Kirja-arvostelu: Kotipuutarhan keittokirja

Fb-ystäväni ovat varmasti kyllästyneet jo hehkutuksiini tämän kirjan tiimoilta, mutta hittolainen, Päivi Lehtosen Kotipuutarhan keittokirja nyt vain ansaitsee kaiken mahdollisen suitsutuksen! Kirja-arvosteluja en ole sitä paitsi sitten lukion päässyt tekemään (kyllä, päässyt tekemään, rakastin kirjoja ja kirja-arvostelujen kirjoittamista niin paljon että kirjoitin niitä jopa huvikseni). Tässä siis napakka arvostelu ei fb-ystävilleni, toivon mukaan tämä myös vähentää jatkuvaa fb-spämmiäni asian tiimoilta.

Kotipuutarhan keittokirjan on kirjoittanut Päivi Lehtonen, ekologian tohtorisnainen, josta tuli ravintolakokki (ei huono valinta ollenkaan, itsekin kyseisen tittelin omaavana totean). Kotipuutarhan keittokirja iskee puutarhan ikäviin ongelmakasveihin: rikkaruohoihin kuten nokkonen ja vuohenputki ja kasvimaan ylituottajiin kuten lipstikkaan ja kesäkurpitsaan. Kirjassa neuvotaan monenlaista ohjetta kasvien hyödyntämiseen ravinnoksi. Juomia, alkuruokia, jälkiruokia, pääruokia, leivonnaisia... you name it, the book has it. Sisällysluettelon pääsee lukemaan Päivin yrityksen Perinnepadan sivuilta ja suosittelen samantien kirjan tilaamaan.

On siis aika selkeää, että tämä kirja on napsahtanut keittokirjojeni ykköseksi. Selaan opusta jatkuvasti. Mikä tästä keittokirjasta sitten tekee niin erityisen, kysyy Jamie Oliverin, Tina Nordströmin ja Hans Välimäen gurmetti-kirjoja omistava, epäilevä kotikokki. Syitä on yhtä monta kuin reseptejäkin, mutta listaanpa muutaman erittäin hyvän syyn.

1. Reseptit ovat selkeitä, muokattavissa helposti omien mieltymysten mukaisesti ja aineksia löytyy miltei aina kotoa - joko jääkaapista tai pihalta.
2. Hullu tiedehenkilö -olo on vahva kun repii rikkaruohoja maasta, vie ne keittiöön ja loihtii uskomattoman maukkaan ja edullisen aterian. Epämääräinen kikatus on kuulunut tämän naisen keittiöstä useaan otteeseen ja keitoksiini luodaan melko pitkiä katseita valmistusvaiheessa, mutta maistelun jälkeen tulevat pimeälle rikkaruohoruokapuolelle hekin.
3. Keittokirja nostaa eksoottisten ja kalliiden erikoisyrttien ja ainesten rinnalle (ja yli) kotimaiset tuotteet ja lisää intoa kasvattaa omia vihanneksia ja juureksia.
4. Kesäkurpitsa-sienivatruskaresepti. Tein näitä polttareille nyyttikestitarjottavaksi ja menestys oli hurja. Äitini teki näitä, menestys hurja. Kaikki rakastuvat näihin. Näyttäviä, perinteikkäitä, ihastuttavia, perkeleen hyvänmakuisia.
5. Päivin punavalkoinen paholainen. Jokaisen kahvipöydän makea hitti.
6. Sen lisäksi, että kokeilee kirjan reseptejä, on helppo innostua soveltamaan enemmänkin ja päätyä esim. itku silmässä maistelemaan voissa paistettua vuohenputkea.

Kotipuutarhan keittokirja on saavuttanut jo nyt suuren suosion, enkä ihmettele. Päivin keittokirja henkii intohimoa hyvään, simppeliin ja kotimaiseen ruokaan. Siinä vaiheessa, kun ulkomaalainen vieras on kotikeittiösi armoilla, tarjoile mämmin ja maksalaatikon sijaan esimerkiksi jauhosavikkarisottoa ja panna cottaa maahumalassa. Päivi Lehtosen keittokirja osoittaa sen, että suomalaisista raaka-aineista voi luoda innovatiivisia ja eksoottisia reseptejä ja vieläpä pienin kustannuksin.

Ja näin tarjoilen vielä lopuksi kirjan perustiedot kuin kunnon kirja-arvostelija konsanaan
Kirjoittaja: Päivi Lehtonen
Kirjan nimi: Kotipuutarhan keittokirja
Kustantaja: readme.fi
Julkaisuvuosi 2013
ISBN 978-952-220-672-5

Puutarhan magiaa

Minulla on pieni oma kasvimaa. Alusta alkaen, heti kun pääsin hangessa hyppien kasvimaapläntin luokse, aloin sitoutua henkisesti tuohon pieneen maa-alaan. Kävin siellä aina kun mahdollista, jollei muuta niin miettimään, suunnittelemaan ja istumaan. Näin silmissäni jo upean, viihtyisän ja tuottavan kasvimaan. Sisällä kasvoivat jo pienet taimet kirsikkatomaattia ja selleriä, vaikka pakkanen paukkui ikkunalasin takana. Muutamassa viikossa tuli sitten kesä ja nyt onkin pitänyt kiirettä saada kaikki kylvettyä, istutettua avomaalle ja niin edelleen.

Koska minulla on yleensä noin miljoona projektia samanaikaisesti kesken, valitsin puutarhanhoitoon permakulttuuria mukailevan toimintatavan. Permakulttuuri on mielestäni parhaiten kuvattavissa laiskan puutarhurin metodiksi. Riikka Kaihovaara on kirjoittanut aiheesta hienon kirjan, suosittelen! Wikipedian artikkelista saa myös hieman haisua. Olen jo huomannut sellerien kohdalla, että tämä homma kannattaa. Katetun selleripläntin vieressä rehotti komea rikkaruohokasvusto, mutta sellerit kukoistivat juuri ja juuri näkyvien rikkaruohojen päällä. Tänään oli ensimmäinen kerta kun perkasin sellereistä rikkaruohoja ja olen mm. ollut poissa kaksi viikkoa plantaasiltani. Tänään jatkoin kokeiluja mm. kumppanuuskasveja vierekkäin sijoittelemalla.

Koen suurta rauhaa kasvimaallani. Nyt olen saanut viereen tuolin ja pöydän. Pyrin siihen, että jonain kesäisenä päivänä kasvimaani toimii mukavana ajanviettopaikkana. Jo pelkästään visuaalisesti kaunis kasvimaa kutsuu luokseen ja on mahtavaa seurata omien kasviensa kasvamista. Siemenestä asti, muutaman kuukauden ajan hellityt taimet yrittävät nyt elää ja kukoistaa ihan itse. Mamin pikkuiset! Koska suurin osa siemenistä oli jo ostettu vuosien varrella, olen uskaltanut lähteä kokeilemaan erilaisia ratkaisuja.Toimiiko valkoinen kate ruukussa todella? Kyllä! Selviääkö kasvihuonekurkku ruukussa minikasvihuoneessa? Kyllä!

Ensimmäinen maistiainen omasta sadosta oli iloinen tapahtuma. Kasvihuonekurkkua oli aromikas, tuoksuva ja  ihan oikeasti sisältä vihreä. Ei mikään hailakka, karvas ja vetinen kurkku muovissa, vaan lämmin ja makea ja ihana! Jopa koirat sekosivat kurkusta. Seuraava on jo kypsymässä hyvää vauhtia ja pieniä kurkun alkuja näkyy siellä täällä.

Minustakin tulee isona makoisa kurkku, tuumasi pieni kurkunalku iloisena.

Pakanakin tykkää - tai sitten ei

Tänään silmiin osui tällainen http://yle.fi/uutiset/tasta_pakanakin_tykkaa__kirkkotapahtuman_ravakkaa_mainoskielta_kiitetaan_ja_kauhistellaan/6643534

Jo pelkkä otsikko aiheutti minussa reaktion "itkeäkö nauraako vai suuttuako niin perkeleesti" (heh, perkele). Tässä kiteytyy mielestäni hienosti se, miten pakanuuden kaltaisiin vähemmistöuskontoihin suhtaudutaan. Toisen uskon kunnioittamista ei ole nähtykään eikä varmasti tapahtuman markkinoinnin yhteydessä ole mietitty kuinka loukkaavaa ja vähättelevää tällainen on. Voin pakanana suoraan sanoa, että en todellakaan pidä tästä. Vaikka kuinka on räväkkyyttä ja muodikkuutta ja saarnakaraokea, kyse on kuitenkin kristillisestä tapahtumasta. Olen sanoutunut irti kristillisyydestä jo vuosia sitten ja kuljen vakaasti omaa uskonnollista polkuani, mutkitellen pakanauskontojen kentällä. Minulle tämä tapahtuma ei edusta mitään, mistä olisin kiinnostunut - mutta kun kyse nyt on kertakaikkisen upean hienosti suunnitellusta yybernuorekkaasta kirkkotapahtumasta niin tokihan minä hyppään pakanasaappaistani ja heittäydyn riemusta kiljuen kristillisen maailmankatsomuksen kelkkaan!

Vähän niin kuin poliittisesti yhtäkkiä intoilisin Kokoomuksen järjestämästä tapahtumasta, koska mainoslauseessa sanottaisiin "hei niinku vihreevassaritkin diggaa täst meijän tapahtumast"!

Halutaan kuulemma ilmaista, että kirkko kuuluu kansalle. Minä en halua kirkon kuuluvan minulle yhtään, enkä halua itse kuulua kirkolle. Kirkko kuuluu kirkkoon kuuluvalle kansanosalle. Ei meille muille.

Kuopion seurakuntayhtymä osoittaa tällä mainonnalla häpeilemättä sen, kuinka läppänä tyypit pitävät pakanuutta. Tuttava heitti hyvän ajatuksen: millainen melu olisi noussut jos slogan olisikin "muslimikin tykkää"?

Mikä susta tulee isona?

Vastasin otsikon kysymykseen suhteellisen korrektisti lapsena. En tosin muista enää mitä vastasin, mutta nyt kun ajattelen, luontevin vastaus olisi ollut "minusta tulee isona noita". Noitien kuplivat rautapadat kiinnostivat jo varhaisessa vaiheessa ja sekoittelin äidin vanhoissa kattiloissa ties mitä liemiä. Lueskelin noidista kertovia lastenkirjoja ja muistaakseni joko viides- tai kuudesluokkalaisena pääsin tutustumaan ensi kertaa Terry Pratchettin noitakolmikkoon. Silmät kimallellen luin ja haikailin, että olisi hienoa painaa menemään teräväkärkisessä hatussa ja mustassa mekossa. Jossain vaiheessa tajusin että ei noituus ole ihan sitä mitä kirjat kertoivat, mutta arjessani on ollut noitamaisia elementtejä vuosikausia.

Mitä ne noitamaiset elementit sitten ovat? Esimerkiksi yrttiteet ja rohtokeitokset, salvojen ja kynttlöiden valmistaminen, lankojen värjääminen kasveilla. Tietynlainen taikauskoisuus, usko siihen että jotain yliluonnollista on. Suolan heittäminen vasemman olan yli, enteiden etsiminen luonnosta. Noituus on mielentila!

Vielä näin aikuisenakin haaveilen omasta pienestä noitamökistäni ja teräväkärkisestä hatusta. Siitä, että ihmiset tulisivat hakemaan apua ongelmiinsa, oli kyse puutarhan huonosta sadosta tai tietystä yrttiteestä. Toistaiseksi tyydyn lipittämään itse omat teeni, kun avunhakijoita ei ovella näy eikä asuinpaikkakaan ole synkkä noitamökki keskellä metsää. Mustan mekon sijaan päällä on virttynyt t-paita ja verkkarit.

Vaikken pakanana koekaan itseäni varsinaisesti noidaksi, liedellä kiehuvasta kattilasta nouseva löyhkä kertonee muille ihmisille toisin.

Värjäysliemet muhimassa.

Käsityöläisten suku

Kaikki tuttavani ja ystäväni ovat varmasti kuulleet tarinan siitä, miten kuvittelin etten osaa tehdä käsitöitä. Kannoin tästä pientä häpeää, koska sekä äitini, äidinäitini että äidinäidinäitini ovat loihtineet mitä upeimpia käsitöitä. Onkin ollut mahtavaa jatkaa äitien viitoittamaa tietä ja opetella käsitöitä. Nykyään käsityöni ovat lähinnä luonnonkuiduista valmistettavia neulomuksia, mutta teen myös tuunausjuttuja, askartelen ja niin edelleen. Ja tietysti kehrään.

Eilen tuli puhetta äidin kanssa puuvillaisista räteistä. Äiti paljasti, että varastossa makaa laatikollinen lankaa. Uuuh! Ja vaikka lankaa on jo kaapit täynnä ja olisihan mokoma laatikko siellä vielä hetken pysynyt, oli se pakko hakea tarkasteltavaksi. Samaan aikaan kun aloin käydä laatikon lankoja läpi, takana hellalla porisi ensimmäiset kasvivärjäyskokeiluni (siitä lisää myöhemmin).

Nostin laatikosta pehmoisen pienen villalankakerän. Ihmettelin teippiä kyljessä ja kun luin jo hieman haalistuneen tekstin, kyyneleet kihosivat silmiini. Käsiala ei ollut äitini eikä äidinäitini. Päättelin, että se on mahdollisesti rakkaan isomummuni käsialaa. Tekstissä luki "Sipulinkuori". Sipulinkuorella värjättyä lankaa! Päädyin puhelimessa äidin kanssa siihen, että kyseessä on joko isomummun tai isomummun siskon värjäämää lankaa. Tuntui uskomattoman hienolta pitää kädessä erää, jonka jo kuollut sukulaiseni on omin käsin värjännyt. Kun pengoin laatikkoa lisää, muitakin värjättyjä lankoja löytyi.

On liikuttavaa, hienoa ja ihanaa huomata jatkavansa sellaisia perinteitä, joita ei edes tiennyt suvussa harjoitetun. Pian toivottavasti pääsen värjäämään itse kehräämiäni lankoja. Omavaraisuutta parhaimmillaan, vain oma lammas puuttuu.

Laatikko sisälsi kaikkea muutakin upeaa, kuten kirjontaan tarkoitettuja lankoja ja kankaita. Eilen sain vihdoin käyttöohjeet suorakulmion malliseen kirjontakehikkooni, joten sattui aika sopivaan aikaan tämä lanka-aarrearkku. Yarrr!

Kehräämistä kuvin

Aiemmassa entryssä jo laitoinkin langasta kuvaa, mutta nyt ajattelin näyttää teille muutaman kuvan teemalla "ennen kuin se on neulottavassa kunnossa".

Tästä siis lähdetään. Ihan on kiharaa, sekaista, paskaista, keltaista, mukana muutama karvatollukka myös koiralta. Tästä napataan karstoille sopiva määrä villaa ja...

Saamme aikaan lepereitä. Nämä ovat siis lähinnä puhtaampia, pitkulaisessa muodossa olevia villapötkylöitä. Lepere kiinnitetään värttinässä olevaan lankaan ja kehrätään menemään. Minulla on vielä suuria hankaluuksia lepereiden liittämisessä, mutta eiköhän sekin taito tässä tule hanskattua jossakin vaiheessa.

 Välineistö! Iso kori, jossa raahata kaikki tarpeellinen ulos, värttinä (metallinen, kiitokset kuuluvat herra Ihmemiehelle, joka elämässä kanssani seikkailee. Metallinen värttinä on raskas kannatella, mutta myös todella tasaisesti pyörivä) ja karstat (15 euroa kirppikseltä). Karstat ovat uskomaton keksintö, noilla omillani pystyn saamaan lepereen valmiiksi irroittamatta otettani kahvoista kertaakaan. Karstojen nimet ovat Nitku ja Kari. Nitku on saanut nimensä nitkuvasta kahvasta. Kari nyt on Kari koska Kari Karsta kuulostaa hauskalta. Värttinällä näkyy kehrättyä, keltaista yksinkertaista lankaa ja jatkokäsittelynä se kerrataan kaksinkertaiseksi, pestään ja roikutetaan ja neulotaan sitten joksikin ihanaksi.

Ja koska kehrääminen paljastui suht' simppeliksi touhuksi, takanani on lankaa purettumassa epämääräisiä kasvivärjäyskokeiluja varten.

Luinen tabu

Minä olen pienestä pitäen kokenut valtavaa viehtymystä luonnosta löytyneitä luita ja sarvia kohtaan. Sarvet ovatkin Suomessa erittäin suosittu koriste - siinä missä täytetyt peuranpäät ja massiiviset taljat. Lattialla saattaa retkottaa lehmäntalja ja hienostorouva heittää päälleen minkkiturkin. Jostain syystä kuitenkin esimerkiksi pääkallot tuntuvat aiheuttavan ihmisissä pelkoa, kummastelua, jopa paheksuntaa. Kuten hienot linnunsulat eksyvät laukkuuni, myös satunnaiset luulöydöt pääsevät mukaan metsäretkiltäni. Koen luiden olevan jotain hienoa, mystisiä. Ehkä upein luujuttu kokoelmissani on koiran pääkallo, joka löytyi melko puhtaana Pakanaverkon Euran ekskursiolta.. Kun isäni näki pääkallon, hän vaikutti suorastaan järkyttyneeltä.

Mihin sä tota tarvitset, hän ärähti. Kerroin että se on ovikoriste.

On outoa, miten palanen kuollutta eläintä pääkallon muodossa, kuohauttaa. Miksi nahkatakit päälläni eivät aiheuta sihisevää paheksuntaa? Minulla itselläni on kolme koiraa ja koen koirat niin suureksi osaksi itseäni, että on luonnollista pitää oven yllä koiran pääkalloa.

Rakensin Ecoshamanism-kirjan ohjeiden mukaisesti pienestä, koiraa ulkoiluttaessa löytyneestä luusta pillin. Toistaiseksi se ei vihellä, mutta työskenteleminen luun kanssa tuntui jollain tavalla... oikealta? Alkukantaiselta?  Siltä että näin just pitää tehdä.

Mutta epäröin silti joka kerta kun lähden työstämään luuta johonkin käytettävään muotoon. Jotain tabun tyyppistä ajattelua on selkeästi mukana. Olen outo, kun kerään luita. Olen outo, kun kuulen koiran pääkallon nähdessäni metsässä loikkivan koiran. Minussa on jotain väärää, kun teen näin.

Mistä johtuu tämä erittäin valikoiva, luuhun liittyvä kielteisyys? On ok syödä kuollutta eläintä, mutta ei käyttää hyödyksi, koristeeksi? Enhän minä sentään ihmisluita tunge vaatteitteni napeiksi. Se vasta pyöristyttävää olisikin! Onko suhtautumisemme kuolemaan niin kieroutunut, luonnollinen suhde kadonnut hautausmaiden syövereihin, kliinisiin vanhainkotikuolemiin ja siihen, että vajaan kolmenkymmenen vuoden ikäisenä en ole koskaan nähnyt kuollutta ihmistä?

Viisi vuotta sitten koirani kuoli syliini. Miten loputtomalta tuskani tuntui, kun pesin sen ruumiin ja itkin kodinhoitohuoneen pöydän äärellä odottaessani että hauta kaivetaan valmiiksi. Tuijotin koirani rintakehää, odotin että se vetäisi lopulta henkeä, nostaisi päätään ja katsoisi minua, että tässähän sitä ollaan, mitä sinä itket. En kadu, että näin sen vetävän viimeisen hengenvetonsa. Olin sen tukena viimeisessä, siinä kamalimmassa hetkessä.

Kosketus kuolemaan tulee siis nykyään ehkä kaikkein radikaaleimmin luiden muodossa. Tuota pientä luuta ovat joskus ympäröineet lihakset,jänteet, turkki. Luu on liikkunut, elänyt. Luu on ollut osa elävää olentoa, tärkeä osa. Kun sen näkee yksinään, kalliolla, sammaleeseen hautautuneena, katsoo kuolemaa, joka on jokaisen meidän kohtalo.

Ehkä sen takia luita on vaikea ymmärtää, koska kuolemaa on vaikea ymmärtää. Kuolemaa ei haluta ajatella, kuolema on kamala asia, kuolema on tabu, onnettomuus, sairaus, suru, itku, ikävä läheistä. Kuolemaa ei haluta ymmärtää.

Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö meidän tulisi yrittää ymmärtää kuolemaa, joka on aina jonkin uuden alku. Metsään kuolleen peuran hajonnut ruumis elää jossain muussa muodossa. Siinäkin äänessä, jonka luusta veistetty pilli päästä ilmoille. Villatakin napin kolahduksessa. Ja kun näen luun, muistan olevani elossa, tiedän että niin ei aina tule olemaan, mutta tiedän myös, että maailma ei pysähdy, jos minä lakkaan tässä muodossa olemasta.

Superruokaa, luomuruokaa, lähiruokaa, kasvisruokaa, tehotuotettua ruokaa, vhh-ruokaa...

Kävin tuossa pohtimaan sitä, kuinka nykyään ruoka ei missään nimessä ole ruokaa, vaan sen edessä on aina jokin liite. Itse esimerkiksi suosin lähiruokaa, luomuruokaa vähähiilihydraattista ruokaa, kotimaista superruokaa, lisäaineetonta ruokaa... ngh. Tulee paha mieli kun listaa tuolla tavalla.

Terveys on nykyään tuotteita, määrittelyjä, hassuja nimiä. Jos juokset metsässä, hypit kannolta toiselle, kiipeilet puihin tai kalliolle, liikut Luonnollisen liikkumisen konseptin mukaan. Lähdevesi on tuote, joka koetaan erityisen ihanana ja mahtavana (tamperelaisen superfood-kahvilan lähdevesi oli erään lehtijutun mukaan aiiiiivan täynnä kolibakteereja. Gj elikäs good job.). Pakuria, jota kasvaa koivussa, myydään kovaan hintaan. Ihmiset syövät jopa savea, kun se sopivasti markkinoidaan. Villivihannekset, kuten nokkonen, on tiedetty terveelliseksi jo aikoja sitten, mutta nyt on superfoodia, lähiruuista lähintä ja kai se on vähähiilihydraattistakin? Mitäs jos sitä sanoisi vain nokkoseksi?

Ruoka on ruokaa. Piste. Se on joko terveellistä tai epäterveellistä. Joko olet yliherkkä jollekin, tai et ole.

Ärrrrsyttää ihan älyttömästi se, että ympäri nettiä hypetetään kotimaisia marjoja ihan valtavan uutena keksintönä. Onko tämä jokin uusavuttomuuden uusi muoto, tajutaan että ai, viinimarjat ja mustikat on terveellisiä? Jo isomummoni tarjoili kuumaa viinimarjamehua flunssaan.

Ruoka muodostaa ehdottomasti ihmisen terveyden perusta. Kallis einesruoka ei pärjää mitenkään kotona rakkaudella, hyvistä raaka-aineista valmistetulle ruualle, joka parhaimmillaan nautiskellaan sopivien ruokajuomien kera perheen, lähimmäisten tai ystävien kesken.

Metsässä voi kävellä ihan itse. Se on hyvää liikuntaa ilman, että joku kertoo sinulle kuinka se pitäisi tehdä. Uiminen läheisen järven rannalla on kivaa, eikä hikiliikuntaa uimahallin altaan päästä päähän. Järvellä voi vaikka leikkiäkin: seisoa käsillään pohjassa, kellua eri tavoin, tehdä kuperkeikkoja. Sukeltaa kilpaa kalojen kanssa. Ei tarvitse erityisesti treenata hiekkasäkkien kanssa, jos on mahdollisuus kärrätä klapeja, lapioida multaa tai nostella vaikka renkaita tarpeen mukaan talvi- tai kesävarastoon.

Koska en osaa mitenkään järkevästi päättää merkintää, sanon vain turhautuneena "nggggh" ja menen hakemaan lasillisen suoraan hanasta tulevaa, puhdasta lähdevettä. Kyllä, sekin on mahdollista.

Villapäissään

Sain sattumalta ilmaiseksi melkein 20 kg raakavillaa. Normaali lankakerä painaa yleensä 50-100 grammaa, joten tuo määrä on huikea. Olin saanut oppia rukilla kehräämisestä ystäväni äidiltä viime vuoden loppupuolella ja kun sain villasäkit käsiini, tein myös värttinän (ja myöhemmin kumppani teki uuden, koska ensimmäinen oli hieman, köh, prototyyppi) ja aloin opetella värttinän kanssa kehräämistä. Homma on erittäin aikaa vievää ja työlääksikin sitä voisi sanoa, mutta olen vahvasti sitä mieltä, että likainen lampaanvilla sisältää jonkinlaisia päihdyttäviä, karstatessa ja kehrätessä haihtuvia ainesosia, koska tuossa touhussa ei paljon murheet paina.

On maagista katsoa, kun omien käsien kautta syntyy kaunista lankaa. Siinä kulminoituu jotenkin omavaraisuus hyvin vahvasti. Siinä missä yleensä ihminen on kaupasta ostettavien vaatteiden varassa, minulla on yhtäkkiä lankaa, jonka olen tehnyt itse ja josta voin itse neuloa tai virkata vaatteita! Vielä kun olisi omasta lampaasta kerittyä niin voisi kunnolla rehvastella.

Tässä kuva ensimmäisestä valmistuneesta kerästä.

Ihanaa, eikö!

Jos kehrääminen kiinnostaa, niin esimerkiksi täältä  pääsee erittäin hienosti alkuun. Tekemällä sinnikkäästi oppii parhaiten. Odottelen nyt, että sateinen kevätsää muuttuu aurinkoiseksi kevätsääksi ja sitten vietämmekin koirien kanssa iloisia hetkiä kehräten auringossa grammatolkulla lankaa. Seuraava askel onkin sitten värjäämisen opettelu.

Identiteettileikki

Ihminen määrittelee itsensä monin eri tavoin. Minä olen ollut jo yläasteella äidinkielenopettajan lempilapsi, yo-kirjoituksista odotimme opettajan kanssa L:ää ja oli selkeää mikä minusta tulee isona. Kirjailija. Kirjoitin vuosikausia, novelleja, blogitekstejä, aloitin kirjan, aloitin toisen. Loppujen lopuksi päädyin onnettomaan tilanteeseen: olin muodostanut itselleni paineita olla kirjailija, tuottava ja tuottelias kirjailija enkä siten pystynyt kirjoittamaan. Kirjoittaessani muodostin jatkuvia paineita siitä, millaista tekstini pitää olla, sisäinen kriitikko nalkutti olkapäällä ihan koko ajan. Kirjoittamisesta tuli mahdotonta, ikävää, velvollisuus.

Viime syksynä päätin luopua kirjoittajaminästäni ja hyväksyä sen, etten koskaan tule kirjoittamaan kirjaa. Paria kuukautta myöhemmin aloitin kirjoittamaan tietokirjaa, jonka parissa on vierähtänyt mukavia ja ihania hetkiä. Kumppani pääsi tänään maistelemaan joitakin palasia ja palaute oli myönteistä ja kannustavaa, vaikka jännitinkin älyttömästi mitä hän sanoo.

Blogit ovat eläneet hiljaiseloa, koska olen ajatellut paljon sitä, miksi on tarpeen kertoa kaikki mahdollinen ja mahdoton netin syövereissä. Eikö joskus voi ihan vaan omaksi ilokseen ajatella jotakin? Eikö riitä, että tietää itse jonkun asian, osaa itse jonkin asian ja pohtii tällaisia ja tällaisia asioita ihan oman pään sisällä? Tällainen jakso oli hyvä käydä läpi, mutta olen saanut lähiaikoina jatkuvalla syötöllä kannustavia kommentteja kirjoittelujeni suhteen ja kyllähän se blogisti minussa kovasti kirkui vastaan joka kerta kun torppasin jonkun asian jonka halusin kertoa blogissa. Ja koska minulla on hölmöjä sääntöjä blogauksen suhteen, ajattelin että tähän blogiin, pakanablogiini, ei voi kertoa elämästä yleensä vaan pitäisi perustaa erikseen kaikki mahdolliset blogit. Ja paskanmarjat, sanon minä. Jatkossa siis tulen valottamaan totta tosiaan maagista todellisuuttani kaikin tavoin.

Lisäksi olen tajunnut itsessäni sen, että minä olen tarinankertoja. Olen aina ollut ja tulen aina olemaan. Rakastan kertoa tarinoita, keksittyjä, elettyjä, kuultuja. Ystäväni sanoi viikonloppuna "you got the words" ja olin erittäin kiitollinen näistä sanoista. Minulle myönnettiin myös paras kunnia ikinä, "sulta mä olen oppinut asioita". Kauniisti sanottu. On hienoa, jos omilla, usein valtavirrasta poikkeavilla mielipiteilläni saan jonkun ajattelemaan jotakin asiaa tarkemmin.

Tunnen jälleen vahvaa kutsumusta kirjoittamiseen ja tarinoiden kertomiseen. Vaikka kirjoitankin bittiavaruuteen, näen itseni kuusien ympäröivän nuotion vierellä, kertomassa tarinoita menneestä, nykyisestä ja tulevasta, toivoen että joku tarina jossakin sytyttää pienen kipinän ja ohjaa ihmisiä koti inspiroituneita seikkailuita.