Mitä mausteita laitetaan? Sipulia!

Sipuli on ehkä maailman paras kasvi. Meillä laitetaan sipulia kaikkeen ruokaan, kun on niin pirun hyvänmakuinen. Nyt koko talven ajan keittiön työpöydällä on nököttänyt pieni kori, johon kuivat sipulinkuoret on laitettu kokkauksen yhteydessä. Kun kori täyttyy, se tyhjennetään paperikassiin, joka roikkuu ilmavasti milloin missäkin naulassa pahimmalta kosteudelta suojassa.

Purete pääsi loppumaan, mutta onneksi lähiapteekista löytyi kilon purkki alunaa eli puretetta 25 eurolla. Olen päätynyt käyttämään alunaa kaikkiin värjäyksiin, koska en jaksa ährätä kuparivihtrillien sun muiden kanssa. Aluna ei värjää itse, toimii vain puretteena. Esimerkiksi kuparivihtrilli auttaa värjäämään lankaa kasvivärien lisäksi. Jaa mikä on purete? No purete on aine, jolla lanka saadaan vastaanottamaan väri niin että väri langassa pysyykin. Olen neulonut miltei kaikki värjäämäni langat villatakkiin eikä yksikään värisävy ole päästänyt väriä käsiin tai puikkoihin. Aika hyvin aloittelijalta siis.

Suurin osa löytämistäni ohjeista käskee purettamaan samalla kun värjää, mutta itse teen ensin puretuksen ja sitten vasta värjään. Esipuretettuja lankoja säilön viikkokaupallakin tarvittaessa. Eivät mene miksikään kun kuivuvat kunnolla.

Ja takaisin sipuleihin. Sipulinkuoret lillutan reippaassa vesimäärässä yön yli. Jo seuraavana aamuna huomaa, että liotusliemessä on punertava väri. Sitten sipulinkuoret heitetään liotusliemessään kattilaan ja annetaan pöhistä hellalla tunnin verran. Sitten pitääkin siivilöidä ja kiroilla samaan aikaan ja läiskyttää punaista lientä ihan joka paikkaan. Väriliemi jäähdytetään, heitetään puretetut, hieman kostutetut langat sekaan ja lämpötila nostetaan lähelle kiehumispistettä hyvin varovaisesti, lanka ei saa kiehahtaa. Noin niinkun teoriassa. Itselläni on muutaman kerran päässyt liemi kiehahtamaan, mutta lanka ei ole huopunut. Äkkiä kylmää vettä perään ja tarkempaa vahtimista. Suosittelen keksimään jotain keittiöpuuhaa siksi aikaa, kun lanka värjäytyy. Ei kannata eksyä internetiin tai tulee surku ja ylikypsäksi keitettyä lankaa.

Ja sitten niitä värjättyjä lankoja1

Ensimmäisen liemen käyttökerran tuloksena aika pirtsakkaa oranssia ja oranssinkeltaista.

Ja jälkiliemellä tuli keltaista. Oikeanpuoleinen lanka oli alunperin mustavalkokirjava ja puhuttelematon lanka. Nyt siitä tuli aika rokrok.

Sipulinkuoria kannattaa siis säästää. Huhut kertovat myös, että kauppojen sipulilaareista saa hakea sipulinkuoria kun nätisti kysyy.

Aiempia sipulivärjäyksiäni löytyypi vanhasta postauksesta.

Vesimies-sukat

Tein taannoin inventaarin kaikista langoistani ja olen nyt innokkaasti pistänyt puikoille kaikkea mahdollista ja mahdotonta. Koska rrrrrakastan projektityöskentelyä, kaikki neuleet kulkevat nyt "Lankaa neuleiksi"-kattoprojektin alla. Tarkoitus on saada neulottua mahdollisimman paljon pois varsinkin puhuttelemattomia lankoja.

Ongelmia ovat tuottaneet ohuet sukkalangat. Vihaan ohuita lankoja. En jaksa neuloa pienillä puikoilla paljon mitään. 3 mm:n puikotkin tuntuvat hammastikuilta. Jotenkin minulle on siunaantunut useita keriä lankoja, joiden puikkosuositus on 2-3 mm. Käsialani on todella löysä, joten pitäisi ottaa käteen juuri 2 mm:n puikot. Ei, ei ja ei. Myydäkö eteenpäin vai häh?

Päätin testata ohuen sukkalangan neulomista niin, että kaverina on paksumpi lanka. Koska en ikinä tee itselleni mitään kivoja sukkia, lähdin neulomaan miehelle sinisävyisiä sukkia, jotka nimesin aika nopeasti Vesimies-sukiksi. Näin helmikuunkin kunniaksi. Nämä ovat myös periaatteessa ensimmäiset kirjoneulesukkani, vaikka kuvio on äärettömän yksinkertainen.

Tällaiset niistä tuli!

Sukkien kuvaaminen itsekseen on muuten pirun vaikeaa. Pointti sukissa on se, että varressa ja jalan päälliosassa menee turkoosihkoa seiskaveikkaa ja sitten sinikirjavaa Fabelin sukkalankaa pystyraitoina. Kantapää ja jalkapohja on neulottu kaksinkertaisella langalla, samoin kärki.

Tällä tekniikalla saanen käytettyä muutkin ohuet langat pois!

Puutarhaunelmista päivää!

Siellä on melkein keväinen keli! Tosin viime yönä tuli taas maan peitoksi lunta, mutta aika nopsaan se on sulanut tämän päivän aikana loskaksi. Se ei tietty ole kiva, mutta tämä talvi nyt on ollut vähän tällainen. Ensin vesisadetta, sitten kovahkoja pakkasia ja nyt ollaan sitten jo ihan kevään puolella. Luonnollisesti täällä jo suunnitellaan kevään viljelyksiä ja itseasiassa tämä puutarhuri ei malttanut odottaa kevättä enää. Kokeilin laittaa porkkanan kantoja kasvamaan (porkkanan naatit ovat kuulemma syötäviä ja niitä voi käyttää vaikkapa salaattiin) ja aika iloisesti ne pukkaavat vihriää. Versoneet valkosipulit laitoin muutamaksi päiväksi jääkaappiin ja sen jälkeen mm. snapsilaseihin veteen kasvattamaan juuret. Kun juuria oli runsaasti lasin pohjalla, istutin multaan ja melkoisia versohujoppeja on jo nautittavissa. Pitänee tehdä jokin versosalaattihommeli tässä joku päivä.

Tänä vuonna aion kasvattaa ihan kaikkea. Jatkan tuttujen ja turvallisten kanssa ja lähden kokeilemaan muutamaa uutta kasvia. Mm. rosmariini ja laventeli ovat tämän kevään haasteita; ne on kuulemma vaikeita saada kasvamaan.

Moni miettii kasvimaan perustamista, mutta tuskastuu jo etukäteen siitä kuinka työläs kasvimaa on. Itse olen melkoinen huithapeli ja pääni on käytännön asioissa todella hatara, joten voin kokemuksen syvällä rintaäänellä sanoa, että kasvimaa voi olla helppokin. Ajattelin antaa näin kevään kylvöjä odotellessa muutamia omaan kokemukseeni nojaavia neuvoja.

1. Älä tähtää liian korkealle.

Ensimmäisiä kertoja viljelmiä suunnitellessa saattaa innostua. Mitä enemmän erilaisia kasveja, sen enemmän opittavaa. Kannattaa aloittaa helpoilla, varmasti käyttöön tulevilla, satoisilla kasveilla. Ei ole häpeä kasvattaa ensimmäisenä kesänä vaikka yhtä ruukkutomaattia, muutamaa basilikaa ja persiljaa. Kun saa pienen kasvimäärän onnistumaan, motivaatio on korkealla seuraavaa vuotta varten. Jos vapaa-aikaa ei kauheasti ole, ei kannata tehdä monen metrin perunamaata. Muutamakin peruna riittää. Jos kasvien viljely ei ole tuttua, opeteltavia asioita on melko paljon. Jokainen kasvi vaatii joitain erityisolosuhteita tavalla tai toisella. Tärkeää on tulla tutuksi esikasvatuksen, taimetusruukkujen ja ulos istuttamisen kanssa ennen kuin päättää viljellä 20 kasvia yhtenä keväänä.

2. Tee muistiinpanoja

Tämä jää minulta herkästi tekemättä. Tänä vuonna kuitenkin minulla on pelkästään puutarhajuttuihin omistettu muistivihko. Tuonne vihkoon tulen merkitsemään muistiin milloin on siemenet laitettu itämään, milloin sirkkalehdet ilmestyivät, milloin istutin ulos ja tietysti miten kasvit menestyivät. Juureksien ollessa kyseessä on tärkeää edes suurinpiirtein tietää milloin on pottu tai porkkana laitettu maahan, että osaa kerätä sadon oikeaan aikaan. "Kyllä minä tämän muistan ilman muistiinpanoja!" Virhe! Kuinkakohan monta kertaa tuskailin sen kanssa viime vuonna, etten enää muistanut mitä olin milloinkin tehnyt. Muistiinpanoihin saa myös kerättyä kasvista tietoa (monivuotisuus, onko hallanarka, milloin siirretään ulos kasvamaan) eikä aina tarvitse penkoa nettiä tai kirjoja. Vähitellen alkaa muodostua aivan oma, henkilökohtainen käsikirja puutarhahommiin.

3. Älä huolestu kitkemisestä

On totta että siinä vaiheessa kun pieni hentoinen taimi istutetaan kasvimaalle, sen pitää saada kasvaa isoilta rikkaruohoilta rauhassa. Rikkaruohojen kitkeminen on usein se kaikkein puistattavin homma puutarhajutuissa. Mielikuva selkään porottavasta auringosta, nenää pitkin valuvasta hikipisarasta, särkevästä selästä. Kannattaakin minimoida kitkeminen! Miten se tapahtuu? Kattamalla maata. Esimerkiksi olki on hyvä kate kuulemma. Sahanpuruakin voi laittaa. Tai vaikka käsittelemättömiä, jo vähän huonokuntoisia (lahoamaan alkaneita) laudanpätkiä. Puuhaketta. Jotain, mikä peittää maan taimen ympäriltä niin että rikkaruohot eivät pääse kasvamaan. Itse jätin myös osan rikkaruohoista kasvamaan ihan rauhassa. Musta, paljas multa on tyhjä ekologinen lokero ja jos sitä ei täytetä, jokin rikkaruoho siihen varmasti tunkee. Jos on vaikka pieni viaton apila täyttämässä tuota tyhjää maaplänttiä, en lähde kitkemään. Apila vie tilaa isommilta rikkaruohoilta ja myös veden haihtuminen maasta on vähäisempää. Paljaasta maasta haihtuu vesi hiton helposti.  Eräs vinkki on myös asettaa sanomalehden sivu tai aukeama taimen istutuskohdalle. Lapataan taimelle multakeko lehden päälle ja istutetaan taimi kekoon. Keinoja on paljon. Luovuutta käyttämällä keksii hauskoja ratkaisuja itsekin.

4. Tee kasvimaasta miellyttävä hengailupaikka

Puno pajuaitoja ja kehikoita kasveille, aseta ruukkukasvit kivoihin astioihin, hanki tuoli ja pöytä kasvimaan viereen. Tai vaikka keinu. Mitä paremmin kasvimaan läheisyydessä viihtyy, sen useammin kasvimaalla tulee käytyä. Jos oma talo on jatkuvassa kaaoksessa lasten, lemmikkien tai puolison takia, kasvimaan viereen voi tehdä oman pienen paratiisin, jonne vetäytyy kun otsasuoni tykyttää.

Elikäs hyvää kevään ja kesän odotusta kaikille!

Kaikki kiertoon!

Olen melko pitkään tuskaillut kosmetiikan kanssa. Periaatteet eivät salli halpojen kemikaalitököttien ostamista ja Lushin tuotteet ovat ihania, mutta välillä budjettiin sopimattomia. Ihoni on todella epäpuhdas ja yleensä vielä noessakin kaiken maailman puulämmityshommista. Kun ei tarvitse paljon enää naamalla päteä yökerhossa vastakkaiselle sukupuolelle, kiinnostus läästiä naamaa ja tuskastua mustapäiden määrästä, on laimentunut. Päätin nyt kuitenkin lähteä tekemään kotikosmetiikkakokeiluja valmistin sekä hiusöljyn (hiukset ovat minulle oikeasti tärkeät ja niihin tuhraankin rahaa ja aikaa) että kasvojen puhdistukseen tarkoitetun öljyn, Käytän meikkiä niin harvoin, että varsinaista meikinpuhdistusöljyä tämä ei ole. Oliiviöljyyn lorauttelin mm. laventelia ja ylang ylangia. Tein (äidin suosiollisella avustuksella) vanhasta froteepyyhkeestä kestopuhdistusliinoja. Ohjeen ja inspiraation löysin tästä kertakaikkisen mainiosta blogista, Hääräämöstä. Koska saumuria ei löydy, tein ihan vain yksinkertaisia neliöitä, joita siksakkasin kunnes ompelukoneiden jumaluus katsoi minua jälleen epäsuopeasti ja päätimme äidin kanssa vaihtaa askareita. Minä kokosin keittiöjakkaran ja hän siksakkasi neliöt loppuun. Näissä kestopuhdistusliinoissa on sen verran karkea pinta, että käytän niitä pyörivin liikkein, jolloin saadaan samaan settiin myös ihon kuorinta. En tiedä vaikuttaako tämä(kään) parantavasti ihon kuntoon, mutta ainakin mukavaa touhua tällainen kotikosmetiikkahääräily!

Harvoin saan käsitöitä kuviksi asti blogiini, mutta tämän olen jopa kuvannut ja tadaa! Toimistotuolin päällinen vanhoista t-paidoista. T-paidat leikattu kuteeksi ja neulottu 10 mm puikoilla ainaoikein. Hämmentävä nyöriviritelmä pujoteltuna kuteen reunoja pitkin ja kiristetty istuinosan alle pitämään päällinen paikoillaan. Kaveri esitteli Fb:ssa taannoin matonkuteesta tehtyä tyynyliinaa. Se oli hieno se tyynyliina ja heitinkin puikoille samantien tuon päällisen jälkeen tyynyliinan alun. Saa nähdä tuleeko siitä suunnitellusti hiaaano vai ei.

Langanvärjäys on ollut tauolla, koska värikasveja ei kauheasti talvisin ole käytettävissä. Sipulinkuorta on kuitenkin kerätty joka kokkauksen yhteydessä ja langat purettuvat parhaillaan. Tämä oli vähän pakkorako, koska kesken oleva villatakki kaipaa käsinvärjättyjä lankoja lisää. Samantien meni sitten kokeiluun teellä ja kahvillakin värjääminen. Mahtava keino päästä eroon vanhoista teepusseista ja kierrättää kahvinporot ja pannuun jääneet lirut. Ainakin teoriassa; tuloksia on vaikea vielä ennustaa, jään odottamaan jännityksellä mitä lankaihanuuksia porisevasta padasta nousee.

Kirja-arvostelu: Toisinnäkijän päiväkirja

Kaarina Davisin Toisinnäkijän päiväkirja oli viime vuonna varmasti hyvin monen Davisiin tutustuneen ostoslistalla. Melkein ostin itsekin, mutta päätin (rahankulutusta vähentääkseni) kuitenkin odottaa kirjaston varausjonossa viikkotolkulla. Odotus palkittiin, ei hienolla, maailmaa avartavalla lukukokemuksella vaan sillä, että en tule koskaan kirjaa ostamaan ja eurot säästyivät.

Kaarina Davis on noussut ihmisten tietoisuuteen kahdella aiemmalla kirjallaan Rankka kutsumus ja Irti oravanpyörästä. Davis kirjoittaa ahkerasti blogia ja vastailee monen yksinkertaisemman elämän perään haikailevien ihmisten kysymyksiin julkisesti blogissaan. Itse rakastuin kovastikin Irti oravanpyörästä -kirjaan ja luin sen muutamankin kerran hakien inspiraatiota ja tukea omille kamppailuilleni elämän yksinkertaistamisesta. Lyhyessä ajassa Davisista on tullut tietynlainen guru, omavaraisuuden ja yksinkertaisen elämän nokkahenkilöitä Suomessa.

Toisinnäkijän päiväkirja on omakustanne. Omakustanne on aina riski. Toki kirjoittaja saa varmasti teoksensa julkaistuksi ja juuri sellaisena kuin itse haluaa, mutta samalla poistuu kustannusyhtiöiden vankka asiantuntijuus ja markkinointikoneisto. Markkinoinnista Davisin ei tarvinnut olla huolissaan edellisten kirjojen menestyksen takia ja kansa odotti kieli pitkänä uutta kirjaa.

Välittömästi kun sain kirjan käteeni, avasin sen ja huomio kiinnittyi jollain tavalla hieman häiritsevään taittoon. Jokin tekstin sijoittelussa tai riviväleissä tai jossakin kaihersi aivoja koko lukukokemuksen ajan. Pyrin unohtamaan tekstin fyysisen muodon ja keskittyä sisältöön. Valitettavasti myös sisältö oli pettymys.

Toisinnäkijän päiväkirja on juuri sitä mitä nimi sanoo - päiväkirja. Kokoelma kirjoituksia. Kirjalta puuttuu kunnon rakenne. Punaista lankaa ei varsinaisesti ole, vaikka takakansi lupaili melko mahtipontisestikin kuinka kirjassa Kaarina pohdiskelee luonnon hoivaamista ja omaa juurettomuuttan ja kuinka nämä kaksi asiaa kytkeytyvät lopussa yhteen. Davis kirjoittaa paljon omasta kuolemastaan ja kirjan sävy on synkkä. Luonto on edustettuna kirjassa lähinnä metsähakkuiden inhoamisen, vihaamisen ja tuhovoiman ihmettelyn kautta. Itse olin kävelyllä kirjan jälkeen vanhalla hakkuuaukealla. Kun olin lapsi, matalan kallion päältä näki kymmenien metrien päähän, kunnes aukea päättyi ojaa reunustavaan risukkoon. Nyt hakkuuaukea, vajaat 15 vuotta myöhemmin, kasvaa reipasta nuorta puuta. Mietitytti, että olenko minä vain niin onnekas että lähiympäristössäni tehdään vain pieniä metsähakkuita, jotka kasvavat hetkessä umpeen ja ennen kuin kasvavat umpeen, toimivat maitohorsman ja villivadelman runsaina keruupaikkoina vai onko kirjaan kenties livahtanut muutama liioitteleva tunnekuohu "maailmanloppu on täällä"-tyyppisiin metsähakkuuteksteihin?

Törmäsin pariin törkeään asiavirheeseen. Nämä asiavirheet veivät uskottavuutta koko kirjalta. Jos tuon kirjailija sanoi väärin, onko tämäkään asia oikein? Davisin eräs päiväkirjamerkintä käsittelee Irti oravanpyörästä -kirjan julkaisemista edeltäviä aikoja, kun kustannustoimittajalta tulee korjausehdotuksia. Davis kirjoittaa merkinnässä siitä, kuinka seuraavan kirjan hän omakustantaa. Lukijana minulle tuli sellainen olo, että korjailu, tekstin hiominen huippuunsa, lisäilyt sinne tänne ja poistot sieltä täältä tuntuivat Davisista äärimmäisen raskaalta.

Valitettavaa on, että uusimmassa omakustannekirjassa olisi ollut kustannustoimittajan punakynälle kyllä käyttöä. Nyt kirja jäi sekavaksi, synkkäsävyiseksi kokoelmaksi kirjoituksia milloin mistäkin. Pettymys oli suuri. Kun kahlasin kiukulla kirjaa kohti loppua ja takakannessa lupailtu kahden asian yhteenkietoutuminen kuvailtiin, olin todella pettynyt ja jopa vihainen. Kirja ei antanut mitään muuta kuin pahan mielen.

Tekijä: Kaarina Davis
Kirjan nimi: Toisinnäkijän päiväkirja
Julkaisuvuosi 2013
ISBN: 978-952-93-2097-4

Päätoimittajan päiväkirjasta osa 1

Alkuvuotta on leimannut vahvasti Pakanaverkon jäsenlehden Vox Paganorumin kanssa puuhailu. Olen ollut toimituskunnassa rivitoimittajana muutaman vuoden ja uskalsin ottaa täksi vuodeksi päätoimittajan pestin. Vapaaehtoistyönä pienellä budjetilla toteuttettava lehti saattaa heittäytyä kovinkin haasteelliseksi ja ongelmia voi tulla aivan yllättävistäkin suunnista. Toivon mukaan henkinen valmistautuminen on riittävä, jos asiat alkavat pissiä oikein huolella. Kirjoittelin itselleni muistilistaa "Kun kaikki asiat kaatuu"-hengessä ja järkevien "mitä jos oikolukijat katoaa"-tyyppisten merkintöjen perään lisäsin "Älä anna kaiken kaatua". Se oli minusta kovin hauska lisäys. Oma kiva paras kiva!

Pari viikkoa vielä deadlineen ja homma tuntuu luonaavan. Välillä jopa uhoan, että minkä alemman johtoportaan toimihenkilön yhteiskunta on minussa menettänyt. Ehkä se on juurikin vapaaehtoisuus ja rakkaus kirjoittamiseen, joka tekee minusta innokkaan päätoimittajan. Rahaa ei tule tästä penniäkään ja se tuntuu toimivan jopa parempana motivaationa tehdä hyvää työtä kuin pienehkö kuukausipalkka, joka juoksee teit mitä tahansa.

Toimituskunta on mielestäni asettunut taakseni hyvin ja haluan jatkuvasti motivoida, kehua ja joskus ylistää kyynelsilmin kaikkia ihmisiä, jotka uhraavat omasta vapaa-ajastaan osan lehden tekemiseen. Motivoi meikääkin, kun homma toimii. Tietysti nyt on helppo hymyillä, kun on deadlineihin hyvin aikaa ja kaikki menee hienosti. Toivottavasti nurkan takana ei piile katastrofia.

Pää pyörii Voxin ympärillä vähän liikaakin ja nollaustoimintana siivoan, teen käsitöitä ja käsittelen raakavilloja. Hurjat pakkaset eivät nyt houkuttele autotalliin nyppimään, karstaamaan ja kehräämään villoja, mutta toivottavasti pian jo hellittää. Koirillakin tassut palelee! On aika surkean näköistä touhua kun lyhyelläkin pissalenkillä nostellaan tassuja ja tarpeiden tekeminen on vähän vaikeaa kun yrittää samanaikaisesti pitää kaikkia tassuja irti kylmästä maasta.

Puulämmitys on sentään edelleen ihana asia. Järjestelen pannuhuonetta, lakaisen roskia lattialta, puhdistan pannun tuhkasta ja noesta miltei uskonnollisella hartaudella. Sitähän se jollain tapaa onkin, uskonnonharjoitusta. Tuli tulee sytyttää rauhallisesti ja kunnioittavasti. Jos heittelee puut ja sytykkeet miten sattuu ja päästelee ärräpäitä, sohii ja sählää, tuli ei syty. En suostu käyttämään sytytysnestettä vaan tuli sytytetään tuohia ja sanomalehtiä käyttäen. Pannuhuoneessa on lämmin, tuli räiskyy, humisee ja savun tuoksu jää usein vaatteisiin. Välillä mieleen palaa muistoja Pakanaverkon leirinuotiolta.

Arki kietoutuu Voxiin. Tästä voisi kirjoittaa, ja tuosta! Saisikohan tähän jonkun freesin pakananäkökulman? Hetkinen, tää tyyppihän tietää tästä ja tästä, taidan kysyä kirjoitushalukkuutta! Välillä uppoudun kirjoittamaan omia tekstejäni ja olen mm. tutustunut Vox-artikkelin tiimoilta Lakshmi-nimiseen hindujumalattareen, joka on aika awesome. Vaikka Vox viekin miltei kaiken mahdollisen ajan, antaa se jotakin takaisin.

Lakshmin sanotaan auttavan saavuttamaan maaleja ja tavoitteita. Katsokoon Lakshmi suotuisasti Voxin perään, jotta lehti valmistuu ajallaan, päätyyy lukijoille ajallaan ja antaa lukuelämyksiä.

Nostakaamme maljaa Karhun Kansalle!

Suomenuskoisilla on nyt hyvä syy vetää kannat kattoon ja lorautella olutta uhriksi pitämyspuille. Karhun Kansa sai, ensimmäisenä pakanallisena uskonnollisena yhdyskuntana, virallisen, rekisteröidyn uskonnollisen yhdyskunnan aseman. Vähän yli kymmenen vuotta sitten porukka wiccoja yritti saada itsensä samaan pisteesen ja homma vietiin ties miten korkeaan oikeuteen asti. Suomenuskoiset onnistuivat siinä, mikä tuntui mahdottomalta SVWY:n epäonnistuneen yrityksen jälkimainingeissa. Pian suomenuskoinen henkilö saa oman uskonsa edustajan esimerkiksi vihkimään itsensä ja kumppaninsa avioliittoon. Niin siistiä! Tästä on unelmoitu varmasti monessa taloudessa.

Käsittelin Karhun Kansa ensimmäisen hakemuksen hylkäämistä lyhyesti tässä blogikirjoituksessa . Aiheesta nousi silloin melkoinen mediamyrsky. En usko olevani kovin väärillä jäljillä, jos sanon että kyseinen mediamyrsky varmasti lisäsi painetta hyväksyä ensimmäinen suomenuskoinen ja selkeästi pakanallinen yhdyskunta.

Historiallista aikaa elämme. Uskonnonvapaus otti juuri ison askeleen eteenpäin tapakristityssä Suomessa. Karhun Kansa pääsi Ilta-Sanomiinkin. On se hienoa, perhana. Karhun Kansalla on Fb-yhteisö ja ennen kuin viralliset sivut valmistuvat, kommunikointikanavana toimii tämä foorumi.

Olen niin iloinen ja sekaisin tästä uutisesta, että blogikirjoitus on näin tynkä ja ajatukset hajallaan. Jumansviidu miten hieno juttu!

Joulutunnelmoinnit

Parin kuukauden blogaustauko on hyvä lopettaa juuri joulun kynnyksellä, kun osa lahjoista on vielä joko kokonaan tekemättä tai kesken ja on sopivasti kiire. Tänä vuonna joululahjoihin on mennyt todella pieni summa rahaa. En tiedä syntyikö vähäisen kulutuksen joulu ihan silkasta piheydestä vai mistä, mutta miltei kaikki lahjat on tehty omin karvaisin kätösin. Osa on kierrätysmateriaaleista loihdittua ja osa on tietysti neulottu. Jos saisin aikaiseksi kunnon käsityöblogaajan tapaan kuvattua lahjani, saisitte tekin ihastella mitä nollabudjetilla voi saada aikaan.

Joulu jakaa mielipiteitä. Osa on sitä mieltä, että joulu on turha kulutusjuhla, amerikkalaisten markkinakoneiston ratasten meille pakottama stressintäyteinen viikkoja kestävä kidutuss. Meillä taas rakastetaan joulua. Joulu on meille hyvän ruuan ja perheen juhla. Teemme perinteisiä jouluruokia ja joka vuosi lisäämme jotain hieman kokeellista joukkoon. Pari vuotta sitten löysin mahtavan meetvurstihyytelön ohjeen ja sitä tehdään tänäkin vuonna joulupöytään. Päivi Lehtosen Kotipuutarhan keittokirjasta joulupöytään pääsee eräs jäätelö. Raparperitoffeejäätelö maistui alkukesästä kaikille ja jouluversioon tulee raparperin sijaan omenaa. Laatikot tehdään alusta asti, samoin oma versiomme rosollista. Ei stressata, vaan tohotetaan hyvällä mielellä ja kuunnellaan joululauluja, kuten M.A. Nummisen Joulupukki puree ja lyö. Suosittelen, varma tunnelmankohottaja! Meillä on omia pieniä perinteitä - tärkeintä on se, että tehdään ihan meidänlainen joulu ja että kaikilla on kivaa. Koirillekin annetaan perinteisesti paketit. Ehkä yksi tragikoomisimpia joulumuistojani on se, kun olimme unohtaneet perheen koiran lahjan. Ajattelimme, että koirahan se vain on, ei se ymmärrä lahjaansa kaivata. Toisin kävi. Me lapset avasimme lahjoja, ojentelimme vanhemmille heidän omat pakettinsa ja koira hyöri innokkaana mukana. Kun kaikki lahjat oli avattu, koira tuijotti meitä, tyhjentyneitä lahjapaketteja ja lahjanarusuttuja pettyneenä, järkyttyneenä. Mieli maassa koira meni makaamaan pöydän alle ja meidän oli pakko kietaista hätäisesti pakettiin pieni siivu kinkkua. Niin pelastui koiran joulu.

Vähitellen alkaa jo mieli hakeutua ensi vuoden puuhiin. Kasvimaalle, kehräämiseen, mökkeilyyn. Yhdistyshommiin, metsälenkkeihin. Kaikkeen mitä ei juuri nyt joulun alla kerkeä. Tämä vuosi on ollut kaikinpuolin yllättävän hieno. Uutena vuotena nakotan kotona, luen tarotteja ja popitan verhot kiinni, ettei uuden vuoden rakettien pauke pelästytä koiria. Mieli on iloinen, luottavainen ja odottavainen. Kyllä tämä elämä on kaikista pienistä murheista huolimatta aika pirun jepa.

Loppuun vielä kuva äidin pikku jouluapurista. Mitäköhän koira yritti näistä neuloa ja kenelle hieno lahja oli tarkoitettu?

Syysshamanointia

Kesä meni jostain syystä kovin epämaagisesti. Kesä ei ole lempivuodenaikani, mutta silti takaraivossa hakkaa se perinteinen, että pitää nauttia nyt kuumasta ilmasta, hikoilusta ja hyttysistä ihan täysillä. Olla ulkona koko ajan. Uida, grillata, elää kuin kesä ei enää koskaan tulisi. En ymmärrä yhtään, miten tällainen kesästä nauttiminen on minuun tarttunut. Kesällä tehdään vain fyysiset välttämättömyydet ja toki puutarha vei aikaa. Onneksi sain viettää herra Ihmemiehen kanssa mökkielämää, juhannus oli mukava ja sen sellaista. Huokaan kuitenkin helpotuksesta nyt kun lehdet tipahtelevat maahan. Syksyn tuoksu on uskomaton.

Nyt voi taas mennä metsäänkin ilman, että kuolee lämpöhalvaukseen. Valitettavasti syksy on ollut kovin lämmin ja tämä näkyy hirvikärpästen uskomattomassa määrässä. Vaaleat vaatteet ja huppu tiukasti hiusten suojana on toiminut suurimpien hirvikärpäslaumojen välttämiseen, mutta kyllä niitä pirulaisia silti kymmenen kappaletta löytyi päästä ja vaatteista eräällä reissulla. Lisäksi on niin hiki, ettei haluaisi millään verhota päätään. Epämukavaa.

Kuljeskelin taannoin pari tuntia metsässä. Löysin lankojen värjäykseen sieniä ja nappasin kanervanvarpuja teeaineeksi. Suurimman osan ajasta kulutin kuitenkin harjoitellen hiljaista kulkemista. Olen ihmetellyt mikäs siinä on, että kuulostan suurinpiirtein metsäkoneelta kun tallustan metsässä. Lukiessani James Endredyn Earthwalks-kirjaa, tajusin että niin, kun otan askeleen, etummainen jalka jysähtää samantien tantereeseen, on sen alla sitten mitä tahansa. Jos pidän painon takajalalla ja lasken etujalan varovaisesti, tunnustellen sammalikkoon, askel on pehmeä ja varovainen. Jalansija on turvallisempi näin, koska huomaan heti jos sammalikko painuu jalan alta liian alas tai vettä alkaa tihkua lenkkariin. Huomasin myös olevani tajuttoman kömpelö. Kahdella jalalla on hyvä kävellä tasaisella alustalla. Siinä vaiheessa kun pitää ylittää tai alittaa puunrunkoja, hypätä kiven yli tai tehdä mitä tahansa muuta kuin edetä vasenoikea-marssilla eteenpäin, ihminen on kusessa. Lisäksi sitä pukeutuu niin, että vaatteet eivät periaatteessa saa kastua. Oi kuinka helppoa olisi vipeltää neljällä jalalla, paksu vettä hylkivä turkki päällä! Kadehdin usein koirieni sulokasta liikehdintää luonnollisilla alustoilla. Eipä haittaa sekään jos märkä oksa sipaisee selkää.

Pahimpien sadekuurojen ajaksi pysähdyin puiden alle. Istuin pitkään eräässä rinteessä puun juurella, aivan hiljaa paikoillani. Tuijotin eteenpäin, jähmetin itseni pelkäksi tarkkailijaksi. Tajusin viiltävän selkeästi sen, että olen rymistelylläni ja hajullani karkottanut kaikki metsän eläimet satojen metrien päähän. Linnut olivat hiljaa, vaikka olin istunut paikoillani jo vaikka kuinka kauan. Kuulin ainoastaan yhden linnun laulavan, näin yhden linnun lentävän läheltä. Sitä luulisi, että linnut jos mitkä möykkäävät metsässä aina. Saattavat laulaakin sydämensä kyllyydestä silloin kun ihminen ei tarvo metsässä, risuja rapistellen, vihellellen, hyräillen, kompastellen (ja kiroillen kompastumisiaan kuten minä).

Kuinka äänekkäältä minusta tuntui, kun nousin ylös ja astuin risun päälle. Katki napsahtava risu kuulostaa metsän hiljaisuudessa ukkosen jyrinältä. Olin surullinen. Minä saatan pelätä, että kaukaisuudessa häämöttävä tumma järkäle on karhu, mutta todellisuudessa edustan itse sitä kaikkein vaarallisinta eläintä.

Kävelin hitaasti ja askeliani varoen takaisin kotia kohti. Kalliolla kaivoin rummun repustani. Vaikka minusta tuntui maailman luonnollisimmalta istua kaatuneella puunrungolla ja rummuttaa, tahtia vaihdellen, sitten kävellen, maailmanmenoa pohdiskellen, takaraivossa kilkatti koko ajan ääni, joka sanoi rummutuksen kuuluvan kilometrien päähän ja mitä ihmiset ajattelevat ja mieti nyt jos joku seuraa tätä sun touhua tuolta puskista. Olisin halunnut tanssia, riehakkaasti rummun tahtiin, jalat kalliota tampaten, eläimellisesti, luonnollisesti, mutta siitäpä vasta riemu olisikin revennyt, jos joku olisi minut silloin nähnyt! Pelkäsin siis itsekin kohtaavani perusmarjastajan tai sienestäjän. Kuinka pitkälle metsään on vaellettava, jotta autotien äänet eivät kuulu metsään? Kuinka pitkälle on vaellettava, jotta rumpuni kumisee vain minulle?

Rumpu oli ensimmäistä kertaa tositoimissa. Sain maalattua rumpuuni sen vihoviimeisen symbolin ja nyt se haluaa tulla soitetuksi. Hakatessani rumpua symbolit hyppivät kalvolla, jokainen eri tavalla. Jokaisen symbolin kohdalla ääni on erilainen. Tällä kertaa tietystä kohtaa tuleva ääni miellytti eniten, ehkäpä toisessa mielentilassa ihan vastakkainen kohta onkin paremman kuuloinen?

Pysähdyin katselemaan yhdessä vaiheessa kaatuneen puun juurakkoa. Sienet kasvoivat kuin pieninä portaina juurakossa. Alla oli kolo, täydellinen pesäkolo. Täydellinen reitti Aliseen. Halusin hypätä samantien juurakon alle, kaapia kiviä, hiekkaa ja savea, sukeltaa Aliseen. Estin itseäni kuitenkin, ties vaikka juurakon alla asustaa jokin pieni eläin. Laitoin rummun pois, heitin repun selkään ja kiersin juurakon toiselle puolen. Silmäni suurenivat kun näin ensimmäistä kertaa elämässäni villinä kasvavan hulluruohon. Hulluruoho kuuluu kasveihin, jotka ovat myrkyllisiä, jopa tappavan myrkillisiä, mutta jota shamaanit ovat käyttäneet näkymatkoihinsa. En usko, että tämä Hulluruoho on sattumalta eksynyt kasvamaan täydellisen Alisen aukon lähelle.

Elämässäni on ollut aivan liian monia mukasattumia viimeisten kuukausien ajan. Mielenkiinnolla jään seuraamaan, mitä tapahtuu tulevaisuudessa. Shamanistinen polku tuntuu vievän minua yhä syvemmälle ja syvemmälle arkitodellisuudessa väreilevään maagiseen maailmaan.

Roinaa siellä, roinaa täällä

Olen aloittanut roinanraivauksesta ainakin kaksi blogikirjoitusta, mutta ne ovat jääneet luonnosten Ö-mappiin. Sinänsä outoa, koska roinanraivaus on se, mitä teen kaikkein eniten. Minulla on siis paljon tavaraa. Vähemmän kuin viisi vuotta sitten, mutta silti paljon. Minun on ollut pakko asua isoissa kämpissä, koska minulla on niin paljon tavaraa. Olen siis maksanut kalliisti tavaroistani vuosien varrella. Olen päättänyt nyt, että seuraavan kerran kun muutan, minulla on vain tarpeellinen mukava. Hurja, suuri päätös, mutta tarpeellinen.

Minulla on kirjoja, vaatteita, lakanoita, muistoesineitä, askartelutarvikkeita, lankoja, kankaita. Pehmoleluja, My Little Ponyja, piirrustustarvikkeita, maalaustarvikkeita, pakanallista roinaa, valokuvakansioita, muistivihkoja, emaliastioita, kaikkea. Minulla on ihan oikeasti kaikkea. Jos osaan olla ostamatta yhtikäs mitään muuta kuin ruokaa seuraavan kahden tai kolmen vuoden ajan, pärjään silti. Astioita ja ruuanlaittovälineitä on laatikkokaupalla. Kodinkoneita, pieniä ja isoja.

Myönnän, että olen hamsteri. Hamstraan tavaraa sylikaupalla. Sen sijaan, että suuri tavaramäärä toisi onnea ja turvallisuutta, se tuo sekasortoa ja ahdistusta. Isojen tavaramäärien muuttaminen on vittumaista. Siivoaminen tupaten täynnä olevassa asunnossa tai talossa on työlästä. Olen nyt siis vähitellen luopunut tavaroistani.

Kun heitin roskiin vanhoja tavaroitani ja poltin vanhoja henkilökohtaisia papereita, tunsin valtavaa helpotusta. Halusin itkeä roihuavan roskatynnyrin vieressä, onnesta. Kaikki se, mikä oli sidottuna noihin vanhoihin tavaroihin, vapautui. Tunteet, traumat, ikävät muistot. Kuinka hienoa oli nähdä tulen ahmivan terapiarunojani ja vanhoja piirrustuksia, joita en halua säilyttää.

Raivaaminen ei aina ole helppoa. Joskus roinan heittäminen pois tuntuu kurjalta ja ahdistavalta. Mielessä hakkaa, että kyllähän tätä voi vielä käyttää, tämä on hyväkuntoinen, kyllä se pitää säilyttää pahan päivän varalle. Tajusin eilen, että en menetä mitään, jos myyn tai heitän pois vanhoja, pieniä vaatteita. Vaatteita kertyy kuitenkin vanhojen tilalle. Viime viikonloppuna sain pikkuveljen vanhoja t-paitoja hirmuisen kasan ja nyt olen t-paitamielessä oikein hyvässä tilanteessa. Mutta kun! Minulla on niin ihania kirpparilöytöjä tuolla tallessa, ei voi heittää pois! Ei voi!

Pyrin antamaan itselleni hieman armoa, kun raivaaminen menee suurinpiirtein itkemiseksi ja esineisiin tarrautumiseksi. Taputan itseäni selkään ja sanon, että tämä riittää tälle päivälle, tämä on ihan hyvä, katso nyt kuinka paljon olet jo heittänyt pois, jatketaan toiste, hienosti tehty. On uskomatonta, miten vahvasti tavaran omistaminen meihin vaikuttaa.

Erittäin hieno kirja tavarasta on Kari Ojalan Irti tavarasta. Toinen hyvä opus roinavuoren selättämiseen on Rita Emmetiin  Kaikki paikallaan - rojun taltuttajan käsikirja.

Loppujen lopuksi tarvitsemme onnelliseen elämään vain vähän tavaraa.