Pakanaverkon kevätleiri päättyi eilen. Olen haikea, jopa surullinen. Itkettää, ikävöin pakanoita - ihania, hassuttelevia, spontaaneja, iloisia ja huumorintajuisia pakanoita.
Pakiksen leirit ovat melkein aina ihania tapahtumia. Henkireikiä. Leiripaikalle muodostuu aivan oma tunnelmansa. Olemme yhdessä spontaaneja, heitämme tyhmää läppää, nauramme, halailemme, rakastumme ja rakastamme. Pikkuhiljaa meille on alkanut syntyä omia rituaalejamme kuten se, että kevätleirillä poltetaan paju-ukko. Itse pääsin tällä kertaa väkertämään pajumiehellemme pään. Sainpa risupäähän vielä kruunun ja sarvetkin. Totesin, että risutyöt ovat hauskoja ja toki alan niitä harjoitella arkielämässäkin.
Kävin valtavan määrän antoisia keskusteluja. Spontaanit musisointihetket auttoivat minua luopuamaan jatkuvasta "mitä noi musta ajattelee"-itsekontrollista. Heitin pois arkipäivän henkisen pakkopaidan ja annoin mennä. Huomasin laulavani tai hyräileväni koko ajan. Olin oma itseni. Tein paljon käsitöitä ja istuin paljon nuotiolla. Sää suosi.
Kun pääsin kotiin, mieleni oli sykkyrällä, sekaisin. Ajatukset poukkoilivat johonkin suuntaan, mutten tiennyt minne. Jokin ajatusmaailmaa vavisteleva oli ihan just melkein tajuttavissa. Raahustin pihalla paljain jaloin ja etsin paikkaa, jonne ajatukseni olivat menossa. Loksloks sanoivat aivot. Yhtäkkiä osasin muotoilla tuon valtavan kasan ajatuksia yhtenäiseksi.
Minun on luovuttava kaikesta turhasta. Fyysisestä omaisuudesta. Henkisen puolen turhista taakoista. Turhista säännöistä siinä missä turhista vaatteista. Annettava eteenpäin. Ymmärsin, että omistaminen on illuusio. Omistamista ei ole. Voin sanoa omistavansa vaikkapa koiran tai kirjan tai hameen. Omistaminen ei kuitenkaan loppupeleissä tarkoita yhtään mitään. Hameen omistaminen ei tarkoita, että hame olisi aina sinun. Se voi kadota, joku voi varastaa. Eläviä olentoja et voi omistaa. Et tietenkään. Vaikka olenkin koirieni omistaja virallisesti, ne ovat ajattelevia, tuntevia olentoja, joiden hyvinvointi on vastuullani. Omistan ne yhtä vähän kuin omistan kumppanini. Ihminen ei myöskään voi oikeasti omistaa luontoa. Hän voi niin väittää. Että tietty metsäpläntti on hänen tai tietty maapala, jolle on rakentanut talonsa. Omistaminen ei suojaa tavaraa muilta kuin niiltä ihmisiltä, jotka eivät varasta. Luonnonvoimat voivat viedä talon hetkessä.
Omistaminen on luonnotonta. Egoa hivelevä illuusio. Harhakuva. Voi omistaa paljon materiaa ja olla maailman onnettomin. Ostaminen ja omistaminen ei tee onnelliseksi.
Hankimme rahaa, jotta voimme omistaa. Ja maksaa toki ruokaostokset ja laskut, joita meille lähetetään. Suurimmat rahasummat käytetään kuitenkin siihen, että haluamme omistaa jotakin. Tätä omistamaamme voimme naurettavuuksiin asti puolustaa. Jo pelkästään rahan takia murhaaminen tuntuu järkyttävältä ajatukselta. Raharaharaha. Raha mahdollistaa, mutta myös vangitsee.
Annoin paljon tavaroita kevätleirillä eteenpäin. Hintalappuja en laittanut. Jos halusi maksaa, sai maksaa. Sai myös tehdä vastapalveluksen minulle tai luvata tekevänsä jonkin hyvän teon tai antaa apua tarvitsevalle. Tärkeää oli, että minä pääsen jostakin itselleni turhasta eroon ja minulle turhat tavarat tulevat jollekulle muulle tarpeeseen. Oli vapauttavaa antaa pois. Itse raahasin leiriltä kassillisen toisen pakanan vanhoja t-paitoja matonkudemateriaaleiksi. Koen siis, etten jäänyt todellakaan miinukselle, vaikka osa tavaroista meni niin sanotusti pilkkahintaan tai ilmaiseksi eteenpäin.
Tänään olen pyörinyt pihalla, rakennellut (ilmaisista, pihan nurkalta otetuista) pajuista sitä sun tätä, virkannut matonkuteesta koreja. Fiilistellyt leirimuistoja ja kerännyt ensimmäiset villivihannekset. Olen kävellyt pihanurmikolla ilman kenkiä. Kerännyt koiraa lenkittäessä roskia. Joka paikassa on sinivuokkoja, valkovuokkoja ja leskenlehtiä. Kevät on täällä. Roinanraivauksen ensimmäinen fyysinen kierros on suoritettu viime vuonna ja tänä vuonna saa lähteä kaikki turha. Kun turhasta luopuu, on enemmän aikaa ja jaksamista kaikkeen tärkeään, kuten uusien taitojen opettelemiseen, perheelle, kumppanille, koirille ja randomille metsähaahuiluille.
Hyvää kevättä blogin lukijoille!
tiistai 22. huhtikuuta 2014
torstai 10. huhtikuuta 2014
Kun arvomaailma muuttuu
Yhä useammasta suunnasta kuulee väsähtämistä työura- ja rahakeskeiseen elämään. Moni päätyy miettimään kannattaako uhrata työelämälle parhaimmat vuotensa, jäädä eläkkeelle vasta vuosikymmenien päästä, palaa loppuun vähän väliä työstressin takia, olla pois kotoa ja perheen luota tuntikausia viikossa. Toki on paljon ihmisiä, jotka ovat tyytyväisiä työelämässä, tekevät duunia unelmatyöpaikassaan, tekevät juuri niin monta työtuntia kuin haluavat ja ovat kiinnostuneita omasta alastaan. Kaikki eivät ole niin onnekkaita, että työllistyisivät hyväpalkkaiseen työpaikkaan, vaikka tarvittava tutkintokin löytyisi. Taannoin luin jutun siitä, että "kyllä työtä tekevälle löytyy"-sanonta ei pidä paikkansa, ei sitten ollenkaan. Jokaista avointa työpaikkaa kohti oli 10 työtöntä työnhakijaa. Työttömiinhän ei muistaakseni lasketa esimerkiksi kesätöitä etsiviä opiskelijoita, joten yhtä työpaikkaa havittelee aika pirun moni ihminen.
Samanaikaisesti ihmisiä lomautetaan ja irtisanotaan. Luottamus siihen, että ahkera työntekijä saisi työpaikassaan pysyä, horjuu. Omalla sukupolvellani on muistoja vielä 1990-luvun lamasta ja nyörien kiristämisestä työttömyyden vuoksi. Nyt kun vanhempamme ovat mahdollisesti työllistyneet uudestaan, työpaikat horjuvat jälleen. Vuosikymmenien työkokemus ei takaa mitään. Eikä vuosikymmenien työkokemus näy myöskään aina palkassa. Kaikki muu kyllä kallistuu, mutta palkat eivät nouse - siihen ei ole varaa. Huonolla palkalla, jatkuva YT-neuvotteluvaara niskassa on vaikea tehdä parhaansa.
Olen itse siinä mielessä onnekkaassa tilanteessa, että krooninen sairaus, jota ei päällepäin huomaa, on antanut minulle määräaikaisen vapautumisen työelämästä ja työkykyäni arvioidaan vähän väliä ja todetaan, että kuntoutuminen ei etene. Eihän krooninen sairaus helpota tietenkään, vain oireita voi hallita, mutta sairautta ei pois saa millään kuntoutuksella. Elän erittäin pienillä tuloilla (köyhyysrajalla keikkuen) luultavasti koko loppuelämäni - ellei sitä kuuluisaa lottovoittoa tule.
Koska työelämä ei luultavasti tule olemaan vaihtoehto kohdallani, on pakkokin muuttaa omaa suhtautumista kuluttamiseen enkä voi arvottaa itseäni tittelini mukaan vaan oppia arvostamaan itseäni ilman kovaa kuukausipalkkaa tai komeaa titteliä. Pyrin minimoimaan turhat ostokset ja tehdä mahdollisimman paljon itse. Minullahan ei mitään muuta ole kuin aikaa. Jos haluan villapaidan, pienistä tuloistani 40 euroakin on villapaidasta liikaa. Lanka on kaupasta ostettuna tietysti kallista, mutta tarjouslangat ja kavereilta ostetut langat auttavat. Sain pari viikkoa sitten viisi kiloa lankaa ilmaiseksi hyvältä ystävältäni, samoin kuin vaatteita. Kirppareilta minä muutenkin vaatteeni ostan, ne harvat mitä ostan, joten käytetty vaate ilmaiseksi on suuri lahja minulle. Puhumattakaan viidestä kilosta lankaa! Sehän maksaisi omaisuuden kaupassa! Olen äärimmäisen kiitollinen näistä lahjoituksista ja usko ihmiskuntaankin paranee hyväsydämisten ja anteliaiden läheisten toiminnan takia.
Haluan tehdä mieluummin vaihtokauppoja kuin saada kahisevaa kätöseen. Kerään ja kasvatan itse ruokaa. Ruuanlaitto alusta asti säästää sekin. Kaikki tämä omavaraisuuspuuhailu ja kuluttamisvastaisuuteni pohjaa siis siihen, että minulla ei ole yksinkertaisesti varaa maksaa kaikesta täyttä hintaa. Olen oikeastaan tyytyväinen siihen, että minun on pakko elää pienellä budjetilla, koska silloin minun on myös pakko elää omien periaatteitteni ja aatteitteni mukaisesti. Väsyneenä ja stressaantuneena on helppo tehdä heräteostoksia, mutta jos rahaa heräteostoksiin ei yksinkertaisesti ole, silloin on paha ostella.
En koe jääväni mistään paitsi eläessäni näin. Saan käyttää aikani asioihin, joista hyödyn suoraan. En joudu toimimaan työnantajan käskystä omia eettisiä aatteitani vastaan. Olen itse itseni pomo. Raha menettää merkitystään päivä päivältä. Toki tarvitsen rahaa - puhelinlaskua esimerkiksi ei oikein saa vaihtokaupalla maksettua.
Tiedän, että en ole ainut, joka ensin syrjäytyy tahtomattaan tänne yhteiskunnan ulkopuolelle, mutta sitten alkaa syrjäyttää itseään vielä enemmän kun on tarkastellut niin sanottua oravanpyörää kauempaa. Työura alkaa tuntua järjettömältä, oudolta. Miten saatoin joskus ajatella, että haluan tehdä pitkän työuran pienipalkkaisessa ammatissa? Kaltaisiani ihmisiä alkaa löytyä miltei joka puolelta. Yhteiskunnan liepeillä ihmisten arvomaailmat tutisevat, romahtavat ja rakentuvat uudelleen.
Tähän kirjoitukseen inspiroi uusimman Kodin Kuvalehden artikkeli 32-vuotiaasta Tomi Astikaisesta, joka on "elänyt käytännöllisesti ilman rahaa jo vuosia." Astikainen on valmistunut kauppatieteiden maisteriksi vuonna 2006 ja vuosien varrella päätyi elämään ilman rahaa. Hän on kirjoittanut kirjoja, jotka voi ladata ilmaiseksi hänen kotisivuiltaan.
Kaikkien ei toki tarvitse mennä äärimmäisyyksiin, mutta jotain kannattanee napata Astikaisen meiningeistä omaankin elämän työkalupakkiin.
Samanaikaisesti ihmisiä lomautetaan ja irtisanotaan. Luottamus siihen, että ahkera työntekijä saisi työpaikassaan pysyä, horjuu. Omalla sukupolvellani on muistoja vielä 1990-luvun lamasta ja nyörien kiristämisestä työttömyyden vuoksi. Nyt kun vanhempamme ovat mahdollisesti työllistyneet uudestaan, työpaikat horjuvat jälleen. Vuosikymmenien työkokemus ei takaa mitään. Eikä vuosikymmenien työkokemus näy myöskään aina palkassa. Kaikki muu kyllä kallistuu, mutta palkat eivät nouse - siihen ei ole varaa. Huonolla palkalla, jatkuva YT-neuvotteluvaara niskassa on vaikea tehdä parhaansa.
Olen itse siinä mielessä onnekkaassa tilanteessa, että krooninen sairaus, jota ei päällepäin huomaa, on antanut minulle määräaikaisen vapautumisen työelämästä ja työkykyäni arvioidaan vähän väliä ja todetaan, että kuntoutuminen ei etene. Eihän krooninen sairaus helpota tietenkään, vain oireita voi hallita, mutta sairautta ei pois saa millään kuntoutuksella. Elän erittäin pienillä tuloilla (köyhyysrajalla keikkuen) luultavasti koko loppuelämäni - ellei sitä kuuluisaa lottovoittoa tule.
Koska työelämä ei luultavasti tule olemaan vaihtoehto kohdallani, on pakkokin muuttaa omaa suhtautumista kuluttamiseen enkä voi arvottaa itseäni tittelini mukaan vaan oppia arvostamaan itseäni ilman kovaa kuukausipalkkaa tai komeaa titteliä. Pyrin minimoimaan turhat ostokset ja tehdä mahdollisimman paljon itse. Minullahan ei mitään muuta ole kuin aikaa. Jos haluan villapaidan, pienistä tuloistani 40 euroakin on villapaidasta liikaa. Lanka on kaupasta ostettuna tietysti kallista, mutta tarjouslangat ja kavereilta ostetut langat auttavat. Sain pari viikkoa sitten viisi kiloa lankaa ilmaiseksi hyvältä ystävältäni, samoin kuin vaatteita. Kirppareilta minä muutenkin vaatteeni ostan, ne harvat mitä ostan, joten käytetty vaate ilmaiseksi on suuri lahja minulle. Puhumattakaan viidestä kilosta lankaa! Sehän maksaisi omaisuuden kaupassa! Olen äärimmäisen kiitollinen näistä lahjoituksista ja usko ihmiskuntaankin paranee hyväsydämisten ja anteliaiden läheisten toiminnan takia.
Haluan tehdä mieluummin vaihtokauppoja kuin saada kahisevaa kätöseen. Kerään ja kasvatan itse ruokaa. Ruuanlaitto alusta asti säästää sekin. Kaikki tämä omavaraisuuspuuhailu ja kuluttamisvastaisuuteni pohjaa siis siihen, että minulla ei ole yksinkertaisesti varaa maksaa kaikesta täyttä hintaa. Olen oikeastaan tyytyväinen siihen, että minun on pakko elää pienellä budjetilla, koska silloin minun on myös pakko elää omien periaatteitteni ja aatteitteni mukaisesti. Väsyneenä ja stressaantuneena on helppo tehdä heräteostoksia, mutta jos rahaa heräteostoksiin ei yksinkertaisesti ole, silloin on paha ostella.
En koe jääväni mistään paitsi eläessäni näin. Saan käyttää aikani asioihin, joista hyödyn suoraan. En joudu toimimaan työnantajan käskystä omia eettisiä aatteitani vastaan. Olen itse itseni pomo. Raha menettää merkitystään päivä päivältä. Toki tarvitsen rahaa - puhelinlaskua esimerkiksi ei oikein saa vaihtokaupalla maksettua.
Tiedän, että en ole ainut, joka ensin syrjäytyy tahtomattaan tänne yhteiskunnan ulkopuolelle, mutta sitten alkaa syrjäyttää itseään vielä enemmän kun on tarkastellut niin sanottua oravanpyörää kauempaa. Työura alkaa tuntua järjettömältä, oudolta. Miten saatoin joskus ajatella, että haluan tehdä pitkän työuran pienipalkkaisessa ammatissa? Kaltaisiani ihmisiä alkaa löytyä miltei joka puolelta. Yhteiskunnan liepeillä ihmisten arvomaailmat tutisevat, romahtavat ja rakentuvat uudelleen.
Tähän kirjoitukseen inspiroi uusimman Kodin Kuvalehden artikkeli 32-vuotiaasta Tomi Astikaisesta, joka on "elänyt käytännöllisesti ilman rahaa jo vuosia." Astikainen on valmistunut kauppatieteiden maisteriksi vuonna 2006 ja vuosien varrella päätyi elämään ilman rahaa. Hän on kirjoittanut kirjoja, jotka voi ladata ilmaiseksi hänen kotisivuiltaan.
"Tiedän, ettei tämä ole ratkaisu kaikkiin maailman ongelmiin, mutta mitä useampi kieltäytyy ottamasta vastaan korvausta osallistumisestaan (työstään), sitä suurempi mahdollisuus meillä on rakentaa yhteiskunta, jossa herrat eivät pompottele köyhälistöä vaan jokainen saa keskittyä tekemään sitä, missä on hyvä ja mistä tykkää."Lainaus on Kodin Kuvalehdestä 8/2014 ja nipsaisu Astikaisen kirjeestä vanhemmilleen vuoden 2010 heinäkuussa.
Kaikkien ei toki tarvitse mennä äärimmäisyyksiin, mutta jotain kannattanee napata Astikaisen meiningeistä omaankin elämän työkalupakkiin.
torstai 27. maaliskuuta 2014
Kirja-arvostelu: Ekodeko - sisusta kierrättäen
Olen kahlannut viimeisen viiden vuoden aikana melko monia kirjoja, jotka liittyvät esineiden tuunaukseen, kierrätykseen, uusiokäyttöön ja romusisustamiseen. Romusisustus on lempitapani sisustaa eli otetaan vanha esine, romu ja muokataan se käyttökelpoiseksi ja silmää hiveleväksi. Kun tuunauksesta innostuin, luulin kirjojen auttavan paljonkin alkuun. Hyviä tuunauskirjoja on ollut kuitenkin vaikea löytää. Suurin moka tuunauskirjoissa on mielestäni kirjoittaa tarkkoja ohjeita tarkkoine materiaaleineen. Vaikka esimerkiksi minulta löytyy yksi laatikollinen vanhoja pitsiliinoja ja pyyhepitsejä, melko monella lienee se tilanne, että pitsiliinat tuunauksiin pitää ostaa hurjaan hintaan kirpparilta. Hyvän tuunauskirjan merkki on mielestäni se, että ohje inspiroi ja antaa tukea omiin variaatioihin.
Raija Puukon ja Marjo Koivumäen kirja "Ekodeko - sisusta kierrättäen" aiheutti pikaisella selauksella "hohhoijaa, ei tää nyt oikein iske"-reaktion, mutta kun kahlasin tarkemmin ohjeita, totesin sen olevan melko mukiinmenevä kirja. Osa ohjeista on juurikin tarkoitettu tarkasti tietyillä materiaaleille, mutta yllätyin iloisesti nähdessäni yhdellä aukeamalla monenlaista kunnostettua ja tuunattua tuolia. Juuri näin, mahdollisuuksia varioida! Vielä tarkempi syynäily osoitti, että kirja on itseasiassa todella hyvä kirja omassa genressään. Kotimaisuudesta plussaa - tarvikkeet ovat tuttuja ja turvallisia. Näin muutamankin tutun, omistakin rojukasoista löytyvän esineen ja katsoin että woah, tommosta kivaa tostakin saisi.
Muutamia pikkuvikoja kirja sisälsi. Jotkut selkeästi sisustustyyliset vinkit olivat outoja, esimerkiksi vanhoista heinäseipäistä tehdyt sisustustikkaat. Joo, olihan ne ihan hienot, mutta en kyllä itse tekisi. Itse pyrin tuunaamaan vanhoista esineistä ennen kaikkea käytännöllisiä ja kauniita luomuksia, joten kaikki hiemankin epäkäytännölliset ratkaisut eivät kiinnosta. Voin vain kuvitella sitä kolinan määrä, kun sisustustikkaisiin törmää yksi tai kaksi kappaletta riehuvaa koiraa. Värimaailma oli liian suppea. Kirja on ilmestynyt vuonna 2011, jolloin turkoosi ja violetti olivat muotivärejä. Violetti ja turkoosi ovatkin mustan lisäksi käytetyimmät värit. Esineistä tulee väkisinkin hieman lian moderneja, kun maalipinnaksi isketään pirtsakka muotiväri. Olisin kaivannut laajempaa väriskaalaa. Toisaalta trenditietoisemmalle sisustajatuunailijanäpertäjälle kirja voi olla erittäin antoisa. Osittain kirjan kuvat vieraannuttivat juuri sen takia, että ne noudattelivat aina joiltain osin sisustustrendejä ja itse kapinoin kaikkea nykytrendikästä ja -muodikasta vastaan.
Enemmän tällä vuosituhannella elävälle näpertäjälle kirja on tutustumisen arvoinen, mutta tällaiselle menneisyyteen haikailijallekin kirja toimii lähinnä inspiraation lähteenä.
Tekijät: Raija Puukko ja Marjo Koivumäki
Kirjan nimi: Ekodeko - sisusta kierrättäen
Kustantaja: Atena
Julkaisuvuosi: 2011
ISBN: 978-951-796-710-5
Enemmän tällä vuosituhannella elävälle näpertäjälle kirja on tutustumisen arvoinen, mutta tällaiselle menneisyyteen haikailijallekin kirja toimii lähinnä inspiraation lähteenä.
Tekijät: Raija Puukko ja Marjo Koivumäki
Kirjan nimi: Ekodeko - sisusta kierrättäen
Kustantaja: Atena
Julkaisuvuosi: 2011
ISBN: 978-951-796-710-5
tiistai 18. maaliskuuta 2014
Lahja pienelle ihmiselle
Kuulimme alkuvuodesta ilouutisen, kun tuttavapariskunnalle syntyi vauva. Kävimme muutama viikko takaperin uutta ihmisyksilöä katsomassa ja tietysti piti viedä lahja. En ole koskaan neulonut vauvoille, mutta päätin tietysti neuloa tuomiseksi jotain hyödyllistä, kivaa ja kaunista. Olen ollut aikuisiälläni hyvin vähän vauvojen kanssa tekemisissä, joten minulla ei ollut mitään käsitystä minkä kokoisia myssyjä tai töppösiä pikkuisille pitäisi tehdä.
Päätin siis tehdä peiton. Sellaisen, jonka voi laittaa vaunuihin suojaamaan kylmältä. Värikkään, tekstuuriltaan kiinnostavan. Sellaisen, jonka voi heittää lattiallekin vauvan alustaksi. Helposti puhdistettavan eli ei 100 % huopuvaa villaa.
Langoiksi meni erilaisia sukkalankoja jämävarastosta. Neuloessani mietin löytääkö vauva teininä peiton jostakin laatikosta ja ihmettelee että mikä tämä on. Vai tulisiko tuosta vauvanpeitosta sellainen nutuutuspeitto, jota lapsi raahaa kaikkialle mukaan ja vielä aikuisenakin katselee sitä lämmöllä? Ajatukset eksyivät omaan pehmoleluaasiini. Olen saanut sen tuttavapariskunnalta täyttäessäni yksi vuotta ja se kulkee edelleen mukanani, rähjäisenä ja saumoistaan moneen kertaan purkautuneena. Aasi on kohta 30-vuotias! Tuolla se nytkin nököttää hyllyllä koirien hampailta turvassa.
On hauskaa ajatella, miten pienetkin asiat lämmittävät mieltä vuosikausia. Toivon, että pikkuinen ihminen pitää neulomastani peitosta.
Neuloin kaksinkertaisella Novitan Nallella suurimman osan ajasta, mutta kyllä sinne muitakin sukkalankoja tosiaan hukkui. Tein sekä ainaoikeaa että sileää neuletta, jotta peitto on kiinnostavan tuntuinen, kun vauva alkaa olla siinä iässä. Värikäs se myös on, muttei liian hempeä. Vaikka tyttövauva kyseessä onkin, en halunnut lähteä liian vaaleanpunaiselle linjalle. Pienet pitsireunukset syntyivät pitkiin sivuihin ja äiree virkkasi pitsittömiin sivuihin jämäkämmät reunat.
Kuvassa peitto on kaksinkerroin. Pituutta tuli siis vahingossa aika reippaasti, koska eihän sitä nyt mitään mallitilkkua kerennyt vääntää! Lahja otettiin iloisena, yllättyneenä ja vaikuttuneena vastaan (vanhempien toimesta. Vauva lähinnä tuijotti minua kuin olisin jokin outo otus toisesta todellisuudesta. Ei ollut hän ehkä ihan kauhen väärässä). Ilmeisesti käsityöt ovat vieläkin niin harvinaisia, että itse tehty lahja ilahduttaa.
Päätin siis tehdä peiton. Sellaisen, jonka voi laittaa vaunuihin suojaamaan kylmältä. Värikkään, tekstuuriltaan kiinnostavan. Sellaisen, jonka voi heittää lattiallekin vauvan alustaksi. Helposti puhdistettavan eli ei 100 % huopuvaa villaa.
Langoiksi meni erilaisia sukkalankoja jämävarastosta. Neuloessani mietin löytääkö vauva teininä peiton jostakin laatikosta ja ihmettelee että mikä tämä on. Vai tulisiko tuosta vauvanpeitosta sellainen nutuutuspeitto, jota lapsi raahaa kaikkialle mukaan ja vielä aikuisenakin katselee sitä lämmöllä? Ajatukset eksyivät omaan pehmoleluaasiini. Olen saanut sen tuttavapariskunnalta täyttäessäni yksi vuotta ja se kulkee edelleen mukanani, rähjäisenä ja saumoistaan moneen kertaan purkautuneena. Aasi on kohta 30-vuotias! Tuolla se nytkin nököttää hyllyllä koirien hampailta turvassa.
On hauskaa ajatella, miten pienetkin asiat lämmittävät mieltä vuosikausia. Toivon, että pikkuinen ihminen pitää neulomastani peitosta.
Neuloin kaksinkertaisella Novitan Nallella suurimman osan ajasta, mutta kyllä sinne muitakin sukkalankoja tosiaan hukkui. Tein sekä ainaoikeaa että sileää neuletta, jotta peitto on kiinnostavan tuntuinen, kun vauva alkaa olla siinä iässä. Värikäs se myös on, muttei liian hempeä. Vaikka tyttövauva kyseessä onkin, en halunnut lähteä liian vaaleanpunaiselle linjalle. Pienet pitsireunukset syntyivät pitkiin sivuihin ja äiree virkkasi pitsittömiin sivuihin jämäkämmät reunat.
Kuvassa peitto on kaksinkerroin. Pituutta tuli siis vahingossa aika reippaasti, koska eihän sitä nyt mitään mallitilkkua kerennyt vääntää! Lahja otettiin iloisena, yllättyneenä ja vaikuttuneena vastaan (vanhempien toimesta. Vauva lähinnä tuijotti minua kuin olisin jokin outo otus toisesta todellisuudesta. Ei ollut hän ehkä ihan kauhen väärässä). Ilmeisesti käsityöt ovat vieläkin niin harvinaisia, että itse tehty lahja ilahduttaa.
torstai 13. maaliskuuta 2014
Mitä mausteita laitetaan? Sipulia!
Sipuli on ehkä maailman paras kasvi. Meillä laitetaan sipulia kaikkeen ruokaan, kun on niin pirun hyvänmakuinen. Nyt koko talven ajan keittiön työpöydällä on nököttänyt pieni kori, johon kuivat sipulinkuoret on laitettu kokkauksen yhteydessä. Kun kori täyttyy, se tyhjennetään paperikassiin, joka roikkuu ilmavasti milloin missäkin naulassa pahimmalta kosteudelta suojassa.
Purete pääsi loppumaan, mutta onneksi lähiapteekista löytyi kilon purkki alunaa eli puretetta 25 eurolla. Olen päätynyt käyttämään alunaa kaikkiin värjäyksiin, koska en jaksa ährätä kuparivihtrillien sun muiden kanssa. Aluna ei värjää itse, toimii vain puretteena. Esimerkiksi kuparivihtrilli auttaa värjäämään lankaa kasvivärien lisäksi. Jaa mikä on purete? No purete on aine, jolla lanka saadaan vastaanottamaan väri niin että väri langassa pysyykin. Olen neulonut miltei kaikki värjäämäni langat villatakkiin eikä yksikään värisävy ole päästänyt väriä käsiin tai puikkoihin. Aika hyvin aloittelijalta siis.
Suurin osa löytämistäni ohjeista käskee purettamaan samalla kun värjää, mutta itse teen ensin puretuksen ja sitten vasta värjään. Esipuretettuja lankoja säilön viikkokaupallakin tarvittaessa. Eivät mene miksikään kun kuivuvat kunnolla.
Ja takaisin sipuleihin. Sipulinkuoret lillutan reippaassa vesimäärässä yön yli. Jo seuraavana aamuna huomaa, että liotusliemessä on punertava väri. Sitten sipulinkuoret heitetään liotusliemessään kattilaan ja annetaan pöhistä hellalla tunnin verran. Sitten pitääkin siivilöidä ja kiroilla samaan aikaan ja läiskyttää punaista lientä ihan joka paikkaan. Väriliemi jäähdytetään, heitetään puretetut, hieman kostutetut langat sekaan ja lämpötila nostetaan lähelle kiehumispistettä hyvin varovaisesti, lanka ei saa kiehahtaa. Noin niinkun teoriassa. Itselläni on muutaman kerran päässyt liemi kiehahtamaan, mutta lanka ei ole huopunut. Äkkiä kylmää vettä perään ja tarkempaa vahtimista. Suosittelen keksimään jotain keittiöpuuhaa siksi aikaa, kun lanka värjäytyy. Ei kannata eksyä internetiin tai tulee surku ja ylikypsäksi keitettyä lankaa.
Ja sitten niitä värjättyjä lankoja1
Ensimmäisen liemen käyttökerran tuloksena aika pirtsakkaa oranssia ja oranssinkeltaista.
Ja jälkiliemellä tuli keltaista. Oikeanpuoleinen lanka oli alunperin mustavalkokirjava ja puhuttelematon lanka. Nyt siitä tuli aika rokrok.
Sipulinkuoria kannattaa siis säästää. Huhut kertovat myös, että kauppojen sipulilaareista saa hakea sipulinkuoria kun nätisti kysyy.
Aiempia sipulivärjäyksiäni löytyypi vanhasta postauksesta.
torstai 13. helmikuuta 2014
Vesimies-sukat
Tein taannoin inventaarin kaikista langoistani ja olen nyt innokkaasti pistänyt puikoille kaikkea mahdollista ja mahdotonta. Koska rrrrrakastan projektityöskentelyä, kaikki neuleet kulkevat nyt "Lankaa neuleiksi"-kattoprojektin alla. Tarkoitus on saada neulottua mahdollisimman paljon pois varsinkin puhuttelemattomia lankoja.
Ongelmia ovat tuottaneet ohuet sukkalangat. Vihaan ohuita lankoja. En jaksa neuloa pienillä puikoilla paljon mitään. 3 mm:n puikotkin tuntuvat hammastikuilta. Jotenkin minulle on siunaantunut useita keriä lankoja, joiden puikkosuositus on 2-3 mm. Käsialani on todella löysä, joten pitäisi ottaa käteen juuri 2 mm:n puikot. Ei, ei ja ei. Myydäkö eteenpäin vai häh?
Päätin testata ohuen sukkalangan neulomista niin, että kaverina on paksumpi lanka. Koska en ikinä tee itselleni mitään kivoja sukkia, lähdin neulomaan miehelle sinisävyisiä sukkia, jotka nimesin aika nopeasti Vesimies-sukiksi. Näin helmikuunkin kunniaksi. Nämä ovat myös periaatteessa ensimmäiset kirjoneulesukkani, vaikka kuvio on äärettömän yksinkertainen.
Tällaiset niistä tuli!
Tällä tekniikalla saanen käytettyä muutkin ohuet langat pois!
Ongelmia ovat tuottaneet ohuet sukkalangat. Vihaan ohuita lankoja. En jaksa neuloa pienillä puikoilla paljon mitään. 3 mm:n puikotkin tuntuvat hammastikuilta. Jotenkin minulle on siunaantunut useita keriä lankoja, joiden puikkosuositus on 2-3 mm. Käsialani on todella löysä, joten pitäisi ottaa käteen juuri 2 mm:n puikot. Ei, ei ja ei. Myydäkö eteenpäin vai häh?
Päätin testata ohuen sukkalangan neulomista niin, että kaverina on paksumpi lanka. Koska en ikinä tee itselleni mitään kivoja sukkia, lähdin neulomaan miehelle sinisävyisiä sukkia, jotka nimesin aika nopeasti Vesimies-sukiksi. Näin helmikuunkin kunniaksi. Nämä ovat myös periaatteessa ensimmäiset kirjoneulesukkani, vaikka kuvio on äärettömän yksinkertainen.
Tällaiset niistä tuli!
Sukkien kuvaaminen itsekseen on muuten pirun vaikeaa. Pointti sukissa on se, että varressa ja jalan päälliosassa menee turkoosihkoa seiskaveikkaa ja sitten sinikirjavaa Fabelin sukkalankaa pystyraitoina. Kantapää ja jalkapohja on neulottu kaksinkertaisella langalla, samoin kärki.
Tällä tekniikalla saanen käytettyä muutkin ohuet langat pois!
tiistai 11. helmikuuta 2014
Puutarhaunelmista päivää!
Siellä on melkein keväinen keli! Tosin viime yönä tuli taas maan peitoksi lunta, mutta aika nopsaan se on sulanut tämän päivän aikana loskaksi. Se ei tietty ole kiva, mutta tämä talvi nyt on ollut vähän tällainen. Ensin vesisadetta, sitten kovahkoja pakkasia ja nyt ollaan sitten jo ihan kevään puolella. Luonnollisesti täällä jo suunnitellaan kevään viljelyksiä ja itseasiassa tämä puutarhuri ei malttanut odottaa kevättä enää. Kokeilin laittaa porkkanan kantoja kasvamaan (porkkanan naatit ovat kuulemma syötäviä ja niitä voi käyttää vaikkapa salaattiin) ja aika iloisesti ne pukkaavat vihriää. Versoneet valkosipulit laitoin muutamaksi päiväksi jääkaappiin ja sen jälkeen mm. snapsilaseihin veteen kasvattamaan juuret. Kun juuria oli runsaasti lasin pohjalla, istutin multaan ja melkoisia versohujoppeja on jo nautittavissa. Pitänee tehdä jokin versosalaattihommeli tässä joku päivä.
Tänä vuonna aion kasvattaa ihan kaikkea. Jatkan tuttujen ja turvallisten kanssa ja lähden kokeilemaan muutamaa uutta kasvia. Mm. rosmariini ja laventeli ovat tämän kevään haasteita; ne on kuulemma vaikeita saada kasvamaan.
Moni miettii kasvimaan perustamista, mutta tuskastuu jo etukäteen siitä kuinka työläs kasvimaa on. Itse olen melkoinen huithapeli ja pääni on käytännön asioissa todella hatara, joten voin kokemuksen syvällä rintaäänellä sanoa, että kasvimaa voi olla helppokin. Ajattelin antaa näin kevään kylvöjä odotellessa muutamia omaan kokemukseeni nojaavia neuvoja.
1. Älä tähtää liian korkealle.
Ensimmäisiä kertoja viljelmiä suunnitellessa saattaa innostua. Mitä enemmän erilaisia kasveja, sen enemmän opittavaa. Kannattaa aloittaa helpoilla, varmasti käyttöön tulevilla, satoisilla kasveilla. Ei ole häpeä kasvattaa ensimmäisenä kesänä vaikka yhtä ruukkutomaattia, muutamaa basilikaa ja persiljaa. Kun saa pienen kasvimäärän onnistumaan, motivaatio on korkealla seuraavaa vuotta varten. Jos vapaa-aikaa ei kauheasti ole, ei kannata tehdä monen metrin perunamaata. Muutamakin peruna riittää. Jos kasvien viljely ei ole tuttua, opeteltavia asioita on melko paljon. Jokainen kasvi vaatii joitain erityisolosuhteita tavalla tai toisella. Tärkeää on tulla tutuksi esikasvatuksen, taimetusruukkujen ja ulos istuttamisen kanssa ennen kuin päättää viljellä 20 kasvia yhtenä keväänä.
2. Tee muistiinpanoja
Tämä jää minulta herkästi tekemättä. Tänä vuonna kuitenkin minulla on pelkästään puutarhajuttuihin omistettu muistivihko. Tuonne vihkoon tulen merkitsemään muistiin milloin on siemenet laitettu itämään, milloin sirkkalehdet ilmestyivät, milloin istutin ulos ja tietysti miten kasvit menestyivät. Juureksien ollessa kyseessä on tärkeää edes suurinpiirtein tietää milloin on pottu tai porkkana laitettu maahan, että osaa kerätä sadon oikeaan aikaan. "Kyllä minä tämän muistan ilman muistiinpanoja!" Virhe! Kuinkakohan monta kertaa tuskailin sen kanssa viime vuonna, etten enää muistanut mitä olin milloinkin tehnyt. Muistiinpanoihin saa myös kerättyä kasvista tietoa (monivuotisuus, onko hallanarka, milloin siirretään ulos kasvamaan) eikä aina tarvitse penkoa nettiä tai kirjoja. Vähitellen alkaa muodostua aivan oma, henkilökohtainen käsikirja puutarhahommiin.
3. Älä huolestu kitkemisestä
On totta että siinä vaiheessa kun pieni hentoinen taimi istutetaan kasvimaalle, sen pitää saada kasvaa isoilta rikkaruohoilta rauhassa. Rikkaruohojen kitkeminen on usein se kaikkein puistattavin homma puutarhajutuissa. Mielikuva selkään porottavasta auringosta, nenää pitkin valuvasta hikipisarasta, särkevästä selästä. Kannattaakin minimoida kitkeminen! Miten se tapahtuu? Kattamalla maata. Esimerkiksi olki on hyvä kate kuulemma. Sahanpuruakin voi laittaa. Tai vaikka käsittelemättömiä, jo vähän huonokuntoisia (lahoamaan alkaneita) laudanpätkiä. Puuhaketta. Jotain, mikä peittää maan taimen ympäriltä niin että rikkaruohot eivät pääse kasvamaan. Itse jätin myös osan rikkaruohoista kasvamaan ihan rauhassa. Musta, paljas multa on tyhjä ekologinen lokero ja jos sitä ei täytetä, jokin rikkaruoho siihen varmasti tunkee. Jos on vaikka pieni viaton apila täyttämässä tuota tyhjää maaplänttiä, en lähde kitkemään. Apila vie tilaa isommilta rikkaruohoilta ja myös veden haihtuminen maasta on vähäisempää. Paljaasta maasta haihtuu vesi hiton helposti. Eräs vinkki on myös asettaa sanomalehden sivu tai aukeama taimen istutuskohdalle. Lapataan taimelle multakeko lehden päälle ja istutetaan taimi kekoon. Keinoja on paljon. Luovuutta käyttämällä keksii hauskoja ratkaisuja itsekin.
4. Tee kasvimaasta miellyttävä hengailupaikka
Puno pajuaitoja ja kehikoita kasveille, aseta ruukkukasvit kivoihin astioihin, hanki tuoli ja pöytä kasvimaan viereen. Tai vaikka keinu. Mitä paremmin kasvimaan läheisyydessä viihtyy, sen useammin kasvimaalla tulee käytyä. Jos oma talo on jatkuvassa kaaoksessa lasten, lemmikkien tai puolison takia, kasvimaan viereen voi tehdä oman pienen paratiisin, jonne vetäytyy kun otsasuoni tykyttää.
Elikäs hyvää kevään ja kesän odotusta kaikille!
Tänä vuonna aion kasvattaa ihan kaikkea. Jatkan tuttujen ja turvallisten kanssa ja lähden kokeilemaan muutamaa uutta kasvia. Mm. rosmariini ja laventeli ovat tämän kevään haasteita; ne on kuulemma vaikeita saada kasvamaan.
Moni miettii kasvimaan perustamista, mutta tuskastuu jo etukäteen siitä kuinka työläs kasvimaa on. Itse olen melkoinen huithapeli ja pääni on käytännön asioissa todella hatara, joten voin kokemuksen syvällä rintaäänellä sanoa, että kasvimaa voi olla helppokin. Ajattelin antaa näin kevään kylvöjä odotellessa muutamia omaan kokemukseeni nojaavia neuvoja.
1. Älä tähtää liian korkealle.
Ensimmäisiä kertoja viljelmiä suunnitellessa saattaa innostua. Mitä enemmän erilaisia kasveja, sen enemmän opittavaa. Kannattaa aloittaa helpoilla, varmasti käyttöön tulevilla, satoisilla kasveilla. Ei ole häpeä kasvattaa ensimmäisenä kesänä vaikka yhtä ruukkutomaattia, muutamaa basilikaa ja persiljaa. Kun saa pienen kasvimäärän onnistumaan, motivaatio on korkealla seuraavaa vuotta varten. Jos vapaa-aikaa ei kauheasti ole, ei kannata tehdä monen metrin perunamaata. Muutamakin peruna riittää. Jos kasvien viljely ei ole tuttua, opeteltavia asioita on melko paljon. Jokainen kasvi vaatii joitain erityisolosuhteita tavalla tai toisella. Tärkeää on tulla tutuksi esikasvatuksen, taimetusruukkujen ja ulos istuttamisen kanssa ennen kuin päättää viljellä 20 kasvia yhtenä keväänä.
2. Tee muistiinpanoja
Tämä jää minulta herkästi tekemättä. Tänä vuonna kuitenkin minulla on pelkästään puutarhajuttuihin omistettu muistivihko. Tuonne vihkoon tulen merkitsemään muistiin milloin on siemenet laitettu itämään, milloin sirkkalehdet ilmestyivät, milloin istutin ulos ja tietysti miten kasvit menestyivät. Juureksien ollessa kyseessä on tärkeää edes suurinpiirtein tietää milloin on pottu tai porkkana laitettu maahan, että osaa kerätä sadon oikeaan aikaan. "Kyllä minä tämän muistan ilman muistiinpanoja!" Virhe! Kuinkakohan monta kertaa tuskailin sen kanssa viime vuonna, etten enää muistanut mitä olin milloinkin tehnyt. Muistiinpanoihin saa myös kerättyä kasvista tietoa (monivuotisuus, onko hallanarka, milloin siirretään ulos kasvamaan) eikä aina tarvitse penkoa nettiä tai kirjoja. Vähitellen alkaa muodostua aivan oma, henkilökohtainen käsikirja puutarhahommiin.
3. Älä huolestu kitkemisestä
On totta että siinä vaiheessa kun pieni hentoinen taimi istutetaan kasvimaalle, sen pitää saada kasvaa isoilta rikkaruohoilta rauhassa. Rikkaruohojen kitkeminen on usein se kaikkein puistattavin homma puutarhajutuissa. Mielikuva selkään porottavasta auringosta, nenää pitkin valuvasta hikipisarasta, särkevästä selästä. Kannattaakin minimoida kitkeminen! Miten se tapahtuu? Kattamalla maata. Esimerkiksi olki on hyvä kate kuulemma. Sahanpuruakin voi laittaa. Tai vaikka käsittelemättömiä, jo vähän huonokuntoisia (lahoamaan alkaneita) laudanpätkiä. Puuhaketta. Jotain, mikä peittää maan taimen ympäriltä niin että rikkaruohot eivät pääse kasvamaan. Itse jätin myös osan rikkaruohoista kasvamaan ihan rauhassa. Musta, paljas multa on tyhjä ekologinen lokero ja jos sitä ei täytetä, jokin rikkaruoho siihen varmasti tunkee. Jos on vaikka pieni viaton apila täyttämässä tuota tyhjää maaplänttiä, en lähde kitkemään. Apila vie tilaa isommilta rikkaruohoilta ja myös veden haihtuminen maasta on vähäisempää. Paljaasta maasta haihtuu vesi hiton helposti. Eräs vinkki on myös asettaa sanomalehden sivu tai aukeama taimen istutuskohdalle. Lapataan taimelle multakeko lehden päälle ja istutetaan taimi kekoon. Keinoja on paljon. Luovuutta käyttämällä keksii hauskoja ratkaisuja itsekin.
4. Tee kasvimaasta miellyttävä hengailupaikka
Puno pajuaitoja ja kehikoita kasveille, aseta ruukkukasvit kivoihin astioihin, hanki tuoli ja pöytä kasvimaan viereen. Tai vaikka keinu. Mitä paremmin kasvimaan läheisyydessä viihtyy, sen useammin kasvimaalla tulee käytyä. Jos oma talo on jatkuvassa kaaoksessa lasten, lemmikkien tai puolison takia, kasvimaan viereen voi tehdä oman pienen paratiisin, jonne vetäytyy kun otsasuoni tykyttää.
Elikäs hyvää kevään ja kesän odotusta kaikille!
perjantai 24. tammikuuta 2014
Kaikki kiertoon!
Olen melko pitkään tuskaillut kosmetiikan kanssa. Periaatteet eivät salli halpojen kemikaalitököttien ostamista ja Lushin tuotteet ovat ihania, mutta välillä budjettiin sopimattomia. Ihoni on todella epäpuhdas ja yleensä vielä noessakin kaiken maailman puulämmityshommista. Kun ei tarvitse paljon enää naamalla päteä yökerhossa vastakkaiselle sukupuolelle, kiinnostus läästiä naamaa ja tuskastua mustapäiden määrästä, on laimentunut. Päätin nyt kuitenkin lähteä tekemään kotikosmetiikkakokeiluja valmistin sekä hiusöljyn (hiukset ovat minulle oikeasti tärkeät ja niihin tuhraankin rahaa ja aikaa) että kasvojen puhdistukseen tarkoitetun öljyn, Käytän meikkiä niin harvoin, että varsinaista meikinpuhdistusöljyä tämä ei ole. Oliiviöljyyn lorauttelin mm. laventelia ja ylang ylangia. Tein (äidin suosiollisella avustuksella) vanhasta froteepyyhkeestä kestopuhdistusliinoja. Ohjeen ja inspiraation löysin tästä kertakaikkisen mainiosta blogista, Hääräämöstä. Koska saumuria ei löydy, tein ihan vain yksinkertaisia neliöitä, joita siksakkasin kunnes ompelukoneiden jumaluus katsoi minua jälleen epäsuopeasti ja päätimme äidin kanssa vaihtaa askareita. Minä kokosin keittiöjakkaran ja hän siksakkasi neliöt loppuun. Näissä kestopuhdistusliinoissa on sen verran karkea pinta, että käytän niitä pyörivin liikkein, jolloin saadaan samaan settiin myös ihon kuorinta. En tiedä vaikuttaako tämä(kään) parantavasti ihon kuntoon, mutta ainakin mukavaa touhua tällainen kotikosmetiikkahääräily!
Harvoin saan käsitöitä kuviksi asti blogiini, mutta tämän olen jopa kuvannut ja tadaa! Toimistotuolin päällinen vanhoista t-paidoista. T-paidat leikattu kuteeksi ja neulottu 10 mm puikoilla ainaoikein. Hämmentävä nyöriviritelmä pujoteltuna kuteen reunoja pitkin ja kiristetty istuinosan alle pitämään päällinen paikoillaan. Kaveri esitteli Fb:ssa taannoin matonkuteesta tehtyä tyynyliinaa. Se oli hieno se tyynyliina ja heitinkin puikoille samantien tuon päällisen jälkeen tyynyliinan alun. Saa nähdä tuleeko siitä suunnitellusti hiaaano vai ei.
Langanvärjäys on ollut tauolla, koska värikasveja ei kauheasti talvisin ole käytettävissä. Sipulinkuorta on kuitenkin kerätty joka kokkauksen yhteydessä ja langat purettuvat parhaillaan. Tämä oli vähän pakkorako, koska kesken oleva villatakki kaipaa käsinvärjättyjä lankoja lisää. Samantien meni sitten kokeiluun teellä ja kahvillakin värjääminen. Mahtava keino päästä eroon vanhoista teepusseista ja kierrättää kahvinporot ja pannuun jääneet lirut. Ainakin teoriassa; tuloksia on vaikea vielä ennustaa, jään odottamaan jännityksellä mitä lankaihanuuksia porisevasta padasta nousee.
Harvoin saan käsitöitä kuviksi asti blogiini, mutta tämän olen jopa kuvannut ja tadaa! Toimistotuolin päällinen vanhoista t-paidoista. T-paidat leikattu kuteeksi ja neulottu 10 mm puikoilla ainaoikein. Hämmentävä nyöriviritelmä pujoteltuna kuteen reunoja pitkin ja kiristetty istuinosan alle pitämään päällinen paikoillaan. Kaveri esitteli Fb:ssa taannoin matonkuteesta tehtyä tyynyliinaa. Se oli hieno se tyynyliina ja heitinkin puikoille samantien tuon päällisen jälkeen tyynyliinan alun. Saa nähdä tuleeko siitä suunnitellusti hiaaano vai ei.
Langanvärjäys on ollut tauolla, koska värikasveja ei kauheasti talvisin ole käytettävissä. Sipulinkuorta on kuitenkin kerätty joka kokkauksen yhteydessä ja langat purettuvat parhaillaan. Tämä oli vähän pakkorako, koska kesken oleva villatakki kaipaa käsinvärjättyjä lankoja lisää. Samantien meni sitten kokeiluun teellä ja kahvillakin värjääminen. Mahtava keino päästä eroon vanhoista teepusseista ja kierrättää kahvinporot ja pannuun jääneet lirut. Ainakin teoriassa; tuloksia on vaikea vielä ennustaa, jään odottamaan jännityksellä mitä lankaihanuuksia porisevasta padasta nousee.
keskiviikko 15. tammikuuta 2014
Kirja-arvostelu: Toisinnäkijän päiväkirja
Kaarina Davisin Toisinnäkijän päiväkirja oli viime vuonna varmasti hyvin monen Davisiin tutustuneen ostoslistalla. Melkein ostin itsekin, mutta päätin (rahankulutusta vähentääkseni) kuitenkin odottaa kirjaston varausjonossa viikkotolkulla. Odotus palkittiin, ei hienolla, maailmaa avartavalla lukukokemuksella vaan sillä, että en tule koskaan kirjaa ostamaan ja eurot säästyivät.
Kaarina Davis on noussut ihmisten tietoisuuteen kahdella aiemmalla kirjallaan Rankka kutsumus ja Irti oravanpyörästä. Davis kirjoittaa ahkerasti blogia ja vastailee monen yksinkertaisemman elämän perään haikailevien ihmisten kysymyksiin julkisesti blogissaan. Itse rakastuin kovastikin Irti oravanpyörästä -kirjaan ja luin sen muutamankin kerran hakien inspiraatiota ja tukea omille kamppailuilleni elämän yksinkertaistamisesta. Lyhyessä ajassa Davisista on tullut tietynlainen guru, omavaraisuuden ja yksinkertaisen elämän nokkahenkilöitä Suomessa.
Toisinnäkijän päiväkirja on omakustanne. Omakustanne on aina riski. Toki kirjoittaja saa varmasti teoksensa julkaistuksi ja juuri sellaisena kuin itse haluaa, mutta samalla poistuu kustannusyhtiöiden vankka asiantuntijuus ja markkinointikoneisto. Markkinoinnista Davisin ei tarvinnut olla huolissaan edellisten kirjojen menestyksen takia ja kansa odotti kieli pitkänä uutta kirjaa.
Välittömästi kun sain kirjan käteeni, avasin sen ja huomio kiinnittyi jollain tavalla hieman häiritsevään taittoon. Jokin tekstin sijoittelussa tai riviväleissä tai jossakin kaihersi aivoja koko lukukokemuksen ajan. Pyrin unohtamaan tekstin fyysisen muodon ja keskittyä sisältöön. Valitettavasti myös sisältö oli pettymys.
Toisinnäkijän päiväkirja on juuri sitä mitä nimi sanoo - päiväkirja. Kokoelma kirjoituksia. Kirjalta puuttuu kunnon rakenne. Punaista lankaa ei varsinaisesti ole, vaikka takakansi lupaili melko mahtipontisestikin kuinka kirjassa Kaarina pohdiskelee luonnon hoivaamista ja omaa juurettomuuttan ja kuinka nämä kaksi asiaa kytkeytyvät lopussa yhteen. Davis kirjoittaa paljon omasta kuolemastaan ja kirjan sävy on synkkä. Luonto on edustettuna kirjassa lähinnä metsähakkuiden inhoamisen, vihaamisen ja tuhovoiman ihmettelyn kautta. Itse olin kävelyllä kirjan jälkeen vanhalla hakkuuaukealla. Kun olin lapsi, matalan kallion päältä näki kymmenien metrien päähän, kunnes aukea päättyi ojaa reunustavaan risukkoon. Nyt hakkuuaukea, vajaat 15 vuotta myöhemmin, kasvaa reipasta nuorta puuta. Mietitytti, että olenko minä vain niin onnekas että lähiympäristössäni tehdään vain pieniä metsähakkuita, jotka kasvavat hetkessä umpeen ja ennen kuin kasvavat umpeen, toimivat maitohorsman ja villivadelman runsaina keruupaikkoina vai onko kirjaan kenties livahtanut muutama liioitteleva tunnekuohu "maailmanloppu on täällä"-tyyppisiin metsähakkuuteksteihin?
Törmäsin pariin törkeään asiavirheeseen. Nämä asiavirheet veivät uskottavuutta koko kirjalta. Jos tuon kirjailija sanoi väärin, onko tämäkään asia oikein? Davisin eräs päiväkirjamerkintä käsittelee Irti oravanpyörästä -kirjan julkaisemista edeltäviä aikoja, kun kustannustoimittajalta tulee korjausehdotuksia. Davis kirjoittaa merkinnässä siitä, kuinka seuraavan kirjan hän omakustantaa. Lukijana minulle tuli sellainen olo, että korjailu, tekstin hiominen huippuunsa, lisäilyt sinne tänne ja poistot sieltä täältä tuntuivat Davisista äärimmäisen raskaalta.
Valitettavaa on, että uusimmassa omakustannekirjassa olisi ollut kustannustoimittajan punakynälle kyllä käyttöä. Nyt kirja jäi sekavaksi, synkkäsävyiseksi kokoelmaksi kirjoituksia milloin mistäkin. Pettymys oli suuri. Kun kahlasin kiukulla kirjaa kohti loppua ja takakannessa lupailtu kahden asian yhteenkietoutuminen kuvailtiin, olin todella pettynyt ja jopa vihainen. Kirja ei antanut mitään muuta kuin pahan mielen.
Tekijä: Kaarina Davis
Kirjan nimi: Toisinnäkijän päiväkirja
Julkaisuvuosi 2013
ISBN: 978-952-93-2097-4
Kaarina Davis on noussut ihmisten tietoisuuteen kahdella aiemmalla kirjallaan Rankka kutsumus ja Irti oravanpyörästä. Davis kirjoittaa ahkerasti blogia ja vastailee monen yksinkertaisemman elämän perään haikailevien ihmisten kysymyksiin julkisesti blogissaan. Itse rakastuin kovastikin Irti oravanpyörästä -kirjaan ja luin sen muutamankin kerran hakien inspiraatiota ja tukea omille kamppailuilleni elämän yksinkertaistamisesta. Lyhyessä ajassa Davisista on tullut tietynlainen guru, omavaraisuuden ja yksinkertaisen elämän nokkahenkilöitä Suomessa.
Toisinnäkijän päiväkirja on omakustanne. Omakustanne on aina riski. Toki kirjoittaja saa varmasti teoksensa julkaistuksi ja juuri sellaisena kuin itse haluaa, mutta samalla poistuu kustannusyhtiöiden vankka asiantuntijuus ja markkinointikoneisto. Markkinoinnista Davisin ei tarvinnut olla huolissaan edellisten kirjojen menestyksen takia ja kansa odotti kieli pitkänä uutta kirjaa.
Välittömästi kun sain kirjan käteeni, avasin sen ja huomio kiinnittyi jollain tavalla hieman häiritsevään taittoon. Jokin tekstin sijoittelussa tai riviväleissä tai jossakin kaihersi aivoja koko lukukokemuksen ajan. Pyrin unohtamaan tekstin fyysisen muodon ja keskittyä sisältöön. Valitettavasti myös sisältö oli pettymys.
Toisinnäkijän päiväkirja on juuri sitä mitä nimi sanoo - päiväkirja. Kokoelma kirjoituksia. Kirjalta puuttuu kunnon rakenne. Punaista lankaa ei varsinaisesti ole, vaikka takakansi lupaili melko mahtipontisestikin kuinka kirjassa Kaarina pohdiskelee luonnon hoivaamista ja omaa juurettomuuttan ja kuinka nämä kaksi asiaa kytkeytyvät lopussa yhteen. Davis kirjoittaa paljon omasta kuolemastaan ja kirjan sävy on synkkä. Luonto on edustettuna kirjassa lähinnä metsähakkuiden inhoamisen, vihaamisen ja tuhovoiman ihmettelyn kautta. Itse olin kävelyllä kirjan jälkeen vanhalla hakkuuaukealla. Kun olin lapsi, matalan kallion päältä näki kymmenien metrien päähän, kunnes aukea päättyi ojaa reunustavaan risukkoon. Nyt hakkuuaukea, vajaat 15 vuotta myöhemmin, kasvaa reipasta nuorta puuta. Mietitytti, että olenko minä vain niin onnekas että lähiympäristössäni tehdään vain pieniä metsähakkuita, jotka kasvavat hetkessä umpeen ja ennen kuin kasvavat umpeen, toimivat maitohorsman ja villivadelman runsaina keruupaikkoina vai onko kirjaan kenties livahtanut muutama liioitteleva tunnekuohu "maailmanloppu on täällä"-tyyppisiin metsähakkuuteksteihin?
Törmäsin pariin törkeään asiavirheeseen. Nämä asiavirheet veivät uskottavuutta koko kirjalta. Jos tuon kirjailija sanoi väärin, onko tämäkään asia oikein? Davisin eräs päiväkirjamerkintä käsittelee Irti oravanpyörästä -kirjan julkaisemista edeltäviä aikoja, kun kustannustoimittajalta tulee korjausehdotuksia. Davis kirjoittaa merkinnässä siitä, kuinka seuraavan kirjan hän omakustantaa. Lukijana minulle tuli sellainen olo, että korjailu, tekstin hiominen huippuunsa, lisäilyt sinne tänne ja poistot sieltä täältä tuntuivat Davisista äärimmäisen raskaalta.
Valitettavaa on, että uusimmassa omakustannekirjassa olisi ollut kustannustoimittajan punakynälle kyllä käyttöä. Nyt kirja jäi sekavaksi, synkkäsävyiseksi kokoelmaksi kirjoituksia milloin mistäkin. Pettymys oli suuri. Kun kahlasin kiukulla kirjaa kohti loppua ja takakannessa lupailtu kahden asian yhteenkietoutuminen kuvailtiin, olin todella pettynyt ja jopa vihainen. Kirja ei antanut mitään muuta kuin pahan mielen.
Tekijä: Kaarina Davis
Kirjan nimi: Toisinnäkijän päiväkirja
Julkaisuvuosi 2013
ISBN: 978-952-93-2097-4
Päätoimittajan päiväkirjasta osa 1
Alkuvuotta on leimannut vahvasti Pakanaverkon jäsenlehden Vox Paganorumin kanssa puuhailu. Olen ollut toimituskunnassa rivitoimittajana muutaman vuoden ja uskalsin ottaa täksi vuodeksi päätoimittajan pestin. Vapaaehtoistyönä pienellä budjetilla toteuttettava lehti saattaa heittäytyä kovinkin haasteelliseksi ja ongelmia voi tulla aivan yllättävistäkin suunnista. Toivon mukaan henkinen valmistautuminen on riittävä, jos asiat alkavat pissiä oikein huolella. Kirjoittelin itselleni muistilistaa "Kun kaikki asiat kaatuu"-hengessä ja järkevien "mitä jos oikolukijat katoaa"-tyyppisten merkintöjen perään lisäsin "Älä anna kaiken kaatua". Se oli minusta kovin hauska lisäys. Oma kiva paras kiva!
Pari viikkoa vielä deadlineen ja homma tuntuu luonaavan. Välillä jopa uhoan, että minkä alemman johtoportaan toimihenkilön yhteiskunta on minussa menettänyt. Ehkä se on juurikin vapaaehtoisuus ja rakkaus kirjoittamiseen, joka tekee minusta innokkaan päätoimittajan. Rahaa ei tule tästä penniäkään ja se tuntuu toimivan jopa parempana motivaationa tehdä hyvää työtä kuin pienehkö kuukausipalkka, joka juoksee teit mitä tahansa.
Toimituskunta on mielestäni asettunut taakseni hyvin ja haluan jatkuvasti motivoida, kehua ja joskus ylistää kyynelsilmin kaikkia ihmisiä, jotka uhraavat omasta vapaa-ajastaan osan lehden tekemiseen. Motivoi meikääkin, kun homma toimii. Tietysti nyt on helppo hymyillä, kun on deadlineihin hyvin aikaa ja kaikki menee hienosti. Toivottavasti nurkan takana ei piile katastrofia.
Pää pyörii Voxin ympärillä vähän liikaakin ja nollaustoimintana siivoan, teen käsitöitä ja käsittelen raakavilloja. Hurjat pakkaset eivät nyt houkuttele autotalliin nyppimään, karstaamaan ja kehräämään villoja, mutta toivottavasti pian jo hellittää. Koirillakin tassut palelee! On aika surkean näköistä touhua kun lyhyelläkin pissalenkillä nostellaan tassuja ja tarpeiden tekeminen on vähän vaikeaa kun yrittää samanaikaisesti pitää kaikkia tassuja irti kylmästä maasta.
Puulämmitys on sentään edelleen ihana asia. Järjestelen pannuhuonetta, lakaisen roskia lattialta, puhdistan pannun tuhkasta ja noesta miltei uskonnollisella hartaudella. Sitähän se jollain tapaa onkin, uskonnonharjoitusta. Tuli tulee sytyttää rauhallisesti ja kunnioittavasti. Jos heittelee puut ja sytykkeet miten sattuu ja päästelee ärräpäitä, sohii ja sählää, tuli ei syty. En suostu käyttämään sytytysnestettä vaan tuli sytytetään tuohia ja sanomalehtiä käyttäen. Pannuhuoneessa on lämmin, tuli räiskyy, humisee ja savun tuoksu jää usein vaatteisiin. Välillä mieleen palaa muistoja Pakanaverkon leirinuotiolta.
Arki kietoutuu Voxiin. Tästä voisi kirjoittaa, ja tuosta! Saisikohan tähän jonkun freesin pakananäkökulman? Hetkinen, tää tyyppihän tietää tästä ja tästä, taidan kysyä kirjoitushalukkuutta! Välillä uppoudun kirjoittamaan omia tekstejäni ja olen mm. tutustunut Vox-artikkelin tiimoilta Lakshmi-nimiseen hindujumalattareen, joka on aika awesome. Vaikka Vox viekin miltei kaiken mahdollisen ajan, antaa se jotakin takaisin.
Lakshmin sanotaan auttavan saavuttamaan maaleja ja tavoitteita. Katsokoon Lakshmi suotuisasti Voxin perään, jotta lehti valmistuu ajallaan, päätyyy lukijoille ajallaan ja antaa lukuelämyksiä.
Pari viikkoa vielä deadlineen ja homma tuntuu luonaavan. Välillä jopa uhoan, että minkä alemman johtoportaan toimihenkilön yhteiskunta on minussa menettänyt. Ehkä se on juurikin vapaaehtoisuus ja rakkaus kirjoittamiseen, joka tekee minusta innokkaan päätoimittajan. Rahaa ei tule tästä penniäkään ja se tuntuu toimivan jopa parempana motivaationa tehdä hyvää työtä kuin pienehkö kuukausipalkka, joka juoksee teit mitä tahansa.
Toimituskunta on mielestäni asettunut taakseni hyvin ja haluan jatkuvasti motivoida, kehua ja joskus ylistää kyynelsilmin kaikkia ihmisiä, jotka uhraavat omasta vapaa-ajastaan osan lehden tekemiseen. Motivoi meikääkin, kun homma toimii. Tietysti nyt on helppo hymyillä, kun on deadlineihin hyvin aikaa ja kaikki menee hienosti. Toivottavasti nurkan takana ei piile katastrofia.
Pää pyörii Voxin ympärillä vähän liikaakin ja nollaustoimintana siivoan, teen käsitöitä ja käsittelen raakavilloja. Hurjat pakkaset eivät nyt houkuttele autotalliin nyppimään, karstaamaan ja kehräämään villoja, mutta toivottavasti pian jo hellittää. Koirillakin tassut palelee! On aika surkean näköistä touhua kun lyhyelläkin pissalenkillä nostellaan tassuja ja tarpeiden tekeminen on vähän vaikeaa kun yrittää samanaikaisesti pitää kaikkia tassuja irti kylmästä maasta.
Puulämmitys on sentään edelleen ihana asia. Järjestelen pannuhuonetta, lakaisen roskia lattialta, puhdistan pannun tuhkasta ja noesta miltei uskonnollisella hartaudella. Sitähän se jollain tapaa onkin, uskonnonharjoitusta. Tuli tulee sytyttää rauhallisesti ja kunnioittavasti. Jos heittelee puut ja sytykkeet miten sattuu ja päästelee ärräpäitä, sohii ja sählää, tuli ei syty. En suostu käyttämään sytytysnestettä vaan tuli sytytetään tuohia ja sanomalehtiä käyttäen. Pannuhuoneessa on lämmin, tuli räiskyy, humisee ja savun tuoksu jää usein vaatteisiin. Välillä mieleen palaa muistoja Pakanaverkon leirinuotiolta.
Arki kietoutuu Voxiin. Tästä voisi kirjoittaa, ja tuosta! Saisikohan tähän jonkun freesin pakananäkökulman? Hetkinen, tää tyyppihän tietää tästä ja tästä, taidan kysyä kirjoitushalukkuutta! Välillä uppoudun kirjoittamaan omia tekstejäni ja olen mm. tutustunut Vox-artikkelin tiimoilta Lakshmi-nimiseen hindujumalattareen, joka on aika awesome. Vaikka Vox viekin miltei kaiken mahdollisen ajan, antaa se jotakin takaisin.
Lakshmin sanotaan auttavan saavuttamaan maaleja ja tavoitteita. Katsokoon Lakshmi suotuisasti Voxin perään, jotta lehti valmistuu ajallaan, päätyyy lukijoille ajallaan ja antaa lukuelämyksiä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)