. Ajattelin kerätä sienten kunniaksi pienen tietopaketin siitä, miten sienestää muutakin kuin kuuluisia, helposti tunnistettavia suppilovahveroita ja kanttarelleja ilman myrkytyksestä johtuvaa sairaalareissua.

En itse raahaa sienikirjoja metsään. Hermostun välittömästi, jos alan selailla sienikirjaa hikisenä, vähän jo väsyneenä hirvikärpästen ja muiden ötököiden pörrätessä ympärillä.. Aina se kirja pitää ottaa repusta ja laittaa takaisin ja se tuntuu niin kovin hankalalta. Jos näen paljon samaa lajia olevia sieniä, joita en tunnista, teen joko niin että otan yhden tai kaksi "malliksi" kotiin tai vaihtoehtoisesti soitan esimerkiksi Herra Ihmemiehelle tai äidilleni, että "oletko koneen ääressä, katos tämmönen sieni". Vaivaton tapa on myös napata kännykällä mahdollisimman hyvä kuva ja verrata kuvaa sitten kotona netin ja kirjojen kuviin. Tai lähettää kuva sienestä Herra Ihmemiehelle, joka voi sitten bongata oikean sienilajin, jos on tietokoneen ääressä. Jos sieni on selkeästi tuntomerkkien mukainen, ne kannattaa kerätä koriin. Latasin puhelimeen Sieniopas-nimisen appin, mutta ainakin kokeiluversio oli enemmänkin turhauttava kuin hyödyllinen enkä ole valmis ostamaan sitä viiden euron hintaan kokeillakseni onko maksullinen versio yhtään parempi.

Kotona tehtävään tunnistukseen (jonka teen silloinkin kun olen jo melko varma minulle uuden sienilajin nimestä) käytän sekä kaikkia käsillä olevia sienikirjoja että netin apua. Googlen kuvahaku on hyvä ja suurin osa kuvista ohjaa osoitteeseen http://www.kotihiiri.com/polku/, jossa sieniapua on tarjolla aiiiivan älyttömästi. Monesta lähteestä kumpuava tunnistus on luotettavampi kuin yhden ainoan kuvan tai sienikirjan kuvauksella tehty tunnistus. Sienet saattavat näyttää eri puolilla Suomea, jopa eri puolella samaa metsää, hyvinkin erilaiselta.

Olen itse mestari bongaamaan kolmen tähden sieniä. Ruokasienethän tosiaan merkitään kirjoihin 1-3 tähdellä ja kolmonen merkitsee erittäin hyvää ruokasientä. Pienillä risteillä (1-3 näitäkin) merkataankin sitten myrkkysieniä. Suomen luonnossa kasvaa ihana friikkisieni, korvasieni, joka merkitään sekä kolmella tähdellä että kolmella ristillä. Huolellisesti, moneen kertaan ryöpättyä korvasientä saa syödä, mutta itse en ole vuosiin korvasientä nähnyt enkä kyllä hemmetti uskalla kulinaristisen nautinnon takia pelätä myrkytystä. Sienien myrkyllisyys tulee ottaa vakavasti. Jo pienet määrät myrkyllistä sientä voivat aiheuttaa esimerkiksi munuaisiin tai maksaan melkoisia vaurioita. Kun selailee sienikirjoja kirjastossa tai kirjakaupassa, kannattaa napata mukaan mahdollisimman uusi sienikirja. Vanhoissa sienikirjoissa saattaa olla syötävien joukossa nykyään myrkyllisiksi luokiteltuja sieniä.

Suppilovahverot ja kantarellit ovat ne kaikkein helpoimmat sienet. Ne ovat yleensä myös täysin ötökkävapaita, joten kotona ei mene sienten käsittelyyn kuin hetki. Luulin vuosia, että suppiksia on vaikea löytää ja tarvitaan suurinpiirtein maagisia kykyjä, että suppikset löytää. Paskapuhetta, sanon minä. Suppilovahverot kyllä piiloutuvat salakavalasti ruskeiden lehtien sekaan, mutta ovat silti helposti löydettävissä kun tietää mitä etsii. Siinä vaiheessa kun yhden kunnon suppilovahveroryppään löytää, on luultavaa, että 10 metrin säteellä on herkullista suppilovahveroa litratolkulla.

Tatit ovat mielestäni näiden jälkeen helpoin selkeä ryhmä. Ei ole olemassa myrkyllistä tattia. Ainoastaan sappitatti kannattaa jättää metsään. Sappitatti on niin karvaan makuinen, että jo metsässä nautittu pieni maistipala sappitatista aiheuttaa "YÄÄÄRGH PAHAA"-reaktion eikä sen enempää tarvitse ihmetellä kerätäkö tatti mukaan vai ei. Sappitattien lisäksi matoiset tatit kannattaa tietysti jättää metsään. Jos tatti näyttää hyvältä ulkoapäin, kannattaa nipsaista lakista pala ja katsoa ovatko inhat matoset tehneet tuhotöitään. Jos lakki ei ole täysin matojen rei'ittämä, koriin vaan. Myös jalka kannattaa tarkistaa. Vaikka lakki olisi huonossa kunnossa, jalassa saattaa olla syötävää ja toisinpäin.

Haperoita ja rouskuja on metsät pullollaan. Itse en kerää kovinkaan innokkaasti haperoita tai rouskuja, koska haperoita on todella kurja käsitellä. Ne on nääs aika haperoita. Hajoavat jo sienikorissa pieniksi muruiksi. Rouskut ovat usein pieniä ja ne pitää ryöpätä. Jos tykkää nypertää sienien kanssa kotosalla enemmän, mikä ettei keräisi rouskuja tai haperoita. Esimerkiksi sikurirousku on helppo tunnistaa hajusta. Sikurirousku löyhkää currymausteelta. Aika hauskaa. Tattien tavoin kannattaa tarkistaa onko sieni jo ötököiden oma vai ei. Useimmat sekasienet kelpaavat madoille ja muille inhoille pikku vipeltäjille.

Muut sienet ovatkin sitten pirullinen suo. Mitä erikoisemman näköinen sieni, sen helpompi tunnistaa. Esimerkiksi kehnäsieni on helppo tunnistaa. Kolmen tähden sieni on tuokin hämmentävä sieniotus. Selkeä ohjenuora erikoisempiin sieniin on se, että jos et tunnista varmasti syötäväksi, et poimi tai vaikka poimisitkin, et syö. Lankavärjärit voivat tunkea tunnistamattomat sienet pataan ja värjätä niillä lankoja.

Sienestäminen on todella hauskaa ja tervettä puuhaa. Metsässä liikkuminen tekee hyvää niin mielelle kun keholle ja hyvä mieli jatkuu kun pakastin täyttyy sienistä. Sienet ovat ihan ilmaista herkkuruokaa ja kun löytää parhaat sienestyspaikat, sienisaalis voi kasvaa uskomattomiin litramääriin.

Murto-osa viime syksyn sienisaaliista. September 2012 neva forget. Suppikset vasemmalla, kantarellit oikealla.